tiistai 26. kesäkuuta 2012

Loppupohdinnat

Nyt kun vuoteni Ecuadorissa on päättymäisillään ja suuntaan kohti kotoista Suomea, lienee paikallaan sanoa pari sanaa tästä vaihtovuodesta. Lähtiessäni tähän maahan en tiennyt lainkaan mitä kokemukselta odottaa, mutta mitään tällaista en olisi koskaan osannut unelmoidakaan.
  Vuoteen on mahtunut niin iloa kuin suruakin, ja erityisesti ensimmäiset kuukaudet olivat välillä hyvinkin vaikeita. Varmana voinkin sanoa, että täällä viettämäni vuoden aikana olen kokenut enemmän surua ja ikävää kuin olisin kokenut vastaavana aikana Suomessa. Tämän lisäksi olen kuitenkin oppinut valtavasti uutta en ainoastaan Ecuadorin, vaan monien muidenkin maiden kulttuureista. Olen kokenut maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia. Olen syönyt lehmänkavioita ja -vatsaa, siannahkaa, kananjalkoja ja -sydäntä, lampaansisälmyksiä, pässinkiveksiä, marsua ja lukemattomia eri eksoottisia hedelmiä, joista en vuosi sitten ollut kuullutkaan. Olen nähnyt Galápagossaaret, Amazonin sademetsät ja Andien lumihuippuiset vuoret. Olen laskenut koskea ja hypännyt köyden varassa 125 metrin korkuisselta sillalta upean vuoristojoen yllä. Olen oppinut espanjaa, ranskaa ja viroa, ja saanut paljon uusia ystäviä kolmelta eri mantereelta. Olen soittanut quenaa ja laulanut bändissä, jonka kanssa esiinnyin jalkapallostadionilla tv-kameroiden edessä. Olen kiivennyt melkein 6 kilometrin korkeuteen Chimborazolle, ja sukellellut koralliriutoilla merikilpikonnien kanssa. Olen nähnyt ecuadorilaisen kulttuurin sekä hyvät että huonot puolet, ja oppinut tuntemaan tämän maan ja sen kansan perin pohjin. Kannattiko siis lähteä? Ehdottomasti!



Niin, vuosi on todellakin on ollut antoisa, mutta kaikella on aikansa, ja nyt on jo hyvä aika palata kotiin. Tietysti näin lähdön hetkellä mieli on haikea, ja päässä pyörivät kaikki ne mahtavat muistot tämän vuoden varrelta, mutta ajatus kesäisestä Joensuusta houkuttelee unohtamaan murheet. Voin jo melkein kuulla korvissani Pielisjoen verkkaisen liplatuksen, ja tuntea nenässäni ikihonkien tuoksun. Nyt, aloittaessani pitkän matkan kohti kotiseutujani, soivat mielessäni Göstä Sundqvistin sanat.

Minä lähden Pohjois-Karjalaan...

maanantai 14. toukokuuta 2012

Vuoriston valloitus

Maaliskuun alussa oli jälleen YFU-matkan vuoro, ja tällä kertaa kohteena oli oma kotiseutuni, vuoristo. Matkaa tehtiin pohjois-eteläsuunnassa, ja pysähdyttiinpä yhdeksi yöksi jopa tänne kotoisaan Riobambaankin.

Varaslähtö
  Matkaa varten meidän piti kokoontua jälleen kerran Quiton gringolandiassa 4.3, mutta Riobamban väellä päätimme suunnata pääkaupunkiin jo päivää aiemmin, voidaksemme hiukan kartoittaa kaupunkin keskenämme ennen varsinaisen matkan alkua.
  Lauantaina 3.3 kokoonnuimme siis aamulla suuntanamme Quito, ja myöhemmin koko vuoristo. Sulautuakseni paikalliseen väestöön, olin pukeutunut perinteisiin ecuadorilaisiin asusteisiin.
Ecuadorilainen muiden joukossa. Kukaan ei osannut aavistaa minua ulkomaalaiseksi.

  Quiton gringolandiasta löysimme mukavan hotellin, josta saimme tingittyä itsellemme kolmen hengen huoneen seitsemällä dollarilla henkeä kohden. Meitähän tosin oli matkassa viisi henkeä, mutta sopu sijaa antaa. Törmäsimme kuitenkin ongelmiin kun paikan omistaja, vanha ja kipakka nainen, tuli paikalle. Hän kun ei ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että hänen hömelö työntekijänsä päästi samaan huoneeseen sekä tyttöjä että poikia. Sehän on nimittäin vallan moraalitonta! Huoneessa kun ei edes ollut riittävästi sänkyjä kaikille. Naisen kasvoilta paistoi puhdas kauhu, kun Evi yritti rauhoitella häntä sanomalla, että "ei hätää, samaan sänkyyn kyllä mahtuu kaksikin ihmistä. Rahat oli kuitenkin annettu ja sopimus tehty, joten kunniallisena liikenaisena emäntä nieli kiukkunsa ja antoi meidän jäädä hotelliin. Huoneesta kyllä löytyikin espanjan- ja englanninkielinen kyltti hotellin säännöistä, jossa ihan ensimmäiseksi pyydettiin vieraita ystävällisesti olemaan päästämättä huoneeseen "mixed companya".
  Kunhan tavarat oli jätetty huoneeseen, lähdimme seikkailemaan gringolandian tarjontaan. Vaikka Ecuadorin ruoka onkin yleensä aika herkullista, matkoilla kaikki haluavat aina hiukan vaihtelua,  joten päädyimme lounastamaan japanilaisessa ravintolassa, jonka sushi oli törkeän kallista, mutta taivaallisen hyvää.
Herkkua.

   Lounaan jälkeen loppupäivä kului gringolandian länsimaalaisille suunnatuissa huveissa. Muun muassa tapasimme englantilaisia, pelasimme presidenttiä, lauloimme samoja joululauluja eri kielillä, ja illan päätteeksi Janko ja Liisa päätyivät tinkimään paikallisten prostituioitujen kanssa hotellin ikkunasta käsin. 10 dollarin hinta aleni seitsemään, mutta lopulta tarjous jäi kuitenkin käyttämättä.

Retkikunta kokoontuu
  Sunnuntaina matka alkoi virallisesti, ja kunhan saimme itsemme ylös sängyistä, kirjauduimme hotellista ulos ja lähdimme etsimään tuttuja. Machalan väki löytyikin jo aika pian, he kun olivat tulleet toiselta puolelta Ecuadoria sijaitsevasta kotikaupungistaan yöbussilla. Mitään virallista ohjelmaa ei ollut vielä kuin vasta maanantaina, joten sen päivän ohjelma oli meistä itsestämme kiinni. Sunnuntaina ei juuri mikään ole tässä maassa auki, mutta löysimme kuitenkin tiemme Guayasamínin, Ecuadorin kuuluisimman taidemaalarin, museoon.
  Museoon oli vapaa pääsy, joten pääsimme näkemään Ecuadorilaisen taiteen helmet täysin ilmaiseksi. Paikka oli täynnä toinen toistaan upeampia mestariteoksia, mutta me osasimme kuitenkin keskittyä olennaiseen, eli presidentin pelaamiseen.
Sikäli kun oikein muistan, niin Evi voitti, ja minä tulin toiseksi.

Vieraskirjan kautta pääsimme jättämään jälkemme paikan historiaan.

  Museon ulkopuolella oli itse taitelijan koti, jonka pihasta oli upea näkymä Quiton kaupunkiin. Mies itse kuoli vuonna 1999, joten kukaan ei ollut meitä hänen pihastaan häätämässä. Pihasta löytyi myös uima-allas, ja koska kyseessä oli vuoriston mittakaavassa lämmin päivä, päädyimme Riobamban väellä (Liisaa lukuunottamatta) uimasille, kun rannikon Machalalaiset tyytyivät hytisemään altaanreunalla puolestamme.
(f)Riobambalaiset osaavat ottaa ilon irti vuoristossa.

  Uimisen ja kuivattelun jälkeen palasimme gringolandiaan ja edellisiltä matkoilta tuttuun hotelliin, jonne pikkuhiljaa ilmestyivät kaikki matkalaiset. Illalla söimme jälleen kerran siinä samassa pitseriassa, jonka edellisessä viestissäni jo mainitsin.
  Ruokailun jälkeen seisoskelimme Jankon kanssa ravintolan ulkopuolella muita odottamassa, kun luoksemme tuli valtava ja lihaksikas mies, joka ystävällisesti pyysi, että "anna minulle dollari tai pamautan aivosi pellolle". Se kuulosti minun korvaani ihan kannattavalta diililtä, joten mies sai dollarinsa ja läksi tiehensä.
  Niin sunnuntai-iltana kun yhtään mikään ei ollut auki, tyydyimme pelaamaan hotellin terassilla presidenttiä yömyöhään saakka.

Maailman napa
  Maanantaina itse matka varsinaisesti sitten jo alkoikin ohjelmineen kaikkineen. Heti aamusta lähdimme hiukan Quitosta pohjoiseen kulkevalle päiväntasaajalle ihmettelemään maailman keskipistettä.
Riobamba päiväntasaajalla. Tosiasiassa kuitenkin  tämän viivan kävi joku ranskalainen neropatti vetämässä joskus 1800-luvulla, ja vasta tuon takana näkyvän, valtavan muistomerkin rakentamisen jälkeen joku tajusi, että päiväntasaaja kulkee oikeasti muutama sataa metriä sivummalla.

  Tuo muistomerkki toimi myös Ecuadorin alkuperäiskansojen museona, ja näytillä oli kaikennäköistä rojua, rättiä ja kylttiä näiden iloisten veikkojen kulttuureista.
Kapinallishenkeä. Kyltissä lukee, että "olkaat hyvät, älkääka koskeko".

  Museo jatkui sitten siellä hiukan sivummalla, sen oikean päiväntasaajan ympärillä. Itse päiväntasaajan ja sen ominaisuuksien lisäksi saimmme kuulla lisää inkkarikulttuureista.
  Siinä päiväntasaajalla oppaat todistivat käytännön esimerkein esimerkiksi sen, että vesi tosiaan kiertää eri pallonpuoliskoilla eri suuntaan viemäriin valuessaan. Aina oppii jotain uutta.
Päiväntasaajalla oli myös helpompaa saada kananmuna pysymään tasapainossa naulan päällä, ja tätä pääsimme jokainen vuorollamme koittamaan. Joku ovela veijari siellä ehkä keksiikin, että tästäkin sai aikaan aika lapsellisia vitsejä, vaikka tällä kertaa vitsin tajusi aika harva.

Onnistuneet saivat museolta diplomin ja "munamestarin" arvonimen.

Sieltä intiaanipuolelta museosta löytyi näytiltä myös aito kutistettu pää. Valmistusohjeet tulivat pakkauksen mukana.

Näin se käy. Nyt voitte sitten kaikki siellä kotisohvillanne tehdä ikioman tzantzan. Kohteeksi kelpaa esimerkiksi ilkeä naapuri tai se Jehovan todistaja, joka kolkutti ikävästi juuri kesken päiväunien. Päätä voi sitten kantaa kaulassa vaikkapa baarireissuille. Toimii mainiona jäänmurtajana, ja antaa loputtomasti jutunaihetta!


  Kunhan päiväntasaajan museo oli koluttu läpi, lähdimme tutustumaan Quiton vanhaan kaupunkiin. Kaunishan se paikka kyllä on, mutta olin siellä käynyt jo pari kertaa aikaisemminkin, joten ne samat kirkot ja kadut eivät niin enää jaksaneet innostaa. Innostus tosin alkoi, kun kävimme nopeasti tutustumassa presidentinlinnaan (tai ainakin sen eteiseen). Mikä nimittäin olisikaan ollut hienompaa kuin pelata presidenttiä presidentin kanssa.

  Tässä vaiheessa olikin jo lounasaika, ja tarjolla oli periecuadorilaista "seco de chivoa", eli eräänlaista lammasruokaa. Tällöin saimme ensimmäistä kertaa huomata sen, että siinä missä rannikkomatkalla ravintolat olivat suorastaan kammottavia, oli tällä matkalla meille varattuna toinen toistaan parempia ravintoloita, enkä koko matkan aikana kuullut kenenkään valittavan ruoasta.
  Päivän viimeisenä ohjelmana oli retki Quitoa varjostavalle Pichinchavuorelle. Vuoren juurelta huipulle pääsi gondolihisseillä, joissa ylös vuorelle noustessa maisemat olivat upeat, kun koko Quiton metropoli levittyi alhaalla edessämme, ja suoraan parikymmentä metriä alapuolellamme kasvillisuus muuttui sitä mukaa karummaksi, kun nousimme ylöspäin.
 Hissi.

  Huipulta näkymät olivat hienot ja sää kylmää. Aikamme tihkusateessa seikkailtuamme oli jo aika palata takaisin, ja hissejä odotellessame nautimme kahvit ja pelasimme parit presidenttipelit.
Quiton miljoonakaupunki näytti näistäkin korkeuksista katsottuna valtavalta.

  Paluumatkalla gondolihississä päätimme ottaa vastaan hurjan haasteen, ja yrittää pelata niin monta presidenttierää kuin suinkin ehdimme. Pöydän saimme Saanan laukusta keskellä istuvien polvien ylle, ja peli saattoi alkaa. Siitä kehkeytyikin varsinaista salamapresidenttiä, kun hissiasema lähestyi uhkaavan nopeasti, mutta peli oli pelattava loppuun. Lopulta ehdimme pelata kokonaiset neljä peliä tätä korttipelien kuningasta, ja kaikki olimme hyvin ylpeitä suorituksestamme.
Joukkue valmistautuu koetukseen.

Tässä vaiheessa vielä hymyilyttää...

...mutta menettäessämme korkeautta tahti kiihtyi, ja nauru hyytyi.

  Vuorelta laskeuduttuamme palasimme jo gringolandiaan, jossa illastimme meksikolaisessa ravintolassa. Täytyy kuitenkin huomauttaa, että koti-Riobamban meksikolainen on kyllä paljon parempi. Ilta ja suuri osa yöstä kului taas terassilla presidenttiä pelaillessa ja jutellessa.


Kulutusjuhla
  Tiistaiaamuna bussimme suuntasi kohti Otavaloa, joka tunnetaan kaikkialla Ecuadorissa kästöistään, joten kaikki odotivat innoissaan pääsevänsä tuhlaamaan dollareita kaupungin torillla.
  Matkalla kuitenkin pysähdyimme pieneen kylään katsomaan, kuinka paikalliset valmistivat bizcochoja, semmoisia keksintapaisia. Lähes kaikki niitä mokomia korppuja ostivatkin, vaikka ne olivat itse asiassa kuivia ja mauttomia, eikä kukaan niistä oikeasti pitänyt.
Siinä niitä tehdään.

  Otavalossa saimme pari tuntia aikaa tehdä ostoksia, ja ryhmä hajaantui ympäri toria tekemään löytöä. Tulihan se itsekin jokunen rätti ostettua, ja Ellenin kanssa onnistuimme suututtamaan torin kaikki huopakauppiaat. Tämä kun olisi halunnut ostaa itselleen valtavan kokoisen koristellun alpakanvillapeiton, muttei halunnut maksaa siitä enempää kuin 15 dollaria. Kukaan myyjistä ei kuitenkaan ollut valmis semmoista niin halvalla pois myymään, ja lopulta he kaikki hermostuivat jankuttamiseemme, ja peitto jäi hankkimatta.
Otavalon maisemia.

  otavalon jälkeen vuorossa oli yllätyspysähdys paikassa, joka loppujen lopuksi oli monen matkalaisen (minä mukaanlukien) suosikkikohde koko matkalta. Nimittäin Cuycochan järvellä.
  Kyseessä oli siis ecuadorilaisittain valtava vuoristojärvi, joka oli kauan sitten sammuneessa tulivuoressa. Kovin lähelle vettä ei paikan kraaterimaisen muodon vuoksi päässyt, mutta ylhäältä se näkymä vasta upea olikin. taivaalla ei juuri pilviä ollut, joten järven peilityyni pinta heijastui upean sinisenä, eikä näkyvissä ollut mitään ihmisen tekemää rikkomassa järviluonnon rauhaa.
Nämä kuvat eivät todellakaan tee oikeutta järven todelliselle kauneudelle, mutta tuskin mikään valokuva tekisi. Paikka on todellakin nähtävä itse.

  Tämän jälkeen päivän ohjelma olikin ohi, ja suuntasimme matkan viimeistä kertaa gringolandian hotellille. Ilta kului jälleen terassilla istuskellessa. Tässä vaiheessa matkaa illanviettoihin alkoi kehittyä selvä kuvio, joka jatkui läpi koko matkan. Joka ikinen ilta silloin kun kaikki muut menivät nukkumaan, jäimme minä, Janko ja Anne vielä juttelemaan pikkutunteihin saakka. Riobamban hotellissa oppaamme Pablo huomauttikin aamulla, että "te sitten tosiaan pidätte juttelemisesta. Kuulin teidän juttelevan koko yön hotellin puutarhassa".

Todellinen seikkailu alkaa
   Tähän saakka olimme vain pyörineet Quiton ympäristössä, ja aina palanneet yöksi samaan hotelliin gringolandiaan. Keskiviikkona sitten jätimme pääkaupungin lopullisesti taaksemme, ja otimme suunnan kohti etelää.
  Päivän ainoa oikea ohjelma oli kiipeäminen Cotopaxi-vuorelle.
Siinä se seisoo.

  Bussilla pääsimme kohtalaisen korkealle rinteitä pitkin, mutta loppumatka suojapaikalle täytyi tehdä jalan. Jokainen sai luvan kiivetä omaa tahtiaan, ja hyvin nopeasti minä ja Evi otimme selvän etumatkan muihin. Koska asumme 2754 metrin korkeudessa Riobambassa, ei tämä ollut mikään ihmekään, mutta yllättäen rannikon asukki Felix roikkui koko matkan kintereillämme, ja me kolme saavuimme suojapaikalle kauan ennen muita. Muita odotellessa joimme sisällä teetä ja pelasimme presidenttiä, ja muut matkalaiset saapuivat perille vähä vähältä. Viimeisimpiä saimme odottaa lähes tunnin, ja muutama jäi suosiolla bussiin odottamaan.
(Lähes) kaikki viimein perillä.

  Kun oli aika palata, hurjimamt meistä lähtivät vielä hiukan ylemmäksi. Lumiraja kun oli vasta parikymmentä metriä ylempänä.
Hurja joukko. Huomatkaa, että joukosta puolet ovat riobambalaisia.

  Cotopaxilta suuntasimme Ambatoon, jonne perille päästyämme oli ilta jo laskeutunut. Meitä odotti pieni ja tylsähkö kaupunkikierros, ja illallinen mitä mainioimmassa liharavintolassa. Ravintolan sisustus oi paikoin tosin hiukan erikoista.
Minä ja Misgin uusien kavereiden kanssa.

  Illalla lähdimme kaupungille, ja löysimme tiemme Simpsoneista tuttuun Moen kapakkaan.
Ei se kyllä ihan tämännäköinen tv:ssä ollut. Hauskaa tosin oli joka tapauksessa!

  Kun meidän piti palata hotelliin, jatkuivat juhlat hotellin katolla niin pitkään, kunnes hotellin henkilökunta tuli meidät sieltä häätämään.

Maailman huipulla (taas)
  Torstaina oli jälleen vuorossa vuorikiipeilyä, mutta tällä kertaa kohteena olikin meidän riobambalaisten kotivuori Chimborazo. Chimborazohan on Ecuadorin korkein vuori, ja päiväntasaajan läheisyyden vuoksi lähempänä aurinkoa kuin yksikään toinen paikka maapallolla. Lisäksi sen voi nähdä huoneeni ikkunasta Riobambassa.
Chimborazo ja Riobamban delegaatio.

  Toisin kuin Cotopaxilta, Chimborazolta löytyy kokonaiset kaksi suojapaikkaa, joista ensimmäiselle pääsimme bussilla. Siitä piti taas tuttuun tapaan jatkaa jalan, ja jälleen minä, Evi ja Felix olimme ensimmäiset perillä. Toisella suojapaikalla törmäsimme myös sattumalta riobambalaiseen rotaryjenkkiin Katieen, joka oli tullut vuorelle Yhdysvalloista tulleen kaverinsa kanssa. Pieni maailma.
We are the champions.

Chimborazon toinen suojapaikka sijaitsee 5000 metrin korkeudessa, joten siellä pelaamamme presidentti oli sikäli ennätyksellinen, että kukaan tuskin on peliä pelannut yhtä korkealla.
  Ensimmäistä kertaa Chimborazolla käydessäni oli kok vuori sumun peitossa, ja lumipeite ulottui reilusti ensimmäistä suojapaikkaa alemmaksi. Tällä kertaa sää oli selkeä, ja lumiraja siinä 5 kilometrin korkeudessa, mikä toi mukavaa vaihtelua vuorikokemuksiini.



 Minä.
Muiden jäädessä istuskelemaan suojapaikan tuntumaan, päätti Evi vielä yksin kiivetä korkeammalle. Sieltä hän sitten laski pulkkamäkeä alas ponchonsa helmaa käyttäen.

Lumimaisemissa kun oltiin, niin sitä piti toki ottaa yksi Suomi-kuvakin.

  Chimborazon vuoriseikkailujen jälkeen suuntasimme Ecuadorin parhaaseen kaupunkiin, eli kotoiseen Riobambaan. kaupungissa oli ensin järjestetty kaupunkikierros, ja sitten me pääsimme antamaan oman kaupunkikierroksemme. Miellyttävä ja lämminhenkinen kotikaupunkimme herätti kateuden tunteita kaikissa muissa, joiden kurjat kaupunkipahaset eivät voi mitenkään vetää vertoja Andien Sulttaanille (on muuten ihan oikeasti kaupungin lempinimi).
  Hotelli ja ruoka jatkoivat samalla, hyvällä linjalla, ja illalla oli ohjelmaan kuuluva reissu diskoon, jossa meno oli aivan villi.
Tai no, ainakin Felixillä oli hauskaa.

  Kuten jo hiukan aiemmin mainitsin, loppuyö kuluikin sitten hotellin puutarhassa jutellessa.

Saatanan nenä
  Ecuadorin rautatiet olivat aikoinaan kansallinen ylpeys, ja varsinkin vanhempi väki muistelee kaiholla romanttista Riobamba-Guayaquil-rautatieyhteyttä, jossa kului koko päivä junan kolkuttaessa hitaasti läpi idyllisten maalaismaisemien.
  Nykyään rautateistä ei kuitenkaan ole jäljellä kuin yksi turistireitti Riobambasta-Nariz del Diablo, ja tällä hetkellä korjaustöiden vuoksi junat eivät kulje Riobambastakaan, vaan niitä varten on mentävä pieneen Alausín kylään. Muutama vuosi sitten junan katolla matkustaminenkin kiellettiin, hölmöt turistit kun menivät kuolemaan sähkölinjoihin ja muihin häirikkeisiin. No höh.
  Joka tapauksessa tämä oli perjantainen kohteemme, ja mukavaa se oli kuitenkin. Maisemat olivat kyllä junan sisältäkin hienot, vaikka mieluummin olisin toki ollut siellä katolla. Matkan aikana opas selitti reitin historiasta.
Juna.

Joku mokoma kehtasi minuakin valokuvata.

  Juna vei meidät asemalle, jossa oli joukko intiaaneja pitämässä kansantanssiesitystä. Me Misginin kanssa näytimme heille, miten meillä Euroopassa tanssitaan.
Näin se käy.

Siinä se itse asema on.

Joitakin väsytti, toisia taas ei. Kuvanottamishetkellä kukaan ei tajunnut tuota oikealla kukkivaa romanssia.

  Junamatkan ja lounaan jälkeen suuntasimme kohti Ingapircaa, eli Ecuadorin ainoaa kuuluisaa inkarauniota. Inkathan eivät koskaan ehtineet täällä kauaa rellestää ennen konkistadorien tuloa, joten heidän vaikutuksensa ei täällä juuri näy.
Ecuadorin oma Macchu Picchu.
Rauniot vilisivät villejä laamoja.

  Rauniokiertueen jälkeen menimme yöksi Ecuadorin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Cuencaan, joka yleisesti tunnetaan maan kauneimpana kaupunkina. Jotkut siitä sanovatkin, että se on kuin Riobamba, mutta vain isompi. Kaupunkiin saapuessamme oli jo sen verran myöhä, että kaikki virallinen ohjelma oli varattu lauantaille. Illanvietto oli siis täysin meidän vastuullamme, ja sehän meille sopi.
Kuten kuvasta näkyy, hauskaa oli.

Lopulta täytyi kuitenkin palata hotellille, mutta siellä se meno vasta hurjaksi yltyikin.



Leikin loppu
  Lauantai oli retken viimeinen päivä, ja se oli varattu Cuencaan tutustumiseen. Kävimme aluksi panamahattupajassa. Nimestään huolimatta panamahattuhan on ecuadorilainen juttu, ja erityisesti Cuencan seudulta kotoisin. Tässä vaiheessa matkaa alkoi nukkumattomien öiden taakka kuitenkin painaa jo sen verran, että kierros kului lähinnä haukotellessa. Kiinnostavinta paikassa oli eräiden hattujen törkeät hinnat.
Hattugalleria. Tuossa kysymysmerkkitaulussa luki ovelasti, että "you?".

Toki sitä piti vähän poseerataki niiden hattujen kanssa. Tuo minun päässäni oleva reuhka maksoi kokonaiset 1500 dollaria. Ja ei ole muuten kirjoitusvirhe, vaan tuo nollien luku on ihan oikea.

  Hattujen lisäksi katselimme kirkkoja ja katuja, ja olihan siellä kyllä ihan nättiä. Loppujen lopuksi olin kuitenkin iloisin nähdessä lounaspaikan taimenaterian.
  Illalla oli vuorossa jälleen sitä samaa, illanviettoa kaupungilla ja jatkot hotellissa . Tämä oli matkan viimeinen ilta, ja aamulla oli jo lähtö kotikaupunkeihin. Riobambaan päästyäni nukuin koko päivän, viimeisen viikon kaikki yöt kun olivat kuluneet jutellessa.

Huomenna lähden matkalle Galápagossaarille, ja siitä matkasta kirjoitan heti kunhan palattuani kerkeän. Tähän mennessä jokainen YFU-matka on ollut edellistä parempi, joten tämän reissun pitäisi olla suorastaan taivaallinen.