Vuoteen on mahtunut niin iloa kuin suruakin, ja erityisesti ensimmäiset kuukaudet olivat välillä hyvinkin vaikeita. Varmana voinkin sanoa, että täällä viettämäni vuoden aikana olen kokenut enemmän surua ja ikävää kuin olisin kokenut vastaavana aikana Suomessa. Tämän lisäksi olen kuitenkin oppinut valtavasti uutta en ainoastaan Ecuadorin, vaan monien muidenkin maiden kulttuureista. Olen kokenut maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia. Olen syönyt lehmänkavioita ja -vatsaa, siannahkaa, kananjalkoja ja -sydäntä, lampaansisälmyksiä, pässinkiveksiä, marsua ja lukemattomia eri eksoottisia hedelmiä, joista en vuosi sitten ollut kuullutkaan. Olen nähnyt Galápagossaaret, Amazonin sademetsät ja Andien lumihuippuiset vuoret. Olen laskenut koskea ja hypännyt köyden varassa 125 metrin korkuisselta sillalta upean vuoristojoen yllä. Olen oppinut espanjaa, ranskaa ja viroa, ja saanut paljon uusia ystäviä kolmelta eri mantereelta. Olen soittanut quenaa ja laulanut bändissä, jonka kanssa esiinnyin jalkapallostadionilla tv-kameroiden edessä. Olen kiivennyt melkein 6 kilometrin korkeuteen Chimborazolle, ja sukellellut koralliriutoilla merikilpikonnien kanssa. Olen nähnyt ecuadorilaisen kulttuurin sekä hyvät että huonot puolet, ja oppinut tuntemaan tämän maan ja sen kansan perin pohjin. Kannattiko siis lähteä? Ehdottomasti!
Niin, vuosi on todellakin on ollut antoisa, mutta kaikella on aikansa, ja nyt on jo hyvä aika palata kotiin. Tietysti näin lähdön hetkellä mieli on haikea, ja päässä pyörivät kaikki ne mahtavat muistot tämän vuoden varrelta, mutta ajatus kesäisestä Joensuusta houkuttelee unohtamaan murheet. Voin jo melkein kuulla korvissani Pielisjoen verkkaisen liplatuksen, ja tuntea nenässäni ikihonkien tuoksun. Nyt, aloittaessani pitkän matkan kohti kotiseutujani, soivat mielessäni Göstä Sundqvistin sanat.
Minä lähden Pohjois-Karjalaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti