Viime viikonloppuna juhlittiin jonkinlaista neitsyt Marian juhlaa, ja odotellessani bussia lauantaina ohitseni valui juhlakulkue tanssijoineen ja juhlalavoineen. Olipahan mukana myös oikea moottoripyöräjengikin. Sunnuntaina juhlat jatkuivat, kun menimme aamulla Renaton ja Danielan kouluun San Felipeen jumalanpalvelusta varten.
Jollain ensimmäisistä englannnintunneista olin itseäni esitellessäni maininnut pitäväni Hemingwaystä, ja maanantaina englannninopettaja toi minulle espanjankielisen version teoksesta "Jäähyväiset aseille". Nyt kulutankin kaikki tunnit englantia, kemiaa ja matikkaa lukuunottamatta sitä sanakirjan kanssa lukien.
Samalla englannintunnilla myös pelasimme espanjankielistä scrabblea, ja opettaja tsai oikean neronleimauksen, ja teki minusta 10-päisen joukkueeni johtajan. Kukaan ryhmäni jäsenistä ei tuntenut scrabblen sääntöjä, ja yrittäessäni toimia johtajana kangertelevalla espanjallani pelaajien huutaessa toistensa päälle omia sanojaan ja uskomuksiaan pelin säännöistä, joutuivat hermoni koetukselle. Eräässä vaiheessa kun eräs Juan-niminen alaiseni tuli kummallisen sanan kanssa kysymään minulta mitä se tarkoittaa, tulinkin tokaisseeksi hiukan töykeästi, että "How the fuck should I know what it means?" Onneksi luokkalaisteni englanninosaaminen ei ole kummoista, ja tölväisyni hukkui yleiseen meteliin. Pari kertaa jouduin myös riitoihin opettajan kanssa pelin säännöistä, sillä espanjalaiset, tai ketkä pelin nyt ovatkaan kääntäneet, ovat luoneet siihen aivat omat sääntönsä. Siinä sivussa sitten hävisin opettajalle tikkarin vedonlyönnissä. Piru vieköön.
Keskiviikkona maistoin ensimmäistä ruokaa täällä Ecuadorissa, josta en pitänyt. Tämä kyseinen ruoka oli yksi sikamöykkykeiton variaatioista, ja tämän version möykyistä löytyi luuta, rasvaa ja nahkaa. Itse möykyt olivat mauttomia, mutta ihmisen nahkaa muistuttava iho ihokarvoineen teki aterioinnista sangen epämiellyttävää.
Viime viikon vaihto-oppilastapaamisessa Evi oli maininnut viettävänsä palujon aikaa paikallisessa kiipeilyseurassa, nimeltään Trip. Olen aina ollut kiinnostunut kiipeilystä harrastuksena, ja eilen torstaina meninkin Evin kanssa kyseiselle klubille. Paikka sijaitsee samassa rakennuksessa kuin arvostettu kieliopisto San Fransisco, ja rakennus on Andrésin mukaan koko kaupungin elegantein. Veikkaisin paikan olevan siirtomaa-aikainen, ja sisältä se todellakin on aikamoinen ilmestys. Kiipeilyklubi sijaitsee yhdessä rakennuksen halleista, ja koristelluiden pilareiden väliin sijoitetut kiiepilyseinät ja kuntoilulaitteet, ja tilaa kiertävän ylätasanteen vanhoista ikkunoista heijastuva himmeä valo luovat paikalle kotoisan, joskin eksoottisen ilmapiirin. Paikan omistaja ja muut kiiepilijät ovat hyvin ystävällisiä ja mukavia, ja tästedes aionkin käydä kiipeilemässä joka päivä ennen Quenatuntejani. Joskus seura myös järjestää retkiä esimerkiksi pyöräilemään vuorilla tai kiiepilemään oikeilla kallioilla.
Torstai-iltana menimme perheeni kanssa Riobamban kulttuuritalolle seuraamaan pasillo-iltaa. Pasillot ovat ecuadorilaisia haikeita lauluja, jotka minun mielessäni lankeavat samaan kategoriaan jazzin kanssa; molemmat ovat mitä mainiointa taustamusiikkia luomaan tunnelmaa tiettyihin tilaisuuksiin, mutta ei niistä itsessään kummoista showta saa. Aluksi saatoin kuitenkin nauttia laulajatteren upeasta äänestä ja loistavasta eläytymisestä, mutta yleisön huutaessa "¡Otra! ¡Otra! ¡Otra!" vielä kolmen tunnin pasilloputken jälkeen, oli iloinen vaihto-oppilasenergiani lopussa, ja päässäni pyöri liuta perisuomalaisia kirosanoja. Kotiin pääsimme viimein vasta kahdentoista aikaan, kun kotimatkalla Daniela ja mario saivat manion idean pysähtyä ostamaan kanaa paikallisesta KFC-vastineesta.
perjantai 30. syyskuuta 2011
lauantai 24. syyskuuta 2011
Tässä nyt niitä kauan kaivattuja kuvia. Mitä koulupukuihin tulee, on Salesianos sieltä siedettävimmästä päästä, joten urheiluasua lukuunottamatta ei voi valittaa.
Maanantain puku.
Tiistain, keskiviikon ja torstain puku.
Perjantain puku.
Urheiluasu. Kuten kuvasta näkyy, rokkirannekkeeni välttyivät samalta kohtalolta hiusten kanssa.
Sunnuntain suursiivous sai viikko sitten uuden piirteen, kun pyykkäyksen, kylpyhuoneen pesun ja huoneeni siivoamisen lisäksi jouduin plankkaamaan kenkäni. Kuluneiden töppösteni muuttuessa kiiltävän mustiksi järkytin samalla perhettäni kertomalla, kuinka Suomessa ei ole kaduilla köyhiä lapsia plankkaamassa kenkiä, ja kuinka ylipäätään köyhyys loistaa Suomessa poissaolollaan. Tänään puolestaan siivous siirtyikin lauantaille, ja kaiken mukavan lisäksi jouduin pesemään myös huoneeni lattian herra ties millä myrkyllä. Kauhulla odotan, mitä tuleman pitää ensi viikonloppuna.
Maanantai meni aika lailla Metallican Disco Negroa kuunnellessa ja Enter sandmania harjoitellessa, sillä luokkatoverini Andrés oli kutsunut minut bändiinsä laulamaan. Täällä Ecuadorissa kun populaarimusiikkia laulavat miehet ovat harvassa, joten minut otettiin vastaan suorastaan messiaanisesti. Nyt minulla on siis harjoitusket bändin kanssa kerran viikossa.
Kaiken maailman missit ovat Riobambassa yleinen näky, ja heitä olen jo bongannut neljä eri yhteyksissä. Kerran kaksi missiä oli kuvaajan kanssa myymässä kadulla suklaita autoilijoille törkeään yhden dollarin kappalehintaan. Kun neitokaiset lähestyivät keikistellen autoamme, ja mielistellen pyysivät Mariota ostamaan suklaata, toimi hän tilanteessa kuten kuka tahansa järjen mies, eli tokaisi tylysti "No", ja sulki ikkunan. Pari kertaa taas missejä on tullut koulussa kesken tunnin pyytämään ties mihin hyväntekeväisyyskissanristiäisiin. Heilläkin on ollut kuvaajat mukana.
Andrés on myös ollut erityisen innokas oppimaan suomea. Hän pitää Duudsoneista, jotka täällä tuntuvat olevan kohtalaisen suosittuja, joten perkele oli hänelle ennestään tuttu sana. Nyt hän jo tietääkin kertoa, että ryhmänohjaajamme, geometrianopettaja Marcel on roisto, ja että useampikin luokkatoverini on läski perkele. Perjantaina pääsin myös todistamaan herkkää hetkeä, kun Andrés ja naispuolinen luokkatoverini, jonka nimeä en muista, halasivat toisiaan hellästi Andrésin hokiessa "huora huora huora...", johon tyttö vastasi: "hintti hintti hintti..."
Quenan opiskelu sujuu päivä päivältä paremmin, ja eilen opin jo soittamaan ensimmäisen kappaleeni. Tunneille kuljen yksinäni bussilla, jonka kyytiin hypätään puoliliikkeestä kadunkulmista.
Liikenteestä voisin muuten mainita pari huomiota Marion ajotavoista. Kuten olen kertonut, on autoilu täällä melko hurjaa, ja Mario tuo vaaran tuntuun ihan oman lisäyksensä. Jos hän ajaessaan innostuu selittämään jotain oikein innokkaasti, hän irrottaa kätensä ratilta selityksen avuksi, ja kääntyy katsomaan keskustelukumppaniaan, auton jatkaessa kiitoaan eteenpäin. Jos taas hänen puhelimensa alkaa soimaan kesken matkan, hän irroittaa jälleen kätensä ratilta, tällä kertaa tanssiakseen, ja päästää ilmoille melkoisen tuomiopäivän naurun.
Koulussa osallistun nykyään englannin lisäksi myös matematiikan tunneille, sillä samat funktiot ja yhtälöt pätevät täällä ihan kuin Suomessakin.. Englannissa jatkan häikäisevää loistoani, ja opettajan ollessa epävarma jostakin sanasta, hän kysyy minun mielipidettäni. Ensi viikkoa varten jokainen luokkalainen joutuu askartelemaan muutaman 30x30cm scrabblekirjaimen, ja minä voitin oikeuden tehdä ne kaksi tyhjää palaan tietämällä, kuinka Mississippi kirjoitetaan.
Torstaina tuli täyteen tismalleen kuukausi siitä, kun saavuimme Riobambaan, minkä kunniaksi Cecilian luona oli vaihto-oppilaiden kokoontuminen. Vaihdoimme kokemuksia ja nauroimme toistemme aksenteille espanjan kielessä. Erityistä hauskuutta tosin aiheutti Ellenin amerikanaksentti. Esimerkiksi hän lausuu sanat "yo tengo" eli "minulla on" hyvin amerikkalaisesti tyyliin "jou ten-gou". Hän on ollut aiemmin puoli vuotta vaihdossa ruotsissa, joten silloin tällöin hänen espanjaansa livahtaa sananen svenskaa.
Cecilian luona kaupunginosan sähköt menivät poikki, ja asuessani sangen lähellä Ceciliaa, oli täälläkin talo pimeänä saapuessani kotiin. Sähköjen palattua aloin kirjoittamaan tätä blogia, vain huomatakseni työni menevän hukkaan toisen sähkökatkoksen sattuessa.
Tällä kertaa lopetan blogini opettavaiseen tarinaan.
Tarinatuokio: Isä Maximilian ja Mario
Olipa kerran Riobamban kaupungissa sielunpaimen nimeltänsä Isä Maximilian. Hän oli kotoisin Saksanmaasta, kaukaa valtameren takaa. Kaupunkilaiset kunnioittivat Isä Maximiliania, ja hän oli rakastettu henkilö kansan parissa.
Kerran Isä Maximilianin johtaessa juhlakulkuetta, ylväästi juhlakansan edessä ristiä kantaen, sattui paikalle muuan kaupunkilainen, nimeltänsä Mario. Mario katseli kulkuetta ihastellen, ja huomatessaan Isä Maximilianin hän kohotti kätensä natsitervehdykseen, ja huudahti iloisesti: "Hail Hitler!" Isä Maximilian ei tästä ystävällisyydenosoituksesta juuri perustanut, ja hän jatkoi saattueen johtoa naama nyrpeänä.
Sunnuntain suursiivous sai viikko sitten uuden piirteen, kun pyykkäyksen, kylpyhuoneen pesun ja huoneeni siivoamisen lisäksi jouduin plankkaamaan kenkäni. Kuluneiden töppösteni muuttuessa kiiltävän mustiksi järkytin samalla perhettäni kertomalla, kuinka Suomessa ei ole kaduilla köyhiä lapsia plankkaamassa kenkiä, ja kuinka ylipäätään köyhyys loistaa Suomessa poissaolollaan. Tänään puolestaan siivous siirtyikin lauantaille, ja kaiken mukavan lisäksi jouduin pesemään myös huoneeni lattian herra ties millä myrkyllä. Kauhulla odotan, mitä tuleman pitää ensi viikonloppuna.
Maanantai meni aika lailla Metallican Disco Negroa kuunnellessa ja Enter sandmania harjoitellessa, sillä luokkatoverini Andrés oli kutsunut minut bändiinsä laulamaan. Täällä Ecuadorissa kun populaarimusiikkia laulavat miehet ovat harvassa, joten minut otettiin vastaan suorastaan messiaanisesti. Nyt minulla on siis harjoitusket bändin kanssa kerran viikossa.
Kaiken maailman missit ovat Riobambassa yleinen näky, ja heitä olen jo bongannut neljä eri yhteyksissä. Kerran kaksi missiä oli kuvaajan kanssa myymässä kadulla suklaita autoilijoille törkeään yhden dollarin kappalehintaan. Kun neitokaiset lähestyivät keikistellen autoamme, ja mielistellen pyysivät Mariota ostamaan suklaata, toimi hän tilanteessa kuten kuka tahansa järjen mies, eli tokaisi tylysti "No", ja sulki ikkunan. Pari kertaa taas missejä on tullut koulussa kesken tunnin pyytämään ties mihin hyväntekeväisyyskissanristiäisiin. Heilläkin on ollut kuvaajat mukana.
Andrés on myös ollut erityisen innokas oppimaan suomea. Hän pitää Duudsoneista, jotka täällä tuntuvat olevan kohtalaisen suosittuja, joten perkele oli hänelle ennestään tuttu sana. Nyt hän jo tietääkin kertoa, että ryhmänohjaajamme, geometrianopettaja Marcel on roisto, ja että useampikin luokkatoverini on läski perkele. Perjantaina pääsin myös todistamaan herkkää hetkeä, kun Andrés ja naispuolinen luokkatoverini, jonka nimeä en muista, halasivat toisiaan hellästi Andrésin hokiessa "huora huora huora...", johon tyttö vastasi: "hintti hintti hintti..."
Quenan opiskelu sujuu päivä päivältä paremmin, ja eilen opin jo soittamaan ensimmäisen kappaleeni. Tunneille kuljen yksinäni bussilla, jonka kyytiin hypätään puoliliikkeestä kadunkulmista.
Liikenteestä voisin muuten mainita pari huomiota Marion ajotavoista. Kuten olen kertonut, on autoilu täällä melko hurjaa, ja Mario tuo vaaran tuntuun ihan oman lisäyksensä. Jos hän ajaessaan innostuu selittämään jotain oikein innokkaasti, hän irrottaa kätensä ratilta selityksen avuksi, ja kääntyy katsomaan keskustelukumppaniaan, auton jatkaessa kiitoaan eteenpäin. Jos taas hänen puhelimensa alkaa soimaan kesken matkan, hän irroittaa jälleen kätensä ratilta, tällä kertaa tanssiakseen, ja päästää ilmoille melkoisen tuomiopäivän naurun.
Koulussa osallistun nykyään englannin lisäksi myös matematiikan tunneille, sillä samat funktiot ja yhtälöt pätevät täällä ihan kuin Suomessakin.. Englannissa jatkan häikäisevää loistoani, ja opettajan ollessa epävarma jostakin sanasta, hän kysyy minun mielipidettäni. Ensi viikkoa varten jokainen luokkalainen joutuu askartelemaan muutaman 30x30cm scrabblekirjaimen, ja minä voitin oikeuden tehdä ne kaksi tyhjää palaan tietämällä, kuinka Mississippi kirjoitetaan.
Torstaina tuli täyteen tismalleen kuukausi siitä, kun saavuimme Riobambaan, minkä kunniaksi Cecilian luona oli vaihto-oppilaiden kokoontuminen. Vaihdoimme kokemuksia ja nauroimme toistemme aksenteille espanjan kielessä. Erityistä hauskuutta tosin aiheutti Ellenin amerikanaksentti. Esimerkiksi hän lausuu sanat "yo tengo" eli "minulla on" hyvin amerikkalaisesti tyyliin "jou ten-gou". Hän on ollut aiemmin puoli vuotta vaihdossa ruotsissa, joten silloin tällöin hänen espanjaansa livahtaa sananen svenskaa.
Cecilian luona kaupunginosan sähköt menivät poikki, ja asuessani sangen lähellä Ceciliaa, oli täälläkin talo pimeänä saapuessani kotiin. Sähköjen palattua aloin kirjoittamaan tätä blogia, vain huomatakseni työni menevän hukkaan toisen sähkökatkoksen sattuessa.
Tällä kertaa lopetan blogini opettavaiseen tarinaan.
Tarinatuokio: Isä Maximilian ja Mario
Olipa kerran Riobamban kaupungissa sielunpaimen nimeltänsä Isä Maximilian. Hän oli kotoisin Saksanmaasta, kaukaa valtameren takaa. Kaupunkilaiset kunnioittivat Isä Maximiliania, ja hän oli rakastettu henkilö kansan parissa.
Kerran Isä Maximilianin johtaessa juhlakulkuetta, ylväästi juhlakansan edessä ristiä kantaen, sattui paikalle muuan kaupunkilainen, nimeltänsä Mario. Mario katseli kulkuetta ihastellen, ja huomatessaan Isä Maximilianin hän kohotti kätensä natsitervehdykseen, ja huudahti iloisesti: "Hail Hitler!" Isä Maximilian ei tästä ystävällisyydenosoituksesta juuri perustanut, ja hän jatkoi saattueen johtoa naama nyrpeänä.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Kuukausikatsaus
Nyt vietettyäni kokonaisen kuukauden täällä päiväntasaajan maassa, lienee laajempi kokonaiskatsaus paikallaan. Monet myytit latinoista on murrettu ja loppujen lopuksi olen saanut todeta ihmisten olevan sangen samanlaisia kuin Suomessa, tapojen ja tottumusten erilaisuudesta huolimatta.
Myth busted
Vastoin kaikkien paikallisten sinikkäitä todisteluja, eivät ihmiset täällä ole lainkaan sen iloisempia tai ystävällisempiä kuin Suomessakaan, vaikka toisia tervehditäänkin poskisuudelmin ja halauksin, ja suu käy kovemmin.
Lattareiden rentous on myös kokemuksieni mukaan silkkaa hölynpölyä. Ecuadorilaisten letkeä ajantajukaan ei ole letkeän elämäntyylin tuotos, vaan pikemminkin asiat sovitaan niin aikaisiksi, ettei niihin millään ehditä ajoissa muiden kiireiden vuoksi. Ihmiset myös stressaavat ulkonäöstä ja siisteydestä selvästi suomalaisia enemmän.
Nämä myytit kuitenkin elävät vahvoina paikallisten mielissä, ja vaikkei kukaan tiedäkään Suomesta mitään, tuntuvat kaikki tietävän millainen ihminen olen eurooppalaisuuteni vuoksi.
Koulussa englanninopettaja selitti täytenä faktana, kuinka latinoilla on iloisuus ja sosiaalisuus veressä, kun taas minä olen anglosaksina paljon vakavampi ja hiljaisempi. Koska opettaja papatti tämän kaiken konekivääriespanjallaan, en saanut suunvuoroa mainitakseni, että suomalaisena olen yhtä paljon anglosaksi kuin opettajani on mongooli.
Sukulaiseni taas ovat tienneet kertoa, että Euroopassa kaikki puhuvat vähintäänkin neljää kieltä, koska maat ovat niin lähekkäin että kielet ikään kuin itsestään tihkuvat muiden maiden kansalaisten päähän.
Rahankäytössä taas ecuadorilaisten järki juoksee ihan omia ratojaan. Janneth esimerkiksi kävelee väsyneisyyttään voivotellen viiden kilometrin matkan mieluummin kuin maksaa "kalliin" yhden dollarin hinnan taksimatkasta. Toisaalta taas perheeni on ihmetellyt, miksi ostan mieluummin yhden satasivuisen vihkon, jonka uskon riittävän koko vuodeksi, kuin tusinan samanlaisia, jolloin kappalehinta on 3 senttiä halvempi. Sain myös selitellä hyvin pitkään Jannethille, miksi en halua heittää täysin ehjää sukkaa roskiin vain, koska sille ei sillä hetkellä löytynyt paria.
Perheselostus
Ecuadorissa ydinperhe on tuntematon käsitys, ja sukulaisten kanssa vietetään valtavan paljon aikaa. Vaikka asunkin vain Jannethin, Marion, Renaton ja Danielan kanssa, voisi perheeseeni laskea myös Jannethin äidin Teresan eli Abuelitan, Jannethin veljen Alexin ja tämän lapset Belenin ja luokkatoverini Alexin.
Muita sukulaisia, joiden kanssa on tullut vietettyä paljon aikaa ovat kolumbialainen "serkku" Marcel, tämän vaimo, jonka nimeä en ole vielä saanut selville, ja heidän iki-ihan yksivuotias tyttärensä Sofia. Marcelin tarkka sukulaisuus on jäänyt minulle epäselväksi, täällä kun lähes kaikki sukulaiset ovat yksinkertaisesti serkkuja.
Tutuksi ovat tulleet myös Jannethin sisko, Abuelitan lihatehtaitelijaveli, Marion äiti ja sisko, ja parisenkymmentä serkkua.
Vain elämää
Salilla käymisen lopetin jo kahden viikon jälkeen aloitettuani paikallisen puuhuilun quenan soitannan. En koskaan täysin tuntenut oloani kotoisaksi muristen rautaa nostelevien, ja peilin edessä myhäillen lihaksiaan pullistelevien miesten keskuudessa. Tajusin myös salin American Gym -nimen johtuvan luultavasti siiä, että suurin osa sen käyttäjistä oli eriasteisia Sylvester Stallone-kopioita.
Quenaa minulle opettaa paikallinen metallityöläinen, joka on kaikkien andien musiikin soittimien asiantuntija. Tunteja minulla on neljä kertaa viikossa, ja suuri osa vapaa-ajastani kuluu harjoitellessa. Minulla kun on vain kymmenisen kuukautta aikaa saada soiton salat hallintaani ja aika täytyy käyttää tehokkaasti. Myöhemmin quenan ollessa paremmin hallussa aloitan myös paikallisten panhuilujen rondadorin ja zampoñan opiskelun.
Ecuadorilaisen yllätyksellisyyden myötä yllättävät ¡Vamos! -huudahdukset ovat käyneet jo hyvinkin tutuiksi, enkä enää edes viitsi kysyä, minne olemme menossa. Päämääränä voi olla mitä tahansa Abuelitan talosta Guayaquiliin, ja yllätyksenä kohde on paljon hauskempi.
Lauantaina pääsin myös tutustumaan Riobamban yöelämään Alexin ja Alexin serkun Belenin kanssa. Menimme paikalliseen menomestaan syömään kanaa ja ranskalaisia kokiksen kera. Jeah!
¡Salesianos por siempre!
"Opiskelen" siis riobambalaisittain sangen arvostetussa Salesianos Santo Tomas Apostol Riobamba -nimisessä katolisessa koulussa. Koululla on sekä maallinen että henkinen johtaja.. Maallista puolta hoitaa sammakonnäköinen, byrokratiaa rakastava rääkyvä-ääninen nainen, ja henkisestä puolesta vastaa leppoisan miellyttävä vanha pappi.
Kouluviikko alkaa maanantai aamuna 2000 oppilaan järjestäytyessä luokittain pihalle parijonoon, jossa johtajat pitävät rukouksen ja koulutyöhön innoittavan puheen, jonka jälkeen lauletaan kansallislaulu. Tapahtuman arvokkuutta tosin syö hiukan se, että rätisevistä kaiuttimista soiva kansallislaulu pätkii ja juuttuu paikoilleen tuon tuosta.
Luokkani on Bachillerato 3C, eli olen Ecuadorin koululaitoksen viimeisellä asteella, jonka jälkeen on vuorossa yliopisto. Ensimmäisenä päivänä mistään mitään tajuamatta olin vain seurannut serkkuani Alexia kyseiseen luokkaan, ja viime keskiviikkona sammakkonainen tuli kesken fysiikantunnin rääkymään minun kuuluvan 3B:lle, jossa sitten vietin loppupäivän. Koulun jälkeen Alexin isä Alex onneksi tuli puhumaan johtoportaan kanssa, ja torstaina jatkoin taas omassa luokassani. Luokkani tytöt ottivat paluuni vastaan valtavalla innokkuudella, ja paikalleni oli jo poissaoloni aikana ehtinyt ilmeentyä lappu jossa luki: "En memoria de un gringuito Tuomo."
Koulun uskonnollisuus näkyy siinä, että tuntien aloittaminen Isä meidän-, ja Ave Maria-rukouksilla on yleistä, ja ensimmäisen viikon perjantai alkoi jumalanpalveluksella koulun omassa kirkossa.
Opetus on suurimmaksi tiedepainotteista, ja päivät kuluvat kaltaiseni humanistin tuskaksi suurimmaksi osaksi kemian ja fysiikan parissa. Viikossa on myös hiukan englantia, kirjallisuutta, yhteiskuntaoppia, filosofiaa ja uskontoa. Opetuksesta ymmärrän yleensä suurimman osan, mutta tehtävien tekemiseksi tajuamiseni ei täysin vielä riitä. Onneksi suurin osa opettajista ei odotakaan minun vielä tekevän muuta, kuin istuvan paikallaan esittäen keskittyvää. Englannintunnit ovat ainoita, joilla todella pystyn osallistumaan, mutta niillä loistankin sitten kuin S.T.A.R:in kirkkain tähti.
Tasoltaan opetus on vaihtelevaa. Kemiassa en sen yhden pakollisen Suomen kurssin eväillä ymmärtäisi opettajan puheista mitään, vaikka hän puhuisi selkeää suomea, kun taas englanti on suunilleen ala-asteen tasoa. Täksi kuukaudeksi meidän täytyy kirjoittaa kokonaiset 50 sanaa aiheesta "What would you like to eat?". Englannin opettaja tosin on mukava. Hän kun on itsekin ollut vaihto-oppilas, ja tietää mikä on homman nimi.
Joka päivä koulua on 7.10 - 13.20, ja päivä koostuu kahdeksasta 40 minuutin tunnista, joita tosin yleensä on kaksi peräkkäin samaa ainetta. kello 10.00 on 25 minuutin tauko, ja 11.45 on vartti vapaa-aikaa. Koulun pihalle on ahdettu 5 jalkapallo- ja 7 lentopallokenttää, joten välitunnit kuluvat yleensä urheillessa tai koulun grillikioskien tarjonnasta nauttien. Piha on tosin yhtä kaaosta pallojen lennellessä kentältä toiselle, pelaajien juoksennellessa niiden perässä, ja oppilaitten kävellessä muuten vain kenttien halki.
Paikallinen lentopallo ecuavolley on hiukan eurooppalaista vastinettaan erilaista. Verkko on vähän korkeammalla, ja palloa sopii hiutoa miten lystää. Tästä pelistä minä pidän, sillä se on helppoa, ja olen siinä jopa joitakin luokkalaisiani parempi. Vaikka peliä pelatessamme luokkalaiseni ovatkin oppineet ääntämään perkelettä kuin syntyperäiset suomalaiset.
Yksi murrettu myytti liittyy myös lattareiden jalkapalloon. Vaikka jalkapalloa pelataankin täällä Suomea innokkaammin, ja joka ikisen pojan odotetaan siihen osallistuvan, ei pelaajien taito kuitenkaan juuri eroa suomalaisten taidoista. Minäkin osallistun peleihin vakiopaikallani puolustuksessa, ja pärjään yllätyksekseni jopa ihan hyvin. Luokkatoverini ovat kannustavia ja kaikki pelaavat hyvällä hengellä, joten voin pelata ihan nauttiakseni, enkä ainoastaan vaihto-oppilasvelvollisuudesta.
Elämä on rankkaa
Vielä ei Suomen lähtövalmennuksen lupailemia kulttuurishokkia ja tunteiden vuoristorataa ole näkyillyt, vaikka jotkin asiat luonnollisesti pistävätkin vihaksi.
Yksi näistä asioista on se, kuinka asioita saa toistella ja selitellä lukemattomat kerrat, eivätkä ne silti mene perille. Tämän voisi muuten panna kielimuurin piikkiin, mutta Renaton ja Danielan puhuessa mainiota englantia asia pistää vihaksi. Perheeni kun on jostain syystä aivan mahdotonta uskoa, että Suomen talvia koko elämäni kokeneena 10-15 asteen lämpö ei yksinkertaisesti ole minulle kylmää, ja tästä syystä en tarvitse paksua takkia välttääkseni sairastumista.
Neuvot ovat välillä yksi ärsyttävimpiä asioita täällä. Nyt kun satuin saamaan pienen nuhanpoikasen, oli perheeni aivan täpinöissään, että olihan sinulla sittenkin kylmä ja mitäs me sanoimme. Vaikka kyse oli aivan ilmiselvästi tartunnasta, sillä Renato ja Daniela sairastuivat samaan vaivaan tismalleen samaan aikaan. viitisentoista kertaa asiaa toisteltuani ja perusteltuani sain vihdoin Marion luopumaan harhaopeistaan, mutta muu perhe on yhä varma Riobaman hyytävän kylmän ilmaston vaaroista. Neuvojista rasittavin on kuitenkin Alex. Lopetettuani salilla käymisen hän on jankuttanut, että minun on käytävä salilla, jotta tytöt tykkäisivät. Moinen pinnallisuuden palvonta olisi kyllin rasittavaa, vaikken joutuisikaan jo nyt hätistelemään vaaleuttani palvovia tyttöjä ympäriltäni.
Salikäskyjen lisäksi paikallinen machokulttuuri on muutenkin välillä turhautumisen aiheuttaja. Yksi yleisimpiä minulle esitettyjä kysymyksiä on, mitä urheilulajeja harrastan. Voi sitä ihmettelyn määrää, kun sitten vastaan Suomessa harrastavani vain lenkkeilyä, mikä täällä ei ole normaalia. On tässä machoilussa tosin puolensakin: keittiössä naiset nimittäin hoitavat aivan kaiken. Meidän miesten ei tarvitse kuin istuutua alas ja nauttia ateriasta, kun täydet lautaset kannetaan valmiina nenän eteen, ja mehulasi täytetään sen tyhjentyessä.
Smalltalk on myös yksi toistuvia tuskan aiheuttajia. Kestin tuntien mittaiset juttelutuokiot paremmin kun en ymmärtänyt mitään keskusteluista, sillä ajattelin näiden juttelujen muuttuvan mukaviksi, kunhan ymmärrän espanjaa ja voin itsekin osallistua keskusteluihin. Nyt keskustelujen sisällön tajuttuani minulle valkeni, että ne sisältävät niinkin tärkeitä ja mielenkiintoisia aiheita kuin sukulaisten jalkavaivoja ja autonrenkaiden alennusmyyntejä.
Vaikka Ecuadorin kehitysmaalaisuus ei yleensä elämää haittaakaan, on hetkiä, jolloin ikävöin Suomen hyvinvointivaltion kaiken toimivuutta. Esimerkiksi eräänä iltana vessassa käydessäni ei yllätyksekseni vettä tullut lainkaan. Aluksi juoksin avaamaan alakerran pääputken, mutta sekään ei auttanut, vettä ei vain yksinkertaisesti ollut. Neuvokkaana miehenä menin sitten huoneeni vieressä olevalle, pyykkipaikkana toimivalle kattotasanteelle, jonka pesualtaassa oli aiemman pesutuokioni jäljiltä vettä, jota sitten kannoin vadilla vessanpönttöni vesisäiliöön, jonka jälkeen sain vihdoin huuhdottua tarpeeni. Pari kertaa vesi on myös loppunut kesken suihkutuokion.
Sunnuntaina perheelläni oli myös kehitysmainen rankkuustuokio. Täällä kun taloissa ei ole lämmitystä, istui +12-asteen kylmyydestä kärsivä perheeni kaksi tuntia liikkumattomassa autossa tekemättä mitään, sillä autossa sai lämmityksen päälle. Nauroin katketakseni tälle sunnuntai-iltapäivän aktiviteetille, ja menin Belenin ja Alexin kanssa katsomaan elokuvia.
Myth busted
Vastoin kaikkien paikallisten sinikkäitä todisteluja, eivät ihmiset täällä ole lainkaan sen iloisempia tai ystävällisempiä kuin Suomessakaan, vaikka toisia tervehditäänkin poskisuudelmin ja halauksin, ja suu käy kovemmin.
Lattareiden rentous on myös kokemuksieni mukaan silkkaa hölynpölyä. Ecuadorilaisten letkeä ajantajukaan ei ole letkeän elämäntyylin tuotos, vaan pikemminkin asiat sovitaan niin aikaisiksi, ettei niihin millään ehditä ajoissa muiden kiireiden vuoksi. Ihmiset myös stressaavat ulkonäöstä ja siisteydestä selvästi suomalaisia enemmän.
Nämä myytit kuitenkin elävät vahvoina paikallisten mielissä, ja vaikkei kukaan tiedäkään Suomesta mitään, tuntuvat kaikki tietävän millainen ihminen olen eurooppalaisuuteni vuoksi.
Koulussa englanninopettaja selitti täytenä faktana, kuinka latinoilla on iloisuus ja sosiaalisuus veressä, kun taas minä olen anglosaksina paljon vakavampi ja hiljaisempi. Koska opettaja papatti tämän kaiken konekivääriespanjallaan, en saanut suunvuoroa mainitakseni, että suomalaisena olen yhtä paljon anglosaksi kuin opettajani on mongooli.
Sukulaiseni taas ovat tienneet kertoa, että Euroopassa kaikki puhuvat vähintäänkin neljää kieltä, koska maat ovat niin lähekkäin että kielet ikään kuin itsestään tihkuvat muiden maiden kansalaisten päähän.
Rahankäytössä taas ecuadorilaisten järki juoksee ihan omia ratojaan. Janneth esimerkiksi kävelee väsyneisyyttään voivotellen viiden kilometrin matkan mieluummin kuin maksaa "kalliin" yhden dollarin hinnan taksimatkasta. Toisaalta taas perheeni on ihmetellyt, miksi ostan mieluummin yhden satasivuisen vihkon, jonka uskon riittävän koko vuodeksi, kuin tusinan samanlaisia, jolloin kappalehinta on 3 senttiä halvempi. Sain myös selitellä hyvin pitkään Jannethille, miksi en halua heittää täysin ehjää sukkaa roskiin vain, koska sille ei sillä hetkellä löytynyt paria.
Perheselostus
Ecuadorissa ydinperhe on tuntematon käsitys, ja sukulaisten kanssa vietetään valtavan paljon aikaa. Vaikka asunkin vain Jannethin, Marion, Renaton ja Danielan kanssa, voisi perheeseeni laskea myös Jannethin äidin Teresan eli Abuelitan, Jannethin veljen Alexin ja tämän lapset Belenin ja luokkatoverini Alexin.
Muita sukulaisia, joiden kanssa on tullut vietettyä paljon aikaa ovat kolumbialainen "serkku" Marcel, tämän vaimo, jonka nimeä en ole vielä saanut selville, ja heidän iki-ihan yksivuotias tyttärensä Sofia. Marcelin tarkka sukulaisuus on jäänyt minulle epäselväksi, täällä kun lähes kaikki sukulaiset ovat yksinkertaisesti serkkuja.
Tutuksi ovat tulleet myös Jannethin sisko, Abuelitan lihatehtaitelijaveli, Marion äiti ja sisko, ja parisenkymmentä serkkua.
Vain elämää
Salilla käymisen lopetin jo kahden viikon jälkeen aloitettuani paikallisen puuhuilun quenan soitannan. En koskaan täysin tuntenut oloani kotoisaksi muristen rautaa nostelevien, ja peilin edessä myhäillen lihaksiaan pullistelevien miesten keskuudessa. Tajusin myös salin American Gym -nimen johtuvan luultavasti siiä, että suurin osa sen käyttäjistä oli eriasteisia Sylvester Stallone-kopioita.
Quenaa minulle opettaa paikallinen metallityöläinen, joka on kaikkien andien musiikin soittimien asiantuntija. Tunteja minulla on neljä kertaa viikossa, ja suuri osa vapaa-ajastani kuluu harjoitellessa. Minulla kun on vain kymmenisen kuukautta aikaa saada soiton salat hallintaani ja aika täytyy käyttää tehokkaasti. Myöhemmin quenan ollessa paremmin hallussa aloitan myös paikallisten panhuilujen rondadorin ja zampoñan opiskelun.
Ecuadorilaisen yllätyksellisyyden myötä yllättävät ¡Vamos! -huudahdukset ovat käyneet jo hyvinkin tutuiksi, enkä enää edes viitsi kysyä, minne olemme menossa. Päämääränä voi olla mitä tahansa Abuelitan talosta Guayaquiliin, ja yllätyksenä kohde on paljon hauskempi.
Lauantaina pääsin myös tutustumaan Riobamban yöelämään Alexin ja Alexin serkun Belenin kanssa. Menimme paikalliseen menomestaan syömään kanaa ja ranskalaisia kokiksen kera. Jeah!
¡Salesianos por siempre!
"Opiskelen" siis riobambalaisittain sangen arvostetussa Salesianos Santo Tomas Apostol Riobamba -nimisessä katolisessa koulussa. Koululla on sekä maallinen että henkinen johtaja.. Maallista puolta hoitaa sammakonnäköinen, byrokratiaa rakastava rääkyvä-ääninen nainen, ja henkisestä puolesta vastaa leppoisan miellyttävä vanha pappi.
Kouluviikko alkaa maanantai aamuna 2000 oppilaan järjestäytyessä luokittain pihalle parijonoon, jossa johtajat pitävät rukouksen ja koulutyöhön innoittavan puheen, jonka jälkeen lauletaan kansallislaulu. Tapahtuman arvokkuutta tosin syö hiukan se, että rätisevistä kaiuttimista soiva kansallislaulu pätkii ja juuttuu paikoilleen tuon tuosta.
Luokkani on Bachillerato 3C, eli olen Ecuadorin koululaitoksen viimeisellä asteella, jonka jälkeen on vuorossa yliopisto. Ensimmäisenä päivänä mistään mitään tajuamatta olin vain seurannut serkkuani Alexia kyseiseen luokkaan, ja viime keskiviikkona sammakkonainen tuli kesken fysiikantunnin rääkymään minun kuuluvan 3B:lle, jossa sitten vietin loppupäivän. Koulun jälkeen Alexin isä Alex onneksi tuli puhumaan johtoportaan kanssa, ja torstaina jatkoin taas omassa luokassani. Luokkani tytöt ottivat paluuni vastaan valtavalla innokkuudella, ja paikalleni oli jo poissaoloni aikana ehtinyt ilmeentyä lappu jossa luki: "En memoria de un gringuito Tuomo."
Koulun uskonnollisuus näkyy siinä, että tuntien aloittaminen Isä meidän-, ja Ave Maria-rukouksilla on yleistä, ja ensimmäisen viikon perjantai alkoi jumalanpalveluksella koulun omassa kirkossa.
Opetus on suurimmaksi tiedepainotteista, ja päivät kuluvat kaltaiseni humanistin tuskaksi suurimmaksi osaksi kemian ja fysiikan parissa. Viikossa on myös hiukan englantia, kirjallisuutta, yhteiskuntaoppia, filosofiaa ja uskontoa. Opetuksesta ymmärrän yleensä suurimman osan, mutta tehtävien tekemiseksi tajuamiseni ei täysin vielä riitä. Onneksi suurin osa opettajista ei odotakaan minun vielä tekevän muuta, kuin istuvan paikallaan esittäen keskittyvää. Englannintunnit ovat ainoita, joilla todella pystyn osallistumaan, mutta niillä loistankin sitten kuin S.T.A.R:in kirkkain tähti.
Tasoltaan opetus on vaihtelevaa. Kemiassa en sen yhden pakollisen Suomen kurssin eväillä ymmärtäisi opettajan puheista mitään, vaikka hän puhuisi selkeää suomea, kun taas englanti on suunilleen ala-asteen tasoa. Täksi kuukaudeksi meidän täytyy kirjoittaa kokonaiset 50 sanaa aiheesta "What would you like to eat?". Englannin opettaja tosin on mukava. Hän kun on itsekin ollut vaihto-oppilas, ja tietää mikä on homman nimi.
Joka päivä koulua on 7.10 - 13.20, ja päivä koostuu kahdeksasta 40 minuutin tunnista, joita tosin yleensä on kaksi peräkkäin samaa ainetta. kello 10.00 on 25 minuutin tauko, ja 11.45 on vartti vapaa-aikaa. Koulun pihalle on ahdettu 5 jalkapallo- ja 7 lentopallokenttää, joten välitunnit kuluvat yleensä urheillessa tai koulun grillikioskien tarjonnasta nauttien. Piha on tosin yhtä kaaosta pallojen lennellessä kentältä toiselle, pelaajien juoksennellessa niiden perässä, ja oppilaitten kävellessä muuten vain kenttien halki.
Paikallinen lentopallo ecuavolley on hiukan eurooppalaista vastinettaan erilaista. Verkko on vähän korkeammalla, ja palloa sopii hiutoa miten lystää. Tästä pelistä minä pidän, sillä se on helppoa, ja olen siinä jopa joitakin luokkalaisiani parempi. Vaikka peliä pelatessamme luokkalaiseni ovatkin oppineet ääntämään perkelettä kuin syntyperäiset suomalaiset.
Yksi murrettu myytti liittyy myös lattareiden jalkapalloon. Vaikka jalkapalloa pelataankin täällä Suomea innokkaammin, ja joka ikisen pojan odotetaan siihen osallistuvan, ei pelaajien taito kuitenkaan juuri eroa suomalaisten taidoista. Minäkin osallistun peleihin vakiopaikallani puolustuksessa, ja pärjään yllätyksekseni jopa ihan hyvin. Luokkatoverini ovat kannustavia ja kaikki pelaavat hyvällä hengellä, joten voin pelata ihan nauttiakseni, enkä ainoastaan vaihto-oppilasvelvollisuudesta.
Elämä on rankkaa
Vielä ei Suomen lähtövalmennuksen lupailemia kulttuurishokkia ja tunteiden vuoristorataa ole näkyillyt, vaikka jotkin asiat luonnollisesti pistävätkin vihaksi.
Yksi näistä asioista on se, kuinka asioita saa toistella ja selitellä lukemattomat kerrat, eivätkä ne silti mene perille. Tämän voisi muuten panna kielimuurin piikkiin, mutta Renaton ja Danielan puhuessa mainiota englantia asia pistää vihaksi. Perheeni kun on jostain syystä aivan mahdotonta uskoa, että Suomen talvia koko elämäni kokeneena 10-15 asteen lämpö ei yksinkertaisesti ole minulle kylmää, ja tästä syystä en tarvitse paksua takkia välttääkseni sairastumista.
Neuvot ovat välillä yksi ärsyttävimpiä asioita täällä. Nyt kun satuin saamaan pienen nuhanpoikasen, oli perheeni aivan täpinöissään, että olihan sinulla sittenkin kylmä ja mitäs me sanoimme. Vaikka kyse oli aivan ilmiselvästi tartunnasta, sillä Renato ja Daniela sairastuivat samaan vaivaan tismalleen samaan aikaan. viitisentoista kertaa asiaa toisteltuani ja perusteltuani sain vihdoin Marion luopumaan harhaopeistaan, mutta muu perhe on yhä varma Riobaman hyytävän kylmän ilmaston vaaroista. Neuvojista rasittavin on kuitenkin Alex. Lopetettuani salilla käymisen hän on jankuttanut, että minun on käytävä salilla, jotta tytöt tykkäisivät. Moinen pinnallisuuden palvonta olisi kyllin rasittavaa, vaikken joutuisikaan jo nyt hätistelemään vaaleuttani palvovia tyttöjä ympäriltäni.
Salikäskyjen lisäksi paikallinen machokulttuuri on muutenkin välillä turhautumisen aiheuttaja. Yksi yleisimpiä minulle esitettyjä kysymyksiä on, mitä urheilulajeja harrastan. Voi sitä ihmettelyn määrää, kun sitten vastaan Suomessa harrastavani vain lenkkeilyä, mikä täällä ei ole normaalia. On tässä machoilussa tosin puolensakin: keittiössä naiset nimittäin hoitavat aivan kaiken. Meidän miesten ei tarvitse kuin istuutua alas ja nauttia ateriasta, kun täydet lautaset kannetaan valmiina nenän eteen, ja mehulasi täytetään sen tyhjentyessä.
Smalltalk on myös yksi toistuvia tuskan aiheuttajia. Kestin tuntien mittaiset juttelutuokiot paremmin kun en ymmärtänyt mitään keskusteluista, sillä ajattelin näiden juttelujen muuttuvan mukaviksi, kunhan ymmärrän espanjaa ja voin itsekin osallistua keskusteluihin. Nyt keskustelujen sisällön tajuttuani minulle valkeni, että ne sisältävät niinkin tärkeitä ja mielenkiintoisia aiheita kuin sukulaisten jalkavaivoja ja autonrenkaiden alennusmyyntejä.
Vaikka Ecuadorin kehitysmaalaisuus ei yleensä elämää haittaakaan, on hetkiä, jolloin ikävöin Suomen hyvinvointivaltion kaiken toimivuutta. Esimerkiksi eräänä iltana vessassa käydessäni ei yllätyksekseni vettä tullut lainkaan. Aluksi juoksin avaamaan alakerran pääputken, mutta sekään ei auttanut, vettä ei vain yksinkertaisesti ollut. Neuvokkaana miehenä menin sitten huoneeni vieressä olevalle, pyykkipaikkana toimivalle kattotasanteelle, jonka pesualtaassa oli aiemman pesutuokioni jäljiltä vettä, jota sitten kannoin vadilla vessanpönttöni vesisäiliöön, jonka jälkeen sain vihdoin huuhdottua tarpeeni. Pari kertaa vesi on myös loppunut kesken suihkutuokion.
Sunnuntaina perheelläni oli myös kehitysmainen rankkuustuokio. Täällä kun taloissa ei ole lämmitystä, istui +12-asteen kylmyydestä kärsivä perheeni kaksi tuntia liikkumattomassa autossa tekemättä mitään, sillä autossa sai lämmityksen päälle. Nauroin katketakseni tälle sunnuntai-iltapäivän aktiviteetille, ja menin Belenin ja Alexin kanssa katsomaan elokuvia.
maanantai 12. syyskuuta 2011
Paikka auringossa
Nyt kun koulujen alun myötä Anditkin ovat tuudittautuneet arjen rauhaan, sattuu mainitsemisen arvoisia tapahtumia vähemmän. Päivät kuluvat rauhallisesti koulun, espanjan opiskelun ja perhetapahtumien parissa. Espanjaksi pystyn jo käymään ihan oikeita keskusteluja, mikä tuli todistettua lauantai-iltana, kun selitin tunnin ajan Jannethille espanjaksi Suomesta, vaikka välillä minun pitikin turvautua google translateen yksittäisten sanojen kohdalla. Läpi tuli käytyä kaikki mahdollinen arkielämästä Pohjois-Karjalan vaakunan merkitykseen.
Kuten edellisessä viestissäni ilmaisin, täällä syödään siinä määrin tuoreita hedelmiä, että Monty Pythonin klassikkosketsin itsepuolustuskurssille olisi käyttöä. Vaikka yleensä nämä tropiikin antimet ovatkin herkullisia, on tässäkin paratiisissa yksi varjo: nimittäin omenat. Ne kun maistuvat suunnilleen samalle kuin Joensuun kotipihan koristeomenat, mutta jostain syystä niitä on pakko ostaa ja syödä suurissa määrin, vaikka aivan hyvin voisi keskittyä paljon maukkaampiin kiiveihin, granadilloihin ja banaaneihin.
Tästäkin sunnuntaipäivästä tuli astetta yllätyksekkäämpi, kun aamulla kello kuuden aikaan Janneth herätti minut, ja ilmoitti että lähdemme Milagroon, joka myöhemmin paljastui kaupungiksi rannikolla. Tässä vaiheessa voi olla paikallaan kertoa hiukan Ecuadorin maantieteestä. Maa on jaettu neljään maantieteelliseen alueeseen: viidakkoon, ylämaahan, rannikkoon ja Galapagossaariin. Riobamba sijaitsee ylämailla, ja kuten mainitsin, on Milagro rannikolla, ja tämä olikin ensimmäinen matkani rannikon lämpöön. Alueena rannikko kattaa luonnollisestikin rantaviivaa suuremman alueen, eivätkä Tyynenmeren aallot yllä Milagroon saakka.
Nousin siis unenpöpperöisenä autoon matkalle kohti tuntematonta, ja pian kiisimmekin jo Andien mutkikkaita vuoristoteitä pitkin länteen päin. Kuten olen aiemmin maininnut, ovat vuoristoteiden maisemat henkeäsalpaavia, ja tulen tuskin koskaan tottumaan niiden mahtavaan visuaaliseen antiin. Tämänkin matkan alkaessa oli Riobamba ympäristöineen paksun sumun peitossa siten, että näkyvyys oli hädin tuskin kahtakymmentä metriä. Rannikkoa kohden matkustaessamme laskeuduimme pilvien alapuolelle, jolloin vuortenseinämät katosivat kymmenen metriä päidemme yläpuolella paksuun pilviverhoon muodostaen ihmeellisen illuusion suljetusta tilasta.Kohti rannikkoa siirtyessämme taivas pikkuhiljaa selkeni, kaltevat vuoristopellot muuttuivat banaani- ja sokeriruokoplantaaseiksi, ja harvat havupuurykelmät vaihtuivat tiheäksi trooppiseksi metsäksi.
Nelisen tuntia ajettuamme saavuimme viimein Milagroon, jossa sikäli kun ymmärsin, oli tarkoitus alunperin käydä katsomassa Danielan tanssiesitystä, jota varten hän oli lähtenyt matkalle edellisenä iltana, eikä siis ollut mukanamme matkassa. Lopulta päädyimme kuitenkin vain lounastaan paikallisessa katuravintolassa, jonka jälkeen matka jatkui hyvin ecuadorilaiseen tapaan ilman mitään ennakkosuunnitelmia kohti maan suurinta, ja perheeni mukaan kauneinta, ihmeellisintä, hyvinvoivinta ja kaikin puolin parasta kaupunkia, Guayaquilia kohti. Daniela ei liittynyt seuraamme tätäkään matkaa varten.
Guayaquilissa käytimme kaiken aikamme erilaisissa kenkäkaupoissa, joista myös Janneth, mutta etenkin Renato hartaasti etsivät mieleisiään jalkineita. Kuten odottaa saattaa, perheeni shoppailuinto ei tarttunut minuun, ja tyydyin odottamaan Marion kanssa limonadaa litkien ja paikallisten kepulimiesten myyntipuheita torjuen. Guayaquil sijaitsee valtavan Guayas-joen varrella, enkä siis tällä rannikkomatkalla päässyt näkemään maailman suurinta valtamerta. Kenkäostosten ja toisen lounaan jälkeen olikin jo paluumatkan aika, josta käytin suurimman osan edellisyön univelkaa lyhentämällä.
Kuten kerroin, ecuadorilaiset ajotavat ovat lievästi sanottuna ronskeja, ja andien kuoppaisilla, satojen metrien korkeudessa mutkittelevilla teilläkin ovat hurjat kiihdytykset ja täpärät ohitukset yleisiä. Monessa mutkassa näkeekin edesmenneiden maantiehirmujen muistoksi asetettuja ristejä.
Riobambaan saavuttuamme lähdimme saman tien perheeni ystävien kanssa pelaamaan bingoa, jota varten jokainen oli tuonut jonkin koriste-esineen tai keittiötarvikkeen palkinnoksi. Minäkin kannoin paikalle lasivaasin, jonka Janneth lykkäsi käteeni lähtiessämme kotoa. Onni ei ollut puolellani tällä kertaa, mutta tarjoilu oli hyvää, ja pidin erityisesti kuivatuista banaanilastuista. Täällä banaanien kotimaassa kyseistä hedelmää on tarjolla useampaa eri lajia, ja lastujen hedelmä oli maultaan suolainen.. Paikalla oli myös perheeni ystäväperheen luona asuva kaksimetrinen vaihto-oppilas Gereth(?) Saksasta. Hänkin on rotaryn miehiä, ja hän tunsi belgialaiset luokkatoverini Dianan ja An-Katrienin. Bingon loputtua ilta jatkui vielä myöhään kahvitellessa, kunnes lopulta pääsin kotiin nukkumaan. Tänä aamuna olikin sitten jälleen herättävä uuteen kouluviikkoon.
Kuten edellisessä viestissäni ilmaisin, täällä syödään siinä määrin tuoreita hedelmiä, että Monty Pythonin klassikkosketsin itsepuolustuskurssille olisi käyttöä. Vaikka yleensä nämä tropiikin antimet ovatkin herkullisia, on tässäkin paratiisissa yksi varjo: nimittäin omenat. Ne kun maistuvat suunnilleen samalle kuin Joensuun kotipihan koristeomenat, mutta jostain syystä niitä on pakko ostaa ja syödä suurissa määrin, vaikka aivan hyvin voisi keskittyä paljon maukkaampiin kiiveihin, granadilloihin ja banaaneihin.
Tästäkin sunnuntaipäivästä tuli astetta yllätyksekkäämpi, kun aamulla kello kuuden aikaan Janneth herätti minut, ja ilmoitti että lähdemme Milagroon, joka myöhemmin paljastui kaupungiksi rannikolla. Tässä vaiheessa voi olla paikallaan kertoa hiukan Ecuadorin maantieteestä. Maa on jaettu neljään maantieteelliseen alueeseen: viidakkoon, ylämaahan, rannikkoon ja Galapagossaariin. Riobamba sijaitsee ylämailla, ja kuten mainitsin, on Milagro rannikolla, ja tämä olikin ensimmäinen matkani rannikon lämpöön. Alueena rannikko kattaa luonnollisestikin rantaviivaa suuremman alueen, eivätkä Tyynenmeren aallot yllä Milagroon saakka.
Nousin siis unenpöpperöisenä autoon matkalle kohti tuntematonta, ja pian kiisimmekin jo Andien mutkikkaita vuoristoteitä pitkin länteen päin. Kuten olen aiemmin maininnut, ovat vuoristoteiden maisemat henkeäsalpaavia, ja tulen tuskin koskaan tottumaan niiden mahtavaan visuaaliseen antiin. Tämänkin matkan alkaessa oli Riobamba ympäristöineen paksun sumun peitossa siten, että näkyvyys oli hädin tuskin kahtakymmentä metriä. Rannikkoa kohden matkustaessamme laskeuduimme pilvien alapuolelle, jolloin vuortenseinämät katosivat kymmenen metriä päidemme yläpuolella paksuun pilviverhoon muodostaen ihmeellisen illuusion suljetusta tilasta.Kohti rannikkoa siirtyessämme taivas pikkuhiljaa selkeni, kaltevat vuoristopellot muuttuivat banaani- ja sokeriruokoplantaaseiksi, ja harvat havupuurykelmät vaihtuivat tiheäksi trooppiseksi metsäksi.
Nelisen tuntia ajettuamme saavuimme viimein Milagroon, jossa sikäli kun ymmärsin, oli tarkoitus alunperin käydä katsomassa Danielan tanssiesitystä, jota varten hän oli lähtenyt matkalle edellisenä iltana, eikä siis ollut mukanamme matkassa. Lopulta päädyimme kuitenkin vain lounastaan paikallisessa katuravintolassa, jonka jälkeen matka jatkui hyvin ecuadorilaiseen tapaan ilman mitään ennakkosuunnitelmia kohti maan suurinta, ja perheeni mukaan kauneinta, ihmeellisintä, hyvinvoivinta ja kaikin puolin parasta kaupunkia, Guayaquilia kohti. Daniela ei liittynyt seuraamme tätäkään matkaa varten.
Guayaquilissa käytimme kaiken aikamme erilaisissa kenkäkaupoissa, joista myös Janneth, mutta etenkin Renato hartaasti etsivät mieleisiään jalkineita. Kuten odottaa saattaa, perheeni shoppailuinto ei tarttunut minuun, ja tyydyin odottamaan Marion kanssa limonadaa litkien ja paikallisten kepulimiesten myyntipuheita torjuen. Guayaquil sijaitsee valtavan Guayas-joen varrella, enkä siis tällä rannikkomatkalla päässyt näkemään maailman suurinta valtamerta. Kenkäostosten ja toisen lounaan jälkeen olikin jo paluumatkan aika, josta käytin suurimman osan edellisyön univelkaa lyhentämällä.
Kuten kerroin, ecuadorilaiset ajotavat ovat lievästi sanottuna ronskeja, ja andien kuoppaisilla, satojen metrien korkeudessa mutkittelevilla teilläkin ovat hurjat kiihdytykset ja täpärät ohitukset yleisiä. Monessa mutkassa näkeekin edesmenneiden maantiehirmujen muistoksi asetettuja ristejä.
Riobambaan saavuttuamme lähdimme saman tien perheeni ystävien kanssa pelaamaan bingoa, jota varten jokainen oli tuonut jonkin koriste-esineen tai keittiötarvikkeen palkinnoksi. Minäkin kannoin paikalle lasivaasin, jonka Janneth lykkäsi käteeni lähtiessämme kotoa. Onni ei ollut puolellani tällä kertaa, mutta tarjoilu oli hyvää, ja pidin erityisesti kuivatuista banaanilastuista. Täällä banaanien kotimaassa kyseistä hedelmää on tarjolla useampaa eri lajia, ja lastujen hedelmä oli maultaan suolainen.. Paikalla oli myös perheeni ystäväperheen luona asuva kaksimetrinen vaihto-oppilas Gereth(?) Saksasta. Hänkin on rotaryn miehiä, ja hän tunsi belgialaiset luokkatoverini Dianan ja An-Katrienin. Bingon loputtua ilta jatkui vielä myöhään kahvitellessa, kunnes lopulta pääsin kotiin nukkumaan. Tänä aamuna olikin sitten jälleen herättävä uuteen kouluviikkoon.
torstai 8. syyskuuta 2011
Parturin kautta kotiin
Viikko sitten tiisataina oli aika leikata hiukset koulua varten, ja heti aamusta päivä enteili pahaa. Edellisiltana Renato oli kysynyt minulta, että riittääkö aika minulle suihkua ja aamiaista varten, jos hän herättää minut kahdeksalta, kun yhdeksältä on lähdettävä. Vastasin tähän että riittää mainiosti. Lopulta hän herätti minut 8.50, suihkusta ei tullut vettä, eikä aamiasta ollut saatavilla. Jouduin siis suuntaamaan parturiin nälkäisenä, likaisin hiuksin ja unenpöpperöisenä. Toimenpide suututti paljon enemmän kuin olin ennalta odottanut, ja jälkeenpäin peiliin katsellessani tunsin itseni idiootiksi. Nyt näihin hiuksenkorvikkeisiin on jo ehtinyt tottua, mutta tulen olemaan onnellinen mies koulun loputtua, kun voin jälleen antaa hiusteni kasvaa täyteen loistoonsa. Pidin sentään muistona paremmista ajoista itselläni irtileikatun poninhäntäni. Ahneet syöpäpotilaat olisivat halunneet hiukseni itselleen, mutta minähän en moiseen alistunut.
Myöhemmin illalla, kun kävimme Cecilian luona selvittämässä käytännön asioita, pääsin leikkimään rikkinäistä puhelinta paikalliseen tapaan. Aiemmin perheeni kanssa autolla matkustaessamme olin maininnut saksalaisen vaihto-oppilaan Lisan asuvan eräässä talossa, jonka ohi ajoimme, ja Cecilian luona tämän tytär Ale kysyi, että mitä olin oikein puhunut perheelleni stadionin takana asuvasta saksalaisryhmästä. Tällaiset väärinkäsitykset ovat ihmeellisen yleisiä, kun ottaa huomioon että Renato ja Daniela puhuvat melko erinomaista englantia.
Usein kuulee vaihto-oppilastarinoita hauskoista sekaannuksista kielen kanssa, mutta tähän mennessä ehdottomasti hauskimmat kielivirheet on tehnyt Renato puhuessaan englantia. Eräänä iltana hän kysyi: "Do you wan´t your sandwich with moustache?" tarkoituksenaan tarjota majoneesia. Toisen kerran taas kun keskustelimme eri kielten ääntämiseroista, hän mainitsi tietäväisesti saksalaisten ääntävän r-kirjaimen rektumillaan.
Lauantain saalis vihannes- ja hedelmätorilta. nämä riittävät viikoksi eteenpäin.
Arjen hahmo alkaa jo pikkuhiljaa hahmottua täälläkin. Ennen koulun alkua menimme Renaton kanssa salille kello 10 aamulla, jonka jälkeen menimme kahdeksitoista kaupungintalolle, jossa Mario työskentelee, jonka jälkeen lähdimme kotiin lounaalle. Loppupäivä saattoikin sitten olla ecuadorilaiseen tapaan aivan mitä tahansa, mutta useammankin kerran kävimme katsomassa Marion kukkoja. Kanalan arki alkoikin jo pikkuhiljaa kyllästyttää, vaikka kanojen pohjaton typeryys olikin välillä hypnoottista katseltavaa. Erään kerran arkea elävöitti myös uusien koppien rakennustyön yhteydessä löytynyt muumioituneen oloinen kuollut rotta.
Nyt koulun myötä sali on siirtynyt lounaan jälkeiselle ajalle, ja lounas syödään heti koulun loputtua eli puoli kahden maissa. Iltaisin menemme usein abuelitan valtavaan taloon kahville. Abuelitan veli omistaa jonkin sortin lihatuotetehtaan täällä Riobambassa, ja hänen tuotteitaan onkin usein tarjolla aamulla ja illalla. Aterioista voin myös mainita sen, että Daniela syö kammottavan hitaasti. Monet ovat ne tuskalliset hetket, jotka olen viettänyt riisinjyvä tai lihanpala hampaiden välissä voimatta mennä nurkan taakse kaivamaan sitä pois, sillä Daniela ei ole vielä lopetellut ateriaansa.
Kieli sujuu joka päivä hiukan paremmin, ja nyt pystyn jo osallistumaan keskusteluihin. Sain eilen teitää, että paljon käyttämäni lause "No necesito", eli "en tarvitse" särähtää paikallisen korvaan vihaiselta, ja että oikea tapa ilmaista asia on "No es necesario". Kyseinen lause on ollut paljon käytössä, sillä minulle on tarjottu kaikennäköistä tarpeetonta vaatetta, joista kaikesta lukuunotaamatta lippalakkia ja kenkäparia olen onnistunut kieltäytymään. Perheeni kun ei millään usko että 9 t-paitaa ja 3 paria kenkiä on minulle enemmän kuin tarpeeksi. Perheeni on myös ihastunut suomalaiseen tapaani sanoa "Häh hää", he kun eivät osaa sanoa kuin "Haa haa".
Perjantaina sain vihdoin passini takaisin byrokratian rattaista, ja samalla sain myös censon, eli paikallisen henkilöllisyystodistuksen. Kaikki Riobamban YFU:n vaihto-oppilaat Saksan Lisaa lukuunottamatta olivat paikalla, eli siellä oli minun lisäkseni Liisa Virosta, Ellen Minnesotasta, ja Evi Belgiasta. Vaikka aiemmin emme juuri olleet tekemisissä keskenämme, oli tämä tilaisuus kuin vanhojen ystävien kohtaaminen. Oli todella mukavaa voida vaihteeksi puhua muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.
Sunnuntaina sain huomata Janetin, jonka nimen oikea kirjoitusasu onkin Janneth, olevan melkoinen kontrollifriikki, kun hän teki yllätystarkastuksen huoneeseeni pistäen sangen hyvässä järjestyksessä olleen huoneeni täydellisen tarkkaan järjestykseen. Tämä tarkastus tulee kuulemma toistumaan joka sunnuntai, jolloin huoneen järjestämisen lisäksi minun on lakaistava lattiat ja pestävä kylpyhuoneeni.
Sunnuntailounas oli tavallista erikoisempi, kun menimme ravintolaan jossa pääsin vihdoinkin maistamaan cuyta, eli marsua. Viheliäisennäköinen otus lautasellani ei ollut lainkaan koto-Suomen herttaisten pikku karvapallojen kaltainen, joten se sopikin parhaiten lautaselle. Repäistyäni otuksen pään irti kävin käsiksi ruumiiseen, josta piti repiä sopivampia palasia hampailla kalvettavaksi. Liha ja nahka olivat kerrassaan herkullisia, mutta valitettavsti sain huomata marsun mutustelun olevan taitolaji, sillä jouduin hylkäämään annokseni sen muututtua kylmäksi puhdistaessani otuksen pikkuisia luita. Suurimman osan lihasta sain kuitenkin syötyä.
Cuy.
Sunnuntaina oli myös Sofia-serkun toiset 1-vuotissyntymäpäivät Riobamban sukulaisia varten, Quiton juhlissa kun olivat vain Quiton sukulaiset. Juhlissa ihmeteltiin päivänsankaria ja kuunneltiin ecuadorilaisia lastenlauluja, joista hilpeimmät jopa neljä kertaa! Vaikken pikkulapsista jaksakaan innostua yhtä paljon kuin perheeni ja sukulaiset, oli mukavaa, että kerrankin paikallaolijoista edes joku puhui espanjaa minua huonommin.
Maanantaina aloitin koulunkäynnin Santo Domingo Apostol Riobamba -nimisessä koulussa, eli tuttavallisemmin STARissa. Luokallani on minun lisäkseni kaksi Rotaryn tyttöä Belgiasta ja hostserkkuni Alex, joten ainakaan minun ei tarvitse olla yksin. Lisäksi olen Alexin mukaan hurmannut kaikki luokan tytöt eurooppalaisella charmillani, mikä tuntuu koostuvan lähinnä vaaleista hiuksista ja huonosta espanjan ymmärryksestä. Tähän mennessä minulle on tarjottu jo kolmea tyttöystävää. Herrasmiehenä olen tyytynyt vain nauramaan tarjouksille.
Eilen kävin levykaupassa katsomassa paikallista tarjontaa, mikä on kansainvälisesti suositun musiikin suhteen sangen suppea. Löysin kuitenkin itselleni levyllisen Santanaa ja Beatles-kokoelman, johon kuuluu semmoisia klassikoita kuin "I saw her satanding there"ja "Magical misery tour". Illalla kävimme syömässä paikallisella katugrillillä, jonka hampurilaiset olivat jotain ihan muuta kuin Joensuun torigrillin tarjonta.
Myöhemmin illalla, kun kävimme Cecilian luona selvittämässä käytännön asioita, pääsin leikkimään rikkinäistä puhelinta paikalliseen tapaan. Aiemmin perheeni kanssa autolla matkustaessamme olin maininnut saksalaisen vaihto-oppilaan Lisan asuvan eräässä talossa, jonka ohi ajoimme, ja Cecilian luona tämän tytär Ale kysyi, että mitä olin oikein puhunut perheelleni stadionin takana asuvasta saksalaisryhmästä. Tällaiset väärinkäsitykset ovat ihmeellisen yleisiä, kun ottaa huomioon että Renato ja Daniela puhuvat melko erinomaista englantia.
Usein kuulee vaihto-oppilastarinoita hauskoista sekaannuksista kielen kanssa, mutta tähän mennessä ehdottomasti hauskimmat kielivirheet on tehnyt Renato puhuessaan englantia. Eräänä iltana hän kysyi: "Do you wan´t your sandwich with moustache?" tarkoituksenaan tarjota majoneesia. Toisen kerran taas kun keskustelimme eri kielten ääntämiseroista, hän mainitsi tietäväisesti saksalaisten ääntävän r-kirjaimen rektumillaan.
Arjen hahmo alkaa jo pikkuhiljaa hahmottua täälläkin. Ennen koulun alkua menimme Renaton kanssa salille kello 10 aamulla, jonka jälkeen menimme kahdeksitoista kaupungintalolle, jossa Mario työskentelee, jonka jälkeen lähdimme kotiin lounaalle. Loppupäivä saattoikin sitten olla ecuadorilaiseen tapaan aivan mitä tahansa, mutta useammankin kerran kävimme katsomassa Marion kukkoja. Kanalan arki alkoikin jo pikkuhiljaa kyllästyttää, vaikka kanojen pohjaton typeryys olikin välillä hypnoottista katseltavaa. Erään kerran arkea elävöitti myös uusien koppien rakennustyön yhteydessä löytynyt muumioituneen oloinen kuollut rotta.
Nyt koulun myötä sali on siirtynyt lounaan jälkeiselle ajalle, ja lounas syödään heti koulun loputtua eli puoli kahden maissa. Iltaisin menemme usein abuelitan valtavaan taloon kahville. Abuelitan veli omistaa jonkin sortin lihatuotetehtaan täällä Riobambassa, ja hänen tuotteitaan onkin usein tarjolla aamulla ja illalla. Aterioista voin myös mainita sen, että Daniela syö kammottavan hitaasti. Monet ovat ne tuskalliset hetket, jotka olen viettänyt riisinjyvä tai lihanpala hampaiden välissä voimatta mennä nurkan taakse kaivamaan sitä pois, sillä Daniela ei ole vielä lopetellut ateriaansa.
Kieli sujuu joka päivä hiukan paremmin, ja nyt pystyn jo osallistumaan keskusteluihin. Sain eilen teitää, että paljon käyttämäni lause "No necesito", eli "en tarvitse" särähtää paikallisen korvaan vihaiselta, ja että oikea tapa ilmaista asia on "No es necesario". Kyseinen lause on ollut paljon käytössä, sillä minulle on tarjottu kaikennäköistä tarpeetonta vaatetta, joista kaikesta lukuunotaamatta lippalakkia ja kenkäparia olen onnistunut kieltäytymään. Perheeni kun ei millään usko että 9 t-paitaa ja 3 paria kenkiä on minulle enemmän kuin tarpeeksi. Perheeni on myös ihastunut suomalaiseen tapaani sanoa "Häh hää", he kun eivät osaa sanoa kuin "Haa haa".
Perjantaina sain vihdoin passini takaisin byrokratian rattaista, ja samalla sain myös censon, eli paikallisen henkilöllisyystodistuksen. Kaikki Riobamban YFU:n vaihto-oppilaat Saksan Lisaa lukuunottamatta olivat paikalla, eli siellä oli minun lisäkseni Liisa Virosta, Ellen Minnesotasta, ja Evi Belgiasta. Vaikka aiemmin emme juuri olleet tekemisissä keskenämme, oli tämä tilaisuus kuin vanhojen ystävien kohtaaminen. Oli todella mukavaa voida vaihteeksi puhua muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.
Sunnuntaina sain huomata Janetin, jonka nimen oikea kirjoitusasu onkin Janneth, olevan melkoinen kontrollifriikki, kun hän teki yllätystarkastuksen huoneeseeni pistäen sangen hyvässä järjestyksessä olleen huoneeni täydellisen tarkkaan järjestykseen. Tämä tarkastus tulee kuulemma toistumaan joka sunnuntai, jolloin huoneen järjestämisen lisäksi minun on lakaistava lattiat ja pestävä kylpyhuoneeni.
Sunnuntailounas oli tavallista erikoisempi, kun menimme ravintolaan jossa pääsin vihdoinkin maistamaan cuyta, eli marsua. Viheliäisennäköinen otus lautasellani ei ollut lainkaan koto-Suomen herttaisten pikku karvapallojen kaltainen, joten se sopikin parhaiten lautaselle. Repäistyäni otuksen pään irti kävin käsiksi ruumiiseen, josta piti repiä sopivampia palasia hampailla kalvettavaksi. Liha ja nahka olivat kerrassaan herkullisia, mutta valitettavsti sain huomata marsun mutustelun olevan taitolaji, sillä jouduin hylkäämään annokseni sen muututtua kylmäksi puhdistaessani otuksen pikkuisia luita. Suurimman osan lihasta sain kuitenkin syötyä.
Sunnuntaina oli myös Sofia-serkun toiset 1-vuotissyntymäpäivät Riobamban sukulaisia varten, Quiton juhlissa kun olivat vain Quiton sukulaiset. Juhlissa ihmeteltiin päivänsankaria ja kuunneltiin ecuadorilaisia lastenlauluja, joista hilpeimmät jopa neljä kertaa! Vaikken pikkulapsista jaksakaan innostua yhtä paljon kuin perheeni ja sukulaiset, oli mukavaa, että kerrankin paikallaolijoista edes joku puhui espanjaa minua huonommin.
Maanantaina aloitin koulunkäynnin Santo Domingo Apostol Riobamba -nimisessä koulussa, eli tuttavallisemmin STARissa. Luokallani on minun lisäkseni kaksi Rotaryn tyttöä Belgiasta ja hostserkkuni Alex, joten ainakaan minun ei tarvitse olla yksin. Lisäksi olen Alexin mukaan hurmannut kaikki luokan tytöt eurooppalaisella charmillani, mikä tuntuu koostuvan lähinnä vaaleista hiuksista ja huonosta espanjan ymmärryksestä. Tähän mennessä minulle on tarjottu jo kolmea tyttöystävää. Herrasmiehenä olen tyytynyt vain nauramaan tarjouksille.
Eilen kävin levykaupassa katsomassa paikallista tarjontaa, mikä on kansainvälisesti suositun musiikin suhteen sangen suppea. Löysin kuitenkin itselleni levyllisen Santanaa ja Beatles-kokoelman, johon kuuluu semmoisia klassikoita kuin "I saw her satanding there"ja "Magical misery tour". Illalla kävimme syömässä paikallisella katugrillillä, jonka hampurilaiset olivat jotain ihan muuta kuin Joensuun torigrillin tarjonta.
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
Verta, höyheniä ja leikkiviä lapsia
Lauantaina lähdin kaksistaan Marion kanssa seuraamaan kukkotappeluita, ja Mario otti mukaansa viisi omaa kukkoa. Vain neljä palasi takaisin.
Aluksi ajoimme viimeisen viikon aikana jo sangen tutuksi käyneeseen kanalasn hakemaan kukkoja. Aiemmin tyhjälle kadunpätkälle tosin oli näin viikonlopuksi kasvanut valtava vaatekojuyhdyskunta, enkä tunnistanut paikkaa ennen kuin kanalan portilla toiminut vaatekauppakuormuri oli ajanut pois. Kukot haettuamme lähdimme paikalliselle areenalle, jossa taistelut alkoivat viiden maissa. Ennen taisteluita kukot punnittiin, ja niiden jalkoihin kiinnitettiin julmannäköiset piikit. Tarkoituksena oli laittaa vastakkain mahdollisimman samankokoiset linnut.
Kukkojen saattamiseksi taistelufiilikseen niillä huidottiin hetki toisiaan juuri ennen taistelua, ja tuomarin viheltäessä pilliin ne päästettiin toistensa kimppuun. Ilmassa oli kaikki suuren urheilujuhlan tunnusmerkit: olutta, suolaista naposteltavaa, vedonlyöntiä, oman kukon kannustusta ja tuomarin haukkumista.
Ottelun alettua höyhenet pöllysivät ja veri lensi. Vaaleat kukot muuttuivat punaisiksi ja hyvin hoidetut sulkapeitteet alkoivat harveta. Silloin tällöin tuomari joutui pysäyttämään ottelun jomman kumman kukon saadessa vastustajansa pään loukkuun siipensä tai jalkansa alle, jolloin lintujen omistajat puhdistivat niiden naamat verestä imaisemalla hurmeen suuhunsa, ja sylkäisemällä sen pois. Lopun koittaessa jotkut kukot hoipertelivat ja oksensivat verta, kun taas toisille kuolema koitti nopeasti vastustajan piikin iskeytyessä kalloon murskaavalla voimalla. Kerran tosin eräs kukko sai piikin sentin syvyyteen kalloonsa, mutta tuomarin vedettyä sen pois pystyi kukko vielä voittamaan taistelun. Useimmissa tapauksissa kuitenkin ottelu kesti täydet kymmenen minuuttia, jolloin molemmat kukot pääsivät lähtemään kehästä elossa, joskin pahasti runneltuina.
Kuten kuvasta näkyy, edes yleisö ei säästynyt verilöylyltä.
Taisteluita kesti Marion mukaan kello yhteen saakka yöllä, mutta me lähdimme jo yhdeksän maissa ensimmäisten joukossa.
Vaikka tapahtuma olikin suurelta osin miesvoittoinen, ei pidä luulla että kyseessä olisi jokin verenhimoisten miesten paikka toteuttaa machouttaan. Paikalla oli myös lapsiperheitä, ja kerrankin taisteluiden välissä kaksi, tuskin neljää vuotta vanhempaa pikkutyttöä meni leikkimään veren ja irtohöyhenten kyllästämään rinkiin. Kyseessä on siis aivan normaali ecuadorilainen paikka viettää lauantaita ystävien, perheen ja hyvän viihteen kera.
Aluksi ajoimme viimeisen viikon aikana jo sangen tutuksi käyneeseen kanalasn hakemaan kukkoja. Aiemmin tyhjälle kadunpätkälle tosin oli näin viikonlopuksi kasvanut valtava vaatekojuyhdyskunta, enkä tunnistanut paikkaa ennen kuin kanalan portilla toiminut vaatekauppakuormuri oli ajanut pois. Kukot haettuamme lähdimme paikalliselle areenalle, jossa taistelut alkoivat viiden maissa. Ennen taisteluita kukot punnittiin, ja niiden jalkoihin kiinnitettiin julmannäköiset piikit. Tarkoituksena oli laittaa vastakkain mahdollisimman samankokoiset linnut.
Kukkojen saattamiseksi taistelufiilikseen niillä huidottiin hetki toisiaan juuri ennen taistelua, ja tuomarin viheltäessä pilliin ne päästettiin toistensa kimppuun. Ilmassa oli kaikki suuren urheilujuhlan tunnusmerkit: olutta, suolaista naposteltavaa, vedonlyöntiä, oman kukon kannustusta ja tuomarin haukkumista.
Ottelun alettua höyhenet pöllysivät ja veri lensi. Vaaleat kukot muuttuivat punaisiksi ja hyvin hoidetut sulkapeitteet alkoivat harveta. Silloin tällöin tuomari joutui pysäyttämään ottelun jomman kumman kukon saadessa vastustajansa pään loukkuun siipensä tai jalkansa alle, jolloin lintujen omistajat puhdistivat niiden naamat verestä imaisemalla hurmeen suuhunsa, ja sylkäisemällä sen pois. Lopun koittaessa jotkut kukot hoipertelivat ja oksensivat verta, kun taas toisille kuolema koitti nopeasti vastustajan piikin iskeytyessä kalloon murskaavalla voimalla. Kerran tosin eräs kukko sai piikin sentin syvyyteen kalloonsa, mutta tuomarin vedettyä sen pois pystyi kukko vielä voittamaan taistelun. Useimmissa tapauksissa kuitenkin ottelu kesti täydet kymmenen minuuttia, jolloin molemmat kukot pääsivät lähtemään kehästä elossa, joskin pahasti runneltuina.
Taisteluita kesti Marion mukaan kello yhteen saakka yöllä, mutta me lähdimme jo yhdeksän maissa ensimmäisten joukossa.
Vaikka tapahtuma olikin suurelta osin miesvoittoinen, ei pidä luulla että kyseessä olisi jokin verenhimoisten miesten paikka toteuttaa machouttaan. Paikalla oli myös lapsiperheitä, ja kerrankin taisteluiden välissä kaksi, tuskin neljää vuotta vanhempaa pikkutyttöä meni leikkimään veren ja irtohöyhenten kyllästämään rinkiin. Kyseessä on siis aivan normaali ecuadorilainen paikka viettää lauantaita ystävien, perheen ja hyvän viihteen kera.
Tilaa:
Kommentit (Atom)