Myth busted
Vastoin kaikkien paikallisten sinikkäitä todisteluja, eivät ihmiset täällä ole lainkaan sen iloisempia tai ystävällisempiä kuin Suomessakaan, vaikka toisia tervehditäänkin poskisuudelmin ja halauksin, ja suu käy kovemmin.
Lattareiden rentous on myös kokemuksieni mukaan silkkaa hölynpölyä. Ecuadorilaisten letkeä ajantajukaan ei ole letkeän elämäntyylin tuotos, vaan pikemminkin asiat sovitaan niin aikaisiksi, ettei niihin millään ehditä ajoissa muiden kiireiden vuoksi. Ihmiset myös stressaavat ulkonäöstä ja siisteydestä selvästi suomalaisia enemmän.
Nämä myytit kuitenkin elävät vahvoina paikallisten mielissä, ja vaikkei kukaan tiedäkään Suomesta mitään, tuntuvat kaikki tietävän millainen ihminen olen eurooppalaisuuteni vuoksi.
Koulussa englanninopettaja selitti täytenä faktana, kuinka latinoilla on iloisuus ja sosiaalisuus veressä, kun taas minä olen anglosaksina paljon vakavampi ja hiljaisempi. Koska opettaja papatti tämän kaiken konekivääriespanjallaan, en saanut suunvuoroa mainitakseni, että suomalaisena olen yhtä paljon anglosaksi kuin opettajani on mongooli.
Sukulaiseni taas ovat tienneet kertoa, että Euroopassa kaikki puhuvat vähintäänkin neljää kieltä, koska maat ovat niin lähekkäin että kielet ikään kuin itsestään tihkuvat muiden maiden kansalaisten päähän.
Rahankäytössä taas ecuadorilaisten järki juoksee ihan omia ratojaan. Janneth esimerkiksi kävelee väsyneisyyttään voivotellen viiden kilometrin matkan mieluummin kuin maksaa "kalliin" yhden dollarin hinnan taksimatkasta. Toisaalta taas perheeni on ihmetellyt, miksi ostan mieluummin yhden satasivuisen vihkon, jonka uskon riittävän koko vuodeksi, kuin tusinan samanlaisia, jolloin kappalehinta on 3 senttiä halvempi. Sain myös selitellä hyvin pitkään Jannethille, miksi en halua heittää täysin ehjää sukkaa roskiin vain, koska sille ei sillä hetkellä löytynyt paria.
Perheselostus
Ecuadorissa ydinperhe on tuntematon käsitys, ja sukulaisten kanssa vietetään valtavan paljon aikaa. Vaikka asunkin vain Jannethin, Marion, Renaton ja Danielan kanssa, voisi perheeseeni laskea myös Jannethin äidin Teresan eli Abuelitan, Jannethin veljen Alexin ja tämän lapset Belenin ja luokkatoverini Alexin.
Muita sukulaisia, joiden kanssa on tullut vietettyä paljon aikaa ovat kolumbialainen "serkku" Marcel, tämän vaimo, jonka nimeä en ole vielä saanut selville, ja heidän iki-ihan yksivuotias tyttärensä Sofia. Marcelin tarkka sukulaisuus on jäänyt minulle epäselväksi, täällä kun lähes kaikki sukulaiset ovat yksinkertaisesti serkkuja.
Tutuksi ovat tulleet myös Jannethin sisko, Abuelitan lihatehtaitelijaveli, Marion äiti ja sisko, ja parisenkymmentä serkkua.
Vain elämää
Salilla käymisen lopetin jo kahden viikon jälkeen aloitettuani paikallisen puuhuilun quenan soitannan. En koskaan täysin tuntenut oloani kotoisaksi muristen rautaa nostelevien, ja peilin edessä myhäillen lihaksiaan pullistelevien miesten keskuudessa. Tajusin myös salin American Gym -nimen johtuvan luultavasti siiä, että suurin osa sen käyttäjistä oli eriasteisia Sylvester Stallone-kopioita.
Quenaa minulle opettaa paikallinen metallityöläinen, joka on kaikkien andien musiikin soittimien asiantuntija. Tunteja minulla on neljä kertaa viikossa, ja suuri osa vapaa-ajastani kuluu harjoitellessa. Minulla kun on vain kymmenisen kuukautta aikaa saada soiton salat hallintaani ja aika täytyy käyttää tehokkaasti. Myöhemmin quenan ollessa paremmin hallussa aloitan myös paikallisten panhuilujen rondadorin ja zampoñan opiskelun.
Ecuadorilaisen yllätyksellisyyden myötä yllättävät ¡Vamos! -huudahdukset ovat käyneet jo hyvinkin tutuiksi, enkä enää edes viitsi kysyä, minne olemme menossa. Päämääränä voi olla mitä tahansa Abuelitan talosta Guayaquiliin, ja yllätyksenä kohde on paljon hauskempi.
Lauantaina pääsin myös tutustumaan Riobamban yöelämään Alexin ja Alexin serkun Belenin kanssa. Menimme paikalliseen menomestaan syömään kanaa ja ranskalaisia kokiksen kera. Jeah!
¡Salesianos por siempre!
"Opiskelen" siis riobambalaisittain sangen arvostetussa Salesianos Santo Tomas Apostol Riobamba -nimisessä katolisessa koulussa. Koululla on sekä maallinen että henkinen johtaja.. Maallista puolta hoitaa sammakonnäköinen, byrokratiaa rakastava rääkyvä-ääninen nainen, ja henkisestä puolesta vastaa leppoisan miellyttävä vanha pappi.
Kouluviikko alkaa maanantai aamuna 2000 oppilaan järjestäytyessä luokittain pihalle parijonoon, jossa johtajat pitävät rukouksen ja koulutyöhön innoittavan puheen, jonka jälkeen lauletaan kansallislaulu. Tapahtuman arvokkuutta tosin syö hiukan se, että rätisevistä kaiuttimista soiva kansallislaulu pätkii ja juuttuu paikoilleen tuon tuosta.
Luokkani on Bachillerato 3C, eli olen Ecuadorin koululaitoksen viimeisellä asteella, jonka jälkeen on vuorossa yliopisto. Ensimmäisenä päivänä mistään mitään tajuamatta olin vain seurannut serkkuani Alexia kyseiseen luokkaan, ja viime keskiviikkona sammakkonainen tuli kesken fysiikantunnin rääkymään minun kuuluvan 3B:lle, jossa sitten vietin loppupäivän. Koulun jälkeen Alexin isä Alex onneksi tuli puhumaan johtoportaan kanssa, ja torstaina jatkoin taas omassa luokassani. Luokkani tytöt ottivat paluuni vastaan valtavalla innokkuudella, ja paikalleni oli jo poissaoloni aikana ehtinyt ilmeentyä lappu jossa luki: "En memoria de un gringuito Tuomo."
Koulun uskonnollisuus näkyy siinä, että tuntien aloittaminen Isä meidän-, ja Ave Maria-rukouksilla on yleistä, ja ensimmäisen viikon perjantai alkoi jumalanpalveluksella koulun omassa kirkossa.
Opetus on suurimmaksi tiedepainotteista, ja päivät kuluvat kaltaiseni humanistin tuskaksi suurimmaksi osaksi kemian ja fysiikan parissa. Viikossa on myös hiukan englantia, kirjallisuutta, yhteiskuntaoppia, filosofiaa ja uskontoa. Opetuksesta ymmärrän yleensä suurimman osan, mutta tehtävien tekemiseksi tajuamiseni ei täysin vielä riitä. Onneksi suurin osa opettajista ei odotakaan minun vielä tekevän muuta, kuin istuvan paikallaan esittäen keskittyvää. Englannintunnit ovat ainoita, joilla todella pystyn osallistumaan, mutta niillä loistankin sitten kuin S.T.A.R:in kirkkain tähti.
Tasoltaan opetus on vaihtelevaa. Kemiassa en sen yhden pakollisen Suomen kurssin eväillä ymmärtäisi opettajan puheista mitään, vaikka hän puhuisi selkeää suomea, kun taas englanti on suunilleen ala-asteen tasoa. Täksi kuukaudeksi meidän täytyy kirjoittaa kokonaiset 50 sanaa aiheesta "What would you like to eat?". Englannin opettaja tosin on mukava. Hän kun on itsekin ollut vaihto-oppilas, ja tietää mikä on homman nimi.
Joka päivä koulua on 7.10 - 13.20, ja päivä koostuu kahdeksasta 40 minuutin tunnista, joita tosin yleensä on kaksi peräkkäin samaa ainetta. kello 10.00 on 25 minuutin tauko, ja 11.45 on vartti vapaa-aikaa. Koulun pihalle on ahdettu 5 jalkapallo- ja 7 lentopallokenttää, joten välitunnit kuluvat yleensä urheillessa tai koulun grillikioskien tarjonnasta nauttien. Piha on tosin yhtä kaaosta pallojen lennellessä kentältä toiselle, pelaajien juoksennellessa niiden perässä, ja oppilaitten kävellessä muuten vain kenttien halki.
Paikallinen lentopallo ecuavolley on hiukan eurooppalaista vastinettaan erilaista. Verkko on vähän korkeammalla, ja palloa sopii hiutoa miten lystää. Tästä pelistä minä pidän, sillä se on helppoa, ja olen siinä jopa joitakin luokkalaisiani parempi. Vaikka peliä pelatessamme luokkalaiseni ovatkin oppineet ääntämään perkelettä kuin syntyperäiset suomalaiset.
Yksi murrettu myytti liittyy myös lattareiden jalkapalloon. Vaikka jalkapalloa pelataankin täällä Suomea innokkaammin, ja joka ikisen pojan odotetaan siihen osallistuvan, ei pelaajien taito kuitenkaan juuri eroa suomalaisten taidoista. Minäkin osallistun peleihin vakiopaikallani puolustuksessa, ja pärjään yllätyksekseni jopa ihan hyvin. Luokkatoverini ovat kannustavia ja kaikki pelaavat hyvällä hengellä, joten voin pelata ihan nauttiakseni, enkä ainoastaan vaihto-oppilasvelvollisuudesta.
Elämä on rankkaa
Vielä ei Suomen lähtövalmennuksen lupailemia kulttuurishokkia ja tunteiden vuoristorataa ole näkyillyt, vaikka jotkin asiat luonnollisesti pistävätkin vihaksi.
Yksi näistä asioista on se, kuinka asioita saa toistella ja selitellä lukemattomat kerrat, eivätkä ne silti mene perille. Tämän voisi muuten panna kielimuurin piikkiin, mutta Renaton ja Danielan puhuessa mainiota englantia asia pistää vihaksi. Perheeni kun on jostain syystä aivan mahdotonta uskoa, että Suomen talvia koko elämäni kokeneena 10-15 asteen lämpö ei yksinkertaisesti ole minulle kylmää, ja tästä syystä en tarvitse paksua takkia välttääkseni sairastumista.
Neuvot ovat välillä yksi ärsyttävimpiä asioita täällä. Nyt kun satuin saamaan pienen nuhanpoikasen, oli perheeni aivan täpinöissään, että olihan sinulla sittenkin kylmä ja mitäs me sanoimme. Vaikka kyse oli aivan ilmiselvästi tartunnasta, sillä Renato ja Daniela sairastuivat samaan vaivaan tismalleen samaan aikaan. viitisentoista kertaa asiaa toisteltuani ja perusteltuani sain vihdoin Marion luopumaan harhaopeistaan, mutta muu perhe on yhä varma Riobaman hyytävän kylmän ilmaston vaaroista. Neuvojista rasittavin on kuitenkin Alex. Lopetettuani salilla käymisen hän on jankuttanut, että minun on käytävä salilla, jotta tytöt tykkäisivät. Moinen pinnallisuuden palvonta olisi kyllin rasittavaa, vaikken joutuisikaan jo nyt hätistelemään vaaleuttani palvovia tyttöjä ympäriltäni.
Salikäskyjen lisäksi paikallinen machokulttuuri on muutenkin välillä turhautumisen aiheuttaja. Yksi yleisimpiä minulle esitettyjä kysymyksiä on, mitä urheilulajeja harrastan. Voi sitä ihmettelyn määrää, kun sitten vastaan Suomessa harrastavani vain lenkkeilyä, mikä täällä ei ole normaalia. On tässä machoilussa tosin puolensakin: keittiössä naiset nimittäin hoitavat aivan kaiken. Meidän miesten ei tarvitse kuin istuutua alas ja nauttia ateriasta, kun täydet lautaset kannetaan valmiina nenän eteen, ja mehulasi täytetään sen tyhjentyessä.
Smalltalk on myös yksi toistuvia tuskan aiheuttajia. Kestin tuntien mittaiset juttelutuokiot paremmin kun en ymmärtänyt mitään keskusteluista, sillä ajattelin näiden juttelujen muuttuvan mukaviksi, kunhan ymmärrän espanjaa ja voin itsekin osallistua keskusteluihin. Nyt keskustelujen sisällön tajuttuani minulle valkeni, että ne sisältävät niinkin tärkeitä ja mielenkiintoisia aiheita kuin sukulaisten jalkavaivoja ja autonrenkaiden alennusmyyntejä.
Vaikka Ecuadorin kehitysmaalaisuus ei yleensä elämää haittaakaan, on hetkiä, jolloin ikävöin Suomen hyvinvointivaltion kaiken toimivuutta. Esimerkiksi eräänä iltana vessassa käydessäni ei yllätyksekseni vettä tullut lainkaan. Aluksi juoksin avaamaan alakerran pääputken, mutta sekään ei auttanut, vettä ei vain yksinkertaisesti ollut. Neuvokkaana miehenä menin sitten huoneeni vieressä olevalle, pyykkipaikkana toimivalle kattotasanteelle, jonka pesualtaassa oli aiemman pesutuokioni jäljiltä vettä, jota sitten kannoin vadilla vessanpönttöni vesisäiliöön, jonka jälkeen sain vihdoin huuhdottua tarpeeni. Pari kertaa vesi on myös loppunut kesken suihkutuokion.
Sunnuntaina perheelläni oli myös kehitysmainen rankkuustuokio. Täällä kun taloissa ei ole lämmitystä, istui +12-asteen kylmyydestä kärsivä perheeni kaksi tuntia liikkumattomassa autossa tekemättä mitään, sillä autossa sai lämmityksen päälle. Nauroin katketakseni tälle sunnuntai-iltapäivän aktiviteetille, ja menin Belenin ja Alexin kanssa katsomaan elokuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti