Niin, lauantaina 14. tammikuuta lähdimme innokkaina Riobamban jengillä Quitoon. Jankohan oli tosiaan tullut maahan vain viikkoa aiemmin, eli hän pääsi nauttimaan lomasta saman tien tänne saavuttuaan. Meidän muidenhan piti odottaa kokonaiset kolme kuukautta ennen sitä viidakkoreissua.
Kirkkoja ja gringoja
Quitossa oli taas kerran iloinen jälleennäkeminen kaupungin turistialueella, jota paikalliset kutsuvat "gringolandiaksi". Kyseiseltä alueelta siis löytyy paljon hotelleja, rosvoja, baareja, pankkiautomaatteja, yökerhoja, kansainvälistä ruokaa riistohinnoilla, ja subway. Kaikkien yllätykseksi olimme samassa hotellissa kuin viidakkomatkalle mennessämme. Kukaan kun ei olisi uskonut heidän enää ottavan meitä sinne sen jälkeen, mitä viimeksi tapahtui (tietoa siitä löytyy tekstistä "Pläjäys")
Quitossa oli aikaa tehdä jotakin iltaan saakka, joten lähdimme Ecuadorin suurimmalle kirkolle. Se kun sijaitsee lisäksi Quiton suurimman kukkulan laella, joten näkymät sen tornista ovat aika hurjat. Minähän siellä kävinkin jo kerran ihan alkuaikoinani Ecuadorissa.
Perille päästyämme kävi kuitenkin ilmi, että torni oli suljettu, eikä turisteja päästetty sisälle meneillään olevan messun vuoksi. Kiertelimme sitten vähän kirkkoa tihkusateessa, ja huomasimme että tornin seinässä oli iso aukko, joskin aika korkealla. Vanhoina kalliokiipeilijöinä päätimme sitten Evin kanssa mennä sisään omin luvin, ja aloimme kapuamaan pitkin kirkon seinää. Matka kuitenkin loppui lyhyeen, ja jämähdimme parin pylvään päälle.
Ei sitä sitten enää mitään järkevää tekemistä löytynytkään, vietimme loppupäivänä hotellissa istuskellen. Illalla söimme yhdessä gringolandian italialaisita ravintoloista, jossa meillä on yleisesti ollut tapana syödä sinne päin eksyessämme. Se taisi olla juuri noihin aikoihin, kun joku ensimmäisen kerran alkoi miettimään, että miksi me oikein aina syömme siellä, kun ruoka tai palvelukaan eivät ole paikassa erityisen hyviä.
Presidenttiä paratiisissa
Yön jo koitettua saapui bussimme paikalle oppaineen kaikkineen. Tällä kertaa emme siis viettäneet Qitossa yötä, vaan lähdimme pitkälle bussimatkalle suuntanamme rannikon lämpö. Meille oli varattuna yksi bussi koko matkan ajaksi, mikä kyllä helpotti asioita huomattavasti. Quitosta lähdettyämme aika kului aluksi juttelemalla, mutta pikku hiljaa itse kukin alkoi vaipua uneen, lepäämään seuraavan päivän koitoksia varten.
Minun uneni keskeytyivät vain kerran, kun koko bussin sisältö lennähti ilmaan bussin ajettua ilmeisen kovaa vauhtia johonkin töyssyyn. Olin tuolla hetkellä ollut lattialla nukkumassa, ja nukkuessani bussi oli ehtinyt laskeutua hyvän matkaa vuoristosta matalemmille maille, joten korvani olivat aivan lukossa. Ensivaikutelmani tuosta tapahtumasta olikin sangen sekava, kun aluksi heräsin tunnettuani valtavan töyssyn ja hypättyäni ilmaan, ja sitten nousin lattialta unenppöpperössä mitään kuulematta, ja bussin hämärässä valaistuksessa kaikkialla ympärilläni näkyi vain voivottelevia ja kattoon osuneita päätään piteleviä ihmisiä.
Matka jatkui sitten normaalisti, ja aamulla auringon jo noustua saavuimme viimeinkin ensimmäiseen kohteeseemme, Puerto Lopeziin. Hotellilla nousimme unisina ja silmiämme siristellen bussista, ja pääsimme heti nauttimaan hotellin aamiaisesta. "Nauttimaan" ei tosin ehkä ole aivan oikea sana, sillä tuolloin saimme ensi kertaa huomata, että YFU oli varannut halvimmat, ja sitä myöten huonoimmat ruokapaikat koko matkan ajaksi. Erityisesti me vuoriston ihmiset olimme jo pitkään haaveilleet pääsevämme nauttimaan rannikon herkkuruuista, cevicheistä ja muista sellaisista, mutta se sitten jäikin tosiaan vain haaveeksi.
Aamiaisen mauttoman leivän, kumisen kananmunan, kurjan kahvin ja pahanmakuisen mehun jälkeen veimme tavarat huoneisiimme, ja sen jälkeen meillä oli muutama tunti vapaa-aikaa. Matkalla oli minun lisäkseni viisi poikaa: Janko, Graeme, Felix ja Latacungan saksalaispari, ja Puerto Lopezissa meille oli vain yksi kuuden henen huone. Sen jälkeen kaikissa muissa majapaikoissa jaoin huoneen Jankon, Graemen ja Felixin kanssa.
Tuona sunnuntaisena aamupäivänä, sen hotellin kolmannessa kerroksessa Janko ensimmäistä kertaa esitteli presidentin meille, ja sen jälkeen emme muuta olekaan pelanneet. Muuten tuo vapaa-aika kului kylää ja rantaa kierrellessä.
Lounaaksi saimme harmaata kalakeittoa ja kuivan kala-aterian, josta kukaan ei pitänyt. Lounaan jälkeen lähdimme kohti Los Frailesia, mikä on luonnontilassaan oleva ranta hiukan Puerto Lopezista pohjoiseen. Rannalla aika kului pääasiassa valtavan kokoisten aaltojen seassa uidessa,ja hauskaa oli. Lopuksi lähdimme myös Evin kanssa katsomaan lahden toista päätä, josta löytyi kallioita ja valtava määrä rapuja. liukkailla kallioilla kulkiessamme tulin liukastuneeksi ja löin pääni kovaan kivikkoon, ja siitä seurauksena ollut päänsärky oli ensimmäinen matkan monista vaivoista, jotka minun kohdalleni sattuivat.
Takaisin kylään palatessamme kyydissämme tuli pari argentiinalaista, joiden shöshöttävä akshentti oli hauskaa kuultavaa. Tuolloin olikin jo aika myöhä, joten oli aika syödä lounaan kanssa tasaväkisen kurja päivällinen. Sen jälkeen pääsimme vapaasti nauttimaan Puerto Lopezin antimista.
Aluksi nautimme hetken yllänäkyvistä rennoista rantabaareista, mutta jossakin vaiheessa juhlat siirtyivät rannalle luonnollisempiin oloihin.
Puolenyön aikoihin täytyi palata hotellille, koska se sulki ovensa. Juhlat kuitenkin jatkuivat hotellihuoneessa pitkälle yöhön saakka.
The booby island
Maanantaiaamuna herättyämme saimme ensiksi samanlaisen kurjan aamiaisen, ja sitten olikin jo aika suunnata päivän matkakohteeseen, joka oli noin tunnin venematkan päässä oleva Isla de la Plata. Kyseessä on saari, jolta löytyy paljon villiä luontoa ja eläimiä. Veneisiin nousimme Puerto Lopezin kiireellisestä satamasta, vedessä lilluvien kalanpäiden ja kalastusveneiden välistä.
Saarella oli ensimmäisenä vuorossa kävelykierros, jolla pääsimme näkemään paljon sinijalkasuulia, eli englanniksi blue-footed booby. Tästä nimestä sai aikaan, kuten arvata saattaa, paljon lapsellisia vitsejä.
Siinä rannikon hiostavassa ilmassa pitkään käveltyämme oli olo aika hikinen, joten kaikki olivat aika tyytyväisiä kun kuulimme, että seuraavaksi pääsisimme uimaan merikilpikonnien kanssa. Piakkoin olimmekin jo vaihtaneet uimavaatteet päälle, ja istuimme veneissä odottamassa, kun oppaat houkuttelivat kilpikonnat paikalle.
Kilpikonnia sai oppaiden mukaan myös koskettaa, joten siitä tuli aikamoinen ruuhka, kun kaikki lähes 30 vaihto-oppilasta hyppäsimme veteen ja aloimme jahtaamaan noita muutamaa konnaa.
Kunhan kilpikonnat oli jätetty rauhaan, pääsimme vielä snorkkeloimaan hiukan ja ihailemaan paikan kalakantaa. Yllätykseni oli suuri, kun tuon sinisen pinnan alle katsioessa kaikkialla ympärilläni ui mitä värikkäimpiä kaloja, ja niitä hiljaa ihaillessa vierähtikin tovi jos toinenkin. Evin kanssa menimme myös hiukan veneistä kauemmaksi, ja törmäsimme sattumalta koralliriuttaan, minkä elämä olikin upeudessaan jo ihan toista luokkaa. Me jatkoimmekin kalojen kanssa uimista vielä silloinkin, kun suurin osa väestä oli jo noussut veneisiin.
Sitten olikin jo aika palata mantereelle, ja Puerto Lopezissa loppupäivä olikin taas vapaata., ja se kului aika lailla rannalla ja rantabaareissa löhöillessä ja presidenttiä pelatessa.
Suurenmoisuudesta surkeuteen
Tiistaina oli lähtö kohti Ecuadorin kuuluisinta rannikkoparatiisia, Montañitaa. Kaikki olivat etukäteen odottaneet tätä matkan osaa erityisen innokkaasti paikan maineen vuoksi, vaikka intoa tosin hiukan laimensi se, ettemme jääneet sinne yöksi. YFU kun ei ilmeisesti halunnut päästää meitä Montañitan yöhön. Ne pirulaiset!
Ennen Montañitaa kuitenkin pysähdyimme parille nähtävyydelle. Ensimmäisenä pääsimme ihailemaan rannalle joskus ajautuneen valaan luurankoa, mistä oli rakennettu ihan oikea turistikohde. Paikkaa värittämään oli myös laitettu iso tolppa, jossa oli suuntakylttejä eri maiden pääkaupunkeihin osoittaen.
Valaan jälkeen pääsimme tutustumaan korkealla olevaan kalliokirkkoon. Ei se muuten niin erikoisen ihmeellinen kirkko ollut, mutta sieltä löytyi pyhä neitsyt Marian patsas, joka kuulemma joskus kerran itki verta. Huu!
Parin tunnin bussimatkan ja näiden ihmeiden ihmettelyn jälkeen saavuimme sitten Montañitaan, ja kaikki olivat onnensa kukkuloilla. Koko kylän kadut olivat täynnä myyntikojuja, joiden omistajat myivät kaikenlaisia käsitöitä ja muita krääsää, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja rannalta kantautui meren tuoksu ja aaltojen kuohu.
Lounaaseen saakka ihmettelimme kojujen tarjontaa, ja kaikenlaista tulikin ostettua. Minä itse ostin pari erikoislaatuista hattua, joista riittikin sitten paljon iloa koko loppumatkaksi.
Evillä ei ollut matkalla lähes lainkaan rahaa, mutta hän näki yhdessä kojuista kaulakorun, josta hän todella piti, joten teimme Ellenin kanssa juonen sen hankkimiseksi. Minä harhautin Eviä sillä aikaa kun Ellen osti korun, ja myöhemmin sujautimme sen hänen huomaamattaan hänen laukkuunsa.
Tähän operaatioon kuitenkin liittyi hauska tilanne, kun myöhemmin Evi oli palannut kojulle, kuullut jonkun jo ostaneen korun, ja hän tuli kiukuissaan kivahtamaan meille, että oli meidän vikamme, ettei hän voinut ostaa korua, sillä olimme aiemmin sanoneet hänelle hänen voivan ostaa sen vähän myöhemmin, ja nyt sitä ei enää ollutkaan. Korun löydettyään hän olikin hiukan noloissaan tapahtuneesta.
Lounaan (joka oli kurja) jälkeen minun piti hakea bussilta hiukan rahaa, ja Liisalla, Ellenillä ja Maddielläkin oli sinne jotain asiaa. Bussille päästyämme homasimme kuitenkin oven olevan lukossa, eikä kuskia näkynyt missään. Ikkunoita kokeillessamme löysimme kuitenkin yhden, jonka sai vedettyä auki, ja se sattui olemaan juuri sopivasti sillä paikalla, jolle jätin reppuni. Jonkun täytyi siis kiivetä sisään, ja ensimmäisenä sai onneaan koittaa Ellen. Siitä ei kuitenkaan ollut seurauksena muuta kuin tuskaa Ellenin, ja paljon naurua meidän muiden osalta. Oli siis minun vuoroni yrittää. Ihan sisään asti en päässyt kiipeämään, mutta ikkunasta roikkuen onnistuin kuitenkin saamaan repustani pari seteliä, joten seikkailun päämäärä oli saavutettu. Paikallisten nauraessa meille suljimme ikkunan perässämme, ja hipsimme kohti rantaa, josta löysimme muun ryhmän jo odottamasta.
Rannalla tuli tehtyä kaikkea sitä, mitä rannalla yleensäkin tehdään: uitua, surffattua ja pelattua presidenttiä. Merestä innostunut Evi surffasikin kerran liian lähelle sattuneen Ellenin yli. Ei siinä onneksi kuitenkaan sen pahemmin käynyt.
Valitettavasti niiden YFU-ryökäleiden vuoksi meillä ei ollut Montañitassa aikaa kuin noin viisi tuntia, ja kaikki olisivat halunneet jäädä pitemmäksi aikaa, kun aika tuli jo lähteä kohti Salinasia.
Salinas oli erityisesti Puerto Lopezin ja Montañitan jälkeen aika surullinen paikka. Aallotonta rantaa ympäröivät harmaat, neuvostomalliset kerrostalot, ja itse ranta kuhisi kaiken maailman aurinkolasimyyjiä ja muita syöpäläisiä.
Ensimmäisenä iltana emme tosin edes päässeet rannalle, vaan meidän täytyi olla hotellissa, josta emme edes voineet lähteä ulos, koska alue oli oppaan mukaan vaarallista. Tuona iltana minua myös kohtasi numero 2 matkan vaivoista, kun kuume nousi, ja menin aikaisin nukkumaan siitä eroon päästäkseni. Sairaus ei kuitenkaan mennyt minnekkään, vaan loppumatkan painoin eteenpäin Jankolta ja Felixiltä löytyneiden mysteeripillereiden voimin.
Back in the U.S.S.R.
Keskiviikkona aloitimme päivän käymässä Ecuadorin läntisimmässä pisteessä, joka ei loppujen lopuksi ollut niin ihmeellinen paikka. Siellä oli kallioita, joihin aallot löivät ihan kivasti, mutta muuten ei juuri mitään kiinnostavaa.
Siitä jatkoimme rannalle, jolla ei ollut ketään muuta, mikä oli ihan mukavaa. Rantoja oli kuitenkin nähty jo niin paljon, etteivät ne enää niin jaksaneet innostaa. Paljon kiinnostavampaa olikin se, kun Evi löysi rannalta kuolleen kalan.
Tuon jälkeen pääsimmekin sitten nauttimaan Salinasin rannan neuvostoromantiikasta, ja koska kukaan ei jaksanut moisesta merentapaisesta enää innostua, kului päivä aika lailla presidenttiä pelatessa.
Illemmalla suuntasimme vielä kolmannellekin rannalle katsomaan auringonlaskua, ja siitä syntyi idea tehdä ihmisistä kirjaimet YFU, ja ottaa valokuva auringonlaskua vasten.
Rannalla ollessamme kävivät Ellen, Anne ja saksalainen Laura ostamassa ison kasan hedelmiä, ja ilta kuluikin näistä hedelmistä nauttimalla.
Mäkkärin kaupunkiin
Torstaina olikin jo lähtö matkan viimeiseen etappiin, Ecuadorin suurimpaan kaupunkiin Guayaquiliin. Sitä ennen kuitenkin ehdimme vierailla vielä yhdellä rannalla, joka oli ehdottomasti matkan rumin, eikä juuri kukaan enää viitsinyt käydä vedessä. Tuon ajan suurin osa ihmisistä vietti siis vain rannalla maaten ja nukkuen.
Guyaquilissä suunnistimme ensimmäiseksi hotellille jättämään tavarat, ja se hotelli olikin matkan ehdottomasti paras. Huoneet olivat siistejä, ja niistä löytyi sänkyjen lisäksi jopa jokunen pöytä ja jääkaappikin.
Matkalla hotellille ehdimme kuitenkin nähdä Ecuadorin kommunistipuolueen PCE:n (Partido Comunista del Ecuador) mielenosoituksen hallitusta vastaan.
Hotellin jälkeen lähdettiin sille pakolliselle kaupunkikierrokselle. Ensimmäinen etappi oli puisto, joka oli täynnä iguanoja. Yleensä iguanat ovat kaikkialla puistossa, mutta nyt ne olivat kaikki paenneet puihin.
Puistosta etenimme rantatielle kävelemään. Guayaquil kun on valtavan leveän Guayas-joen rannalla, ja rantatiestä onkin rakennettu kiva pieni turistinähtävyys. Matkan varrella opas selitti kaikenlaisista monumenteistä ja yleensäkin kaupungin historiasta, mutta lopulta kohdalle sattui jotain muuta, mikä vei länsimaalaisten vaihto-oppilaiden huomion tyystin.
MacDonald's. Huolimatta oppaan estelyistä ja selityksistä kiireellisestä aikataulusta, suunnisti koko ryhmä kohti noita valaistuja ovia. Kuten olen maininnut, oli matkan aikana ruoka tavattoman kurjaa, joten kaikki halusivat jotain tuttua ja taatusti hyvää.
Siinä syömisen ja kuvien ottamisen lomassa kävi ilmi, että se euron juusto on kansainvälinen ilmiö, ja muuallakin kuin Suomessa se on yleensä se ainoa asia, jota ihmiset ostavat.
Kunhan kaikki olivat saaneet ruoan käsiinsä, jatkoimme äreän oppaan seuraamista, ja pian pääsimmekin Malecónille. Kyseessä on siis kukkula, jonka huipulta on upea näkymä kaupunkiin, ja josta menneinä aikoina ammuttiin merirosvolaivoja. Aiemmin olinkin jo päässyt tuon paikan näkemään päiväsaikaan, joten tuonketainen yöllinen vierailu minulle mahdollisuuden nähdä sama paikka yöllisessä loistossaan.
Guayaquilin ilmahan on lähes viidakon veroisesti kostea ja kuuma, joten kun saimme kavuttua nuo sadat rappuset huipulle, oli itse kukin märkänä hiestä. Huipulla piti tietysti ottaa erinäisiä kuvia yöllistä kaupunkinäkymää vasten.
...Riobamba-kuva...
Malecónista nauttimiseen meillä oli muutama tunti aikaa, joten kunhan maisemat oli nähty, jäimme istuskelemaan ja tappamaan aikaa.
Hotelliin palattuamme kokoonnuimme yhteen huoneeseen juhlimaan viimeistä päiväämme yhdessä, Machalan väki kun lähtisi seuraavana päivänä suoraan kotiin, kun taas me muut menisimme vielä yhdeksi yöksi Quitoon. Tuona yönä siis pelattiin paljon presidenttiä ja tehtiin muuta hauskaa, ja juhlat jatkuivat lähes aamuun saakka.
Sairasta menoa
Kuten aiemmin mainitsin, kohtasivat minua monet vaivat tuolla matkalla, ja perjantaiaamu oli ehdottomasti kaikista pahinta aikaa. Kaiken maailman pillerien vaikutukset olivat haihtuneet yön aikana, ja tuona aamuna minulla oli vaivoina kuume, päänsärky, nestehukka, edellisyön aiheuttama väsymystila ja kaiken lisäksi vielä vatsatautikin. Oloni ei siis ollut kovin hehkeä kun suuntasimme matkan viimeiseen kohteeseen: Guayaquilin vanhaan kaupunkiin ja sen eläinpuistoon. Kaiken lisäksi olin nähnyt kyseisen paikan aiemminkin, joten ei se muutenkaan enää olisi jaksanut kiinnostaa. Kärsittyäni sen eläinkierroksen etsin siis mukavan sohvan 1900-luvun alun kartanosta, jolla makasin sillä aikaa, kun muut ihmettelivät oppaiden esityksiä ja selityksiä.
Tuon viimeisenkin turistoinnin jälkeen pysähdyimme bussilla jättämään Machalan ihmiset asemalleen, mutta ensin pysähdyimme syömään lounasta läheiseen ostoskeskukseen. Tämä tarkoitti sitä, että halukkaat pääsivät jälleen nauttimaan mäkkärin antimista. Se vapaa-aika, mitä syömisen jälkeen jäi, käytettiin tietenkin presidenttiä pelaamalla. Tässä vaiheessa olin jo saanut kurkustani alas vettä, ruokaa ja kasan pillereitä, joten oloni oli paljon parempi.
Pitkän bussimatkan jälkeen saavuimme yöksi Quitoon, eikä sinä iltana enää sen kummempia tehty.
Katedraalin valloitus
Lauantaina oli jo kotiinlähtöpäivä, mutta päätimme kuitenkin yrittää vielä toisen kerran siihen kirottuun kirkkoon ennen kuin lähdemme. Tällä kertaa onni olikin myötä, ja pääsimme sekä sisälle että ylös torniin.
Kirkon jälkeen oli aika jo lähteä kotikaupunkeihin, eikä tuohon aikaan suoraan sanottuna Riobamban viileä ilmasto ja kouluunpaluu tuntunut lainkaan houkuttelevalta mahtavan matkan, hyvän seuran ja rannikon lämmön jälkeen. Kaikella on kuitenkin aikansa, ja ei siinä auttanut kuin alkaa odottamaan maaliskuista vuoristomatkaa.
Loppuhuomautuksena minun täytyy vielä mainita, että unohdin aiemmin nähdyt hatut bussiin kun saavuimme kotiin Riobambaan. Niiden menetystä surettiin paljon.
Hienoja kuvia. :)
VastaaPoistaKirjoitustahtisi on semmoinen, että vieläkö kirjoitat ennen kuin kotiin palaat? Uskolliset lukijasi janoavat uusia tekstejä!
VastaaPoista