Paikka auringossa

Nyt kun koulujen alun myötä Anditkin ovat tuudittautuneet arjen rauhaan, sattuu mainitsemisen arvoisia tapahtumia vähemmän. Päivät kuluvat rauhallisesti koulun, espanjan opiskelun ja perhetapahtumien parissa. Espanjaksi pystyn jo käymään ihan oikeita keskusteluja, mikä tuli todistettua lauantai-iltana, kun selitin tunnin ajan Jannethille espanjaksi Suomesta, vaikka välillä minun pitikin turvautua google translateen yksittäisten sanojen kohdalla. Läpi tuli käytyä kaikki mahdollinen arkielämästä Pohjois-Karjalan vaakunan merkitykseen.
  Kuten edellisessä viestissäni ilmaisin, täällä syödään siinä määrin tuoreita hedelmiä, että Monty Pythonin klassikkosketsin itsepuolustuskurssille olisi käyttöä. Vaikka yleensä nämä tropiikin antimet ovatkin herkullisia, on tässäkin paratiisissa yksi varjo: nimittäin omenat. Ne kun maistuvat suunnilleen samalle kuin Joensuun kotipihan koristeomenat, mutta jostain syystä niitä on pakko ostaa ja syödä suurissa määrin, vaikka aivan hyvin voisi keskittyä paljon maukkaampiin kiiveihin, granadilloihin ja banaaneihin.
  Tästäkin sunnuntaipäivästä tuli astetta yllätyksekkäämpi, kun aamulla kello kuuden aikaan Janneth herätti minut, ja ilmoitti että lähdemme Milagroon, joka myöhemmin paljastui kaupungiksi rannikolla. Tässä vaiheessa voi olla paikallaan kertoa hiukan Ecuadorin maantieteestä. Maa on jaettu neljään maantieteelliseen alueeseen: viidakkoon, ylämaahan, rannikkoon ja Galapagossaariin. Riobamba sijaitsee ylämailla, ja kuten mainitsin, on Milagro rannikolla, ja tämä olikin ensimmäinen matkani rannikon lämpöön. Alueena rannikko kattaa luonnollisestikin rantaviivaa suuremman alueen, eivätkä Tyynenmeren aallot yllä Milagroon saakka.
  Nousin siis unenpöpperöisenä autoon matkalle kohti tuntematonta, ja pian kiisimmekin jo Andien mutkikkaita vuoristoteitä pitkin länteen päin. Kuten olen aiemmin maininnut, ovat vuoristoteiden maisemat henkeäsalpaavia, ja tulen tuskin koskaan tottumaan niiden mahtavaan visuaaliseen antiin. Tämänkin matkan alkaessa oli Riobamba ympäristöineen paksun sumun peitossa siten, että näkyvyys oli hädin tuskin kahtakymmentä metriä. Rannikkoa kohden matkustaessamme laskeuduimme pilvien alapuolelle, jolloin vuortenseinämät katosivat kymmenen metriä päidemme yläpuolella paksuun pilviverhoon muodostaen ihmeellisen illuusion suljetusta tilasta.Kohti rannikkoa siirtyessämme taivas pikkuhiljaa selkeni, kaltevat vuoristopellot muuttuivat banaani- ja sokeriruokoplantaaseiksi, ja harvat havupuurykelmät vaihtuivat tiheäksi trooppiseksi metsäksi.
  Nelisen tuntia ajettuamme saavuimme viimein Milagroon, jossa sikäli kun ymmärsin, oli tarkoitus alunperin käydä katsomassa Danielan tanssiesitystä, jota varten hän oli lähtenyt matkalle edellisenä iltana, eikä siis ollut mukanamme matkassa. Lopulta päädyimme kuitenkin vain lounastaan paikallisessa katuravintolassa, jonka jälkeen matka jatkui hyvin ecuadorilaiseen tapaan ilman mitään ennakkosuunnitelmia kohti maan suurinta, ja perheeni mukaan kauneinta, ihmeellisintä, hyvinvoivinta ja kaikin puolin parasta kaupunkia, Guayaquilia kohti. Daniela ei liittynyt seuraamme tätäkään matkaa varten.
  Guayaquilissa käytimme kaiken aikamme erilaisissa kenkäkaupoissa, joista myös Janneth, mutta etenkin Renato hartaasti etsivät mieleisiään jalkineita. Kuten odottaa saattaa, perheeni shoppailuinto ei tarttunut minuun, ja tyydyin odottamaan Marion kanssa limonadaa litkien ja paikallisten kepulimiesten myyntipuheita torjuen. Guayaquil sijaitsee valtavan Guayas-joen varrella, enkä siis tällä rannikkomatkalla päässyt näkemään maailman suurinta valtamerta. Kenkäostosten ja toisen lounaan jälkeen olikin jo paluumatkan aika, josta käytin suurimman osan edellisyön univelkaa lyhentämällä.
  Kuten kerroin, ecuadorilaiset ajotavat ovat lievästi sanottuna ronskeja, ja andien kuoppaisilla, satojen metrien korkeudessa mutkittelevilla teilläkin ovat hurjat kiihdytykset ja täpärät ohitukset yleisiä. Monessa mutkassa näkeekin edesmenneiden maantiehirmujen muistoksi asetettuja ristejä.
  Riobambaan saavuttuamme lähdimme saman tien perheeni ystävien kanssa pelaamaan bingoa, jota varten jokainen oli tuonut jonkin koriste-esineen tai keittiötarvikkeen palkinnoksi. Minäkin kannoin paikalle lasivaasin, jonka Janneth lykkäsi käteeni lähtiessämme kotoa. Onni ei ollut puolellani tällä kertaa, mutta tarjoilu oli hyvää, ja pidin erityisesti kuivatuista banaanilastuista. Täällä banaanien kotimaassa kyseistä hedelmää on tarjolla useampaa eri lajia, ja lastujen hedelmä oli maultaan suolainen.. Paikalla oli myös perheeni ystäväperheen luona asuva kaksimetrinen vaihto-oppilas Gereth(?) Saksasta. Hänkin on rotaryn miehiä, ja hän tunsi belgialaiset luokkatoverini Dianan ja An-Katrienin. Bingon loputtua ilta jatkui vielä myöhään kahvitellessa, kunnes lopulta pääsin kotiin nukkumaan. Tänä aamuna olikin sitten jälleen herättävä uuteen kouluviikkoon.