Tässä nyt niitä kauan kaivattuja kuvia. Mitä koulupukuihin tulee, on Salesianos sieltä siedettävimmästä päästä, joten urheiluasua lukuunottamatta ei voi valittaa.

                                                     Maanantain puku.

                                                     Tiistain, keskiviikon ja torstain puku.

                                                     Perjantain puku.

            Urheiluasu. Kuten kuvasta näkyy, rokkirannekkeeni välttyivät samalta kohtalolta hiusten kanssa.

Sunnuntain suursiivous sai viikko sitten uuden piirteen, kun pyykkäyksen, kylpyhuoneen pesun ja huoneeni siivoamisen lisäksi jouduin plankkaamaan kenkäni. Kuluneiden töppösteni muuttuessa kiiltävän mustiksi järkytin samalla perhettäni kertomalla, kuinka Suomessa ei ole kaduilla köyhiä lapsia plankkaamassa kenkiä, ja kuinka ylipäätään köyhyys loistaa Suomessa poissaolollaan. Tänään puolestaan siivous siirtyikin lauantaille, ja kaiken mukavan lisäksi jouduin pesemään myös huoneeni lattian herra ties millä myrkyllä. Kauhulla odotan, mitä tuleman pitää ensi viikonloppuna.
  Maanantai meni aika lailla Metallican Disco Negroa kuunnellessa ja Enter sandmania harjoitellessa, sillä luokkatoverini Andrés oli kutsunut minut bändiinsä laulamaan. Täällä Ecuadorissa kun populaarimusiikkia laulavat miehet ovat harvassa, joten minut otettiin vastaan suorastaan messiaanisesti. Nyt minulla on siis harjoitusket bändin kanssa kerran viikossa.
  Kaiken maailman missit ovat Riobambassa yleinen näky, ja heitä olen jo bongannut neljä eri yhteyksissä. Kerran kaksi missiä oli kuvaajan kanssa myymässä kadulla suklaita autoilijoille törkeään yhden dollarin kappalehintaan. Kun neitokaiset lähestyivät keikistellen autoamme, ja mielistellen pyysivät Mariota ostamaan suklaata, toimi hän tilanteessa kuten kuka tahansa järjen mies, eli tokaisi tylysti "No", ja sulki ikkunan. Pari kertaa taas missejä on tullut koulussa kesken tunnin pyytämään ties mihin hyväntekeväisyyskissanristiäisiin. Heilläkin on ollut kuvaajat mukana.
  Andrés on myös ollut erityisen innokas oppimaan suomea. Hän pitää Duudsoneista, jotka täällä tuntuvat olevan kohtalaisen suosittuja, joten perkele oli hänelle ennestään tuttu sana. Nyt hän jo tietääkin kertoa, että ryhmänohjaajamme, geometrianopettaja Marcel on roisto, ja että useampikin luokkatoverini on läski perkele. Perjantaina pääsin myös todistamaan herkkää hetkeä, kun Andrés ja naispuolinen luokkatoverini, jonka nimeä en muista, halasivat toisiaan hellästi Andrésin hokiessa "huora huora huora...", johon tyttö vastasi: "hintti hintti hintti..."
  Quenan opiskelu sujuu päivä päivältä paremmin, ja eilen opin jo soittamaan ensimmäisen kappaleeni. Tunneille kuljen yksinäni bussilla, jonka kyytiin hypätään puoliliikkeestä kadunkulmista.
  Liikenteestä voisin muuten mainita pari huomiota Marion ajotavoista. Kuten olen kertonut, on autoilu täällä melko hurjaa, ja Mario tuo vaaran tuntuun ihan oman lisäyksensä. Jos hän ajaessaan innostuu selittämään jotain oikein innokkaasti, hän irrottaa kätensä ratilta selityksen avuksi, ja kääntyy katsomaan keskustelukumppaniaan, auton jatkaessa kiitoaan eteenpäin. Jos taas hänen puhelimensa alkaa soimaan kesken matkan, hän irroittaa jälleen kätensä ratilta, tällä kertaa tanssiakseen, ja päästää ilmoille melkoisen tuomiopäivän naurun.
  Koulussa osallistun nykyään englannin lisäksi myös matematiikan tunneille, sillä samat funktiot ja yhtälöt pätevät täällä ihan kuin Suomessakin.. Englannissa jatkan häikäisevää loistoani, ja opettajan ollessa epävarma jostakin sanasta, hän kysyy minun mielipidettäni. Ensi viikkoa varten jokainen luokkalainen joutuu askartelemaan muutaman 30x30cm scrabblekirjaimen, ja minä voitin oikeuden tehdä ne kaksi tyhjää palaan tietämällä, kuinka Mississippi kirjoitetaan.
  Torstaina tuli täyteen tismalleen kuukausi siitä, kun saavuimme Riobambaan, minkä kunniaksi Cecilian luona oli vaihto-oppilaiden kokoontuminen. Vaihdoimme kokemuksia ja nauroimme toistemme aksenteille espanjan kielessä. Erityistä hauskuutta tosin aiheutti Ellenin amerikanaksentti. Esimerkiksi hän lausuu sanat "yo tengo" eli "minulla on" hyvin amerikkalaisesti tyyliin "jou ten-gou". Hän on ollut aiemmin puoli vuotta vaihdossa ruotsissa, joten silloin tällöin hänen espanjaansa livahtaa sananen svenskaa.
  Cecilian luona kaupunginosan sähköt menivät poikki, ja asuessani sangen lähellä Ceciliaa, oli täälläkin talo pimeänä saapuessani kotiin. Sähköjen palattua aloin kirjoittamaan tätä blogia, vain huomatakseni työni menevän hukkaan toisen sähkökatkoksen sattuessa.

Tällä kertaa lopetan blogini opettavaiseen tarinaan.

Tarinatuokio: Isä Maximilian ja Mario
  Olipa kerran Riobamban kaupungissa sielunpaimen nimeltänsä Isä Maximilian. Hän oli kotoisin Saksanmaasta, kaukaa valtameren takaa. Kaupunkilaiset kunnioittivat Isä Maximiliania, ja hän oli rakastettu henkilö kansan parissa.
  Kerran Isä Maximilianin johtaessa juhlakulkuetta, ylväästi juhlakansan edessä ristiä kantaen, sattui paikalle muuan kaupunkilainen, nimeltänsä Mario. Mario katseli kulkuetta ihastellen, ja huomatessaan Isä Maximilianin hän kohotti kätensä natsitervehdykseen, ja huudahti iloisesti: "Hail Hitler!" Isä Maximilian ei tästä ystävällisyydenosoituksesta juuri perustanut, ja hän jatkoi saattueen johtoa naama nyrpeänä.