Muutosten aikakausi

Maanantaina sain englanninopettajaltani lainaan uuden kirjan, ja tällä kertaa vuorossa oli Isabel Allenden Petojen Kaupunki. Tunneilla kirja tuli luetuksi jo kolmessa päivässä, mikä on huimaa edistystä, kun ottaa huomioon, että edelliseen kirjaan, Jäähyväiset aseille, meni kokonaiset kaksi viikkoa. Kuten aiemmin sanoin, puhun jo sangen sujuvaa tönkköespanjaa, enkä lukiessanikaan tarvitse enää juuri lainkaan sanakirjan apua. Päivä päivä puheenikin on hiukan vähemmän tönkköä.  Tänään sain luettavakseni Steinbeckin romaanin The pearl eli La perla, ja sen jälkeen pitäisi vuorossa olla Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys.
  Kuten aiemmin kerroin, sovin tiistaina Cecilian kanssa perheeni viahdosta, mutta jouduin kuitenkin asumaan edellisen perheeni kanssa vielä perjantaihin saakka. Tänä aikana libyalaiset ehtivät tappaa Gaddafin, minkä johdosta koko maailma maailman johtavan rauhanjärjestön johtajaa Ban Ki-moonia myöten tuntui iloitsevan. Minun kuitenkin oli vaikea iloita katsellessani valokuvia 69-vuotiaan miehen verisestä ruumiista, oli kyseessä sitten minkälainen diktaattori tahansa.
  Perjantaina lounaan jälkeen siis muutin väliaikaisesti Cecilian luokse, ja koko päivä kuluikin autellessa Ceciliaa ja Alea Cecilian makuuhuoneen uudelleenjärjestelyssä. Mukana auttamassa oli myös Alen ystävä Francis, ja joukolla kanniskelimme patjoja ja sängyn osia ympäriinsä toisessa kerroksessa sijaitsevassa asunnossa ja pihan ja asunnon välillä. Roudarinkokemuksenikin tulivat käyttöön, kun vanhan laatikoston laatikot täytyi sitoa kuormurinlavalla ja viedä Cecilian omistamalle maatilalle Riobamban laitamilla. Köyttämäni kuorma kesti värähtämättä Riobamban kuoppaiset kadut ja vieläkin kuoppaisemman maalaishiekkatien tilalle.
  Lauantaina minun piti saada uusi perhe, mutta perheen isä päättikin haluavansa vain tytön. Siitä asti siis olen asustellut edelleen täällä Cecilian luona, eikä uuden perheen saamisajankohdasta toistaiseksi ole tietoa.


Ambato city
Lauantaina lähdin yhdessä Evin, Ellenin ja Liisan kanssa läheiseen Ambaton kaupunkiin viikonlopupa viettämään. 150.000 asukkaan Riobambassa kun ei Löydy sellaisia Ambaton luksuksia kuten ostoskeskusta tai elokuvateatteria.
  Tarkoituksenamme oli lähteä matkaan kello kymmenen aikaan aamulla, joten ecuadorilaiseen tapaan tapasimme noin 10.40 kapungilla. vähän vaille kymmenen, kun olin syömässä vielä aamiaista Cecilian ja Alen kanssa, soitti Liisa ilmoittaakseen, että hän myöhästyy viidellä minuutilla. Ecuadorilaisen Alen mielestä tämä oli jotain aivan käsittämätöntä, ja sainkin selitellä hänelle, että Euroopassa tapaamisiin yleensä saavutaan sovittuun aikaan.
  Bussiasemalla kaaoksen vallitessa saimme jonkin aikaa etsiä Ambatoon menevää bussia, joka löytyikin sitten viimein koiranpentuja täyteen sullottujen häkkien, ja kanoilla täytettyjen säkkien lomasta. Hilpeyttä herätti myös bussin juuresta löytynyt, veritahrojen tuoreuden perusteella aivan vastikään irtileikattu kananpää.
  Tunnin kestävän bussimatka itsessään taittui mukavasti jutellessa ja Andien upeita maisemia katsellessa, ja puoltatoista tuntia myöhemmin saavuimme Ambaton bussiasemalle, josta mukaan tarttui paikallisia virvoikkeita. Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata kookospähkinöistä törröttävät pillit.

Pähkinät oli imetty tyhjiksi pian ostoskeskukseen saapumisen jälkeen, jolloin ongelmana olikin löytää sopivan kokoinen roskis valtaisille hedelmille. Lopulta sopiva jätesäiliö kuitenkin löytyi ostoskeskuksen kahvilasta, jonka antimista minä nautin tyttöjen shoppailessa vaatekaupoissa. Loppujen lopuksi kukaan ei tosin ostanut mitään, joten siirryimme katselemaan elokuvateatterin tarjontaa.
  Elokuvateatterissa ei kuitenkaan ollut englanninkielisenä tarjolla muuta kuin pari kauhuelokouvaa, joita Ellen ja Liisa eivät halunneet mennä katsomaan, joten se suunnitelma jäi sille tielleen. Minut oli ylivertaisten espanjantaitojeni vuoksi valittu matkan viralliseksi tulkiksi, joten minä sain kunnian soittaa Ambaton aluevalvojalle kyselläkseni paikallisten vaihto-oppilaiden numeroita. Ambaton kolmesta oppilaasta ainoa, jolla oli oma kännykkä, oli saksalainen Heinrich, joten sovimme tapaamisen hänen kanssaan erääseen Ambaton keskustan puistoista..
  Ennen tapaamista ehdimme kuitenkin leikkiä turisteja hyvän aikaa, josta käteen jäi aika joukko valokuvia Ambaton puistoista ja kirkoista. Heinrichin kohdattuamme suuntasimme paikalliseen pizzeriaan, sillä kuten olemme puolivakavissamme vitsailleet, tässä vaiheessa sitä syö hyvällä ruokahalulla mitä tahansa muuta kuin kanaa ja riisiä. Heinrich oli juuri päässyt sairaalasta, jossa hän vietti aikaa ruokamyrkytyksen johdosta, joten hän tyytyi pelkkään jääteehen meidän muiden nauttiessa pizzoistamme hyvällä ruokahalulla. Aterian jälkeen olikin sitten jo aika suunnata kohti Riobambaa, ja paluumatka taittui mukavasti jutellessa.

Lähtöselvitys

Tarkoituksena oli kirjoittaa kuukausikatsaus toisenkin kuukauden jälkeisistä tunnelmista, mutta sattumalta juuri tämän merkkipaalun päivänä menin Cecilian luokse sopimaan perheen vaihdosta. Siispä korvaankin tämänkertaisen kuukausikatsauksen tällä lähtöselvityksellä.
  Aiemmin olen kertonut olleeni tyytyväinen perheeseeni, ja kirjoitusteni hetkellä se olikin totta. Kun saavuin perheeseeni, en puhunut juuri lainkaan espanjaa, ja tästä syystä emme puhuneet paljoakaan. Olin kuitenkin onnellinen, sillä tiesin tämän olevan normaalia, ja ajattelin parissa kuukaudessa jo juttelevani paljonkin.
 Ainoa vähänkään riitaa muistuttava, joka minulla perheeni kanssa oli, syntyikin kun kaksi viikkoa sitten perheeni puhui siitä, etten puhu paljoa, enkä täten osallistu perheen elämään. Sen jälkeen ajattelin vain puhuvani aina kun se on mahdollistya, ja olin onnellinen, sillä ajattelin kaiken olevan kunnossa tällä.
  Sain kuitenkin huomata, että minulla oli hyvin vähän yhteistä perheeni kanssa, enkä täten voinut puhua heidän kanssaan juuri mistään. Aluksi ajattelin yhä, että puhumattomuutemme johtui vain puutteellisesta espanjastani, mutta aloin huomata juttelun olevan helpompaa ja luonnollisempaa lähes kenen tahansa muun, kuin perheeni kanssa, ja että pystyin jo juttelemaan sangen sujuvasti ja paljon. Perheestäni ainoa, jonka kanssa saatoin jutella vailla ongelmia, oli Mario.
  Tajusin myös olevani täysio erilainen kuin sisarukseni Renato ja Daniela. Heille koulu oli koko maailma. Heidän lähes koko vapaa-aikansa kului läksyjen ja marssiorkesteriharjoitusten parissa, Daniela kun soittaa jonkin tyyppistä lyömäsointinta San Felipen orkesterissa, ja Renato puolestaan harjoittelee cachiporreron osaa. Cachiporrero on se heppu, joka marssii orkesterin edessä värikästä keppiä heilutellen. Myös luokkatoverini, Renaton serkku Alex on cachiporrero. Cachiporrerona heilui aikoinaan myös Jannethin veli Juan.
  Perheeni keskustelut pyörivät täten lähes ainoastaan San Felipen ja sen marssiorkesterin ympärillä. Minä kun en paikallisesta koulusta tai etenkään marssiorkestereista ja cachiporreroista juuri mitään ymmärrä, oli osallistuminen näihin kesksuteluihin sangen vaikeaa. Jos taas itse yritin viritellä keskustelua jostain minuun liittyvästä, saatoin onnistua vaihtamaan pari sanaa Renaton tai Danielan kanssa, mutta Janneth poikkeuksetta vastasi minulle vain yhdellä sanalla, jos edes silläkään.
  Janneth muutenkin oli sangen merkittävä tekijä lähdössäni.

Lähikuvassa: Janneth Vinueza
Janneth vaikutti alkuunsa hyvin mukavalta ja miellyttävältä, joskin ankaralta äidiltä. Pian kuitenkin hän lakkasi tyystin hymyilemästä minulle, ja puhui minulle hyvin vähän, yleensä vain käskiäkseen tekemään jotain, ja hän tuntui olevan aina vihainen. Tästä kysyessäni hän vakuutti sen vain olevan hänen ankara persoonallisuutensa, ja että tosiasiassa hän ei ollut vihainen, vaan sydämeltään lämmin persoona.
  Viimeisinä viikkoina hän lukuisista yrityksistäni huolimatta ei keskustellut lainkaan kanssani, vastaten vain sanoilla kuten "kyllä" tai "ei". Hän ei myöskään osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa minua tai harrastuksiani kohtaan, vaikka hän aina innoissaan kyseli Renaton ja Danielan koulu- ja orkesterikuulumisia.
  Kun olin päättänyt vaihtaa perhettä ja läksin Cecilian puheille, sain kuulla jannethin yrittäneen soittaa useaan kertaan aluevalvojalleni edellisenä päivänä. Muuten kuin minuun liittyen Janneth ja Cecilia eivät toisiaan tunne, joten soittojen luonteesta ei ollut epäilystäkään. Minulle janneth ei luonollisestikaan ollut etukäteen sanonut yhtään mitään, kuten normaalia. Ja kaikki tämä naiselta, joka vain pari viikkoa aiemmin kehoitti minua puhumaan enemmän ja ilmaisemaan tunteitani selvemmin.
  Loppujen lopuksi uskoisin Jannethin ongelman olleen siinä, että perheensä pienissä piireissä ainoat nuoret miehet ovat Renato ja Alex, jotka ovat keskenään hyvin samanlaisia, ja minun kanssani hyvin erilaisia. Hän odotti täten minunkin olevan samanlainen. Hän halusi cachiporreron, enkä se ollut minä.


Tapaus Alex
  Ainoa lähtööni selkeästi viakuttanut konflikti liittyi luokkatoveriini, entiseen serkkuuni Alexiin. Hän kun on yksi ärsyttävimmmistä koskaan tapaamistani ihmisistä, eikä meillä ole sitten mitään yhteistä. Kun koulussa tunneilla luin kirjoja oppiakseni espanjaa ja viihdyttääkseni itseäni muiden keskittyessä opiskeluun, koki Alex usein tarpeelliseksi jakaa minulle elämänviisauttaan: Kirjat ovat tylsiä. Sinä olet tylsä, Tuomo.
  Jos hän halusi jutella kanssani, oli aihe yleensä se, että minun pitäisi mennä hänen kanssaan salille, jotta tytöt pitäisivät minusta. Saman hengenvetoon hän muisti kuitenkin yleensä huomauttaa olevansa minua paljon parempi näissä saliharjoituksissa, ja että hän takuulla voittaisi minut kaikessa.
  Kokeissa taas kun sain olemattomia tuloksia koska en ymmärtänyt sanaakaan opettajien selityksestä, osoitti Alex ymmärtäväisyyttään tilannettani kohtaan osoittamalla minua sormella nauraen.
  Kaikki tämä ei sinäänsä ole eikä olisi ollut ongelma, sillä moisten inhotusten kanssahan ei tarvitse viettää aikaa. Mutta Alex sattuikin olemaan perhettä, joten Janneth ja Mario jaksoivat vaatia, että viettäisin koulussa aikaa hänen kanssaan kavereitteni sijasta, vaikka hienovaraisesti selitinkin, ettei meillä ole juuri mitään yhteistä, emmekä täten voi tehdä tai jutella paljoakaan yhdessä.

Lähdön hetki
Kaikesta huolimatta jäähyväiset eivät kuitenkaan olleet helpot. Olin kuitenkin jakanut heidän kanssaan kodin lähes kahden kuukauden ajan, ja Marion ja Abuelitan, jota tästedes lienee sopivampaa kutsua señora Teresaksi, kanssa olin tullut jo hyvinkin läheisiksi. Eikä edes Janneth loppujen lopuksi ollut paha ihminen, ymmärtämätön ja ennakkoassenteinen vain. Mutta parempi se oli kuitenkin jättää jäähyväiset lämpimän surullisissa tunnelmissa, kuin täynnä vihaa valtavien riitojen jälkeen.
  Perjantaina kello yhden aikoihin sitten lähdin laukkuineni Españan ja Boyacan kulmasta lopullisesti. Siitä asti olen asustellut täällä Cecilian luona, ja huomenna sunnuntaina minun pitäisi päästä uuteen perheeseeni. Perheen Garcés-Vinueza kanssa ehdin viettää 57 päivää, joihin mahtui loppujen lopuksi aika paljon hyviäkin hetkiä. Vaihto kuitenkin oli ainut mahdollisuus, ja nyt voin hyvillä mielin suunnata katseeni tulevaisutueen.

Kulttuuria ja politiikkaa

Siitä asti kun Mario ensimmäisinä päivinäni täällä Riobambassa kertoi minulle maraskuussa kaupungissa järjestettävistä härkätaisteluista, olen innolla odottanut tämän uhanalaisen urheilulajin näkemistä. Kaksi viikkoa sitten lauantaina odotukseni viimein palkittiin, kun pääsin yllättäen näkemään läheisessä Penipen kylässä järjestettyjä taisteluita. Koko muulla perheelläni oli tuolloin muita menoja, joten lähdin paikan päälle yhdessä tätini Marin, ja hänen ystäväpariskuntansa kanssa.
  Katsoimme kolme taistelua, joista ensimmäinen ja toinen olivat hyvää viihdettä, mutta toisen taistelun meksikolaistorrero oli todellinen taiteilija. Hänen huimapäisen täpärät väistönsä ja kiihkeä taistelutyylinsä olivat upeaa katseltavaa, ja kun hän lopulta lopetti vastustajansa iskien miekkansa tuppeen saakka härän vartaloon kesken ilmaloikan, puhkesi yleisö raikuviin aplodeihin.
  Illan pimetessä kuitenkin lähdimme jo kolmanne taistelun jälkeen, ja päiväntasaajan yö laskeutui yllemme nopeasti vuoristoteitä pitkin kiitäessämme. Pimeässä autoa ajaneelta Marin ystävältä jäi keskellä ei mitään sijaitseva, täysin merkitsemätön vauhtitöyssy huomaamatta, ja rysäytimme siihen lähes täydellä vauhdilla, ecuadorilaiseen tapaan tietenkin ilman turvavöitä. Auto kuitenkin selvisi vauroitta, eikä kellekkään matkustajistakaan sattunut mitään kuhmuja vakavampaa.
  Samana päivänä pääsin myös maistamaan toisenlaista yöelämää, kun villillä yöseikkailulla Renaton ja tämän ystävän kanssa toimitimme laatikollisen juustoa yögrillille, ja söimme jäätelötuutin muotoisia pizzoja. Riobamban yö myös näytti sangen erilaiselta kuormurin lavan reunoilla ratsastaen.
  Sunnuntaina menimme Renaton ja Marion kanssa katsomaan jalkapallo-ottelua Riobamba-Ibarra. Riobamban Olmedo voitti Ibarran Imbaburan maalein 2-0. Voitto tuntui väkisinkin hiukan mukavammalta kun tiesin, että YFU:n ainoa ruotsalainen Ecuadorissa tänä vuonna asuu Ibarrassa.
  Viikko sittenkin viikonloppu oli hiukan normaalia eksoottisempi, kun menin kiipeilyseurani kanssa Guanoon kiipeilemään kallioille. Vielä taitoni eivät ole riittäviä käydäkseni vaikeimpien seinämien kimppuun, mutta parin helpoimmankin huipulla tuli aika mainio olo. Paikalla oli oman seurani lisäksi myös jokin toinen seura, ja toisen silmänsä menettänyt kulkukoira, joka kuulemma aina seuraa kiipeilijöitä kyseisille kallioille kapungista.
  Myöhemmin illalla palattuani Riobambaan, menimme Danielan ja Jannethin kanssa seuraamaan kolumbialaisen musiikin konserttia Riobamban härkätaisteluareenalle. Aluksi pystyin vielä avoimella mielellä nauttimaan latinorytmeistä, mutta konsertin kestäessä loputtomiin alkoivat jalkani protestoida olematonta istumatilaa vastaan, ja pakarani huusivat tuskasta kuuden tunnin betonipenkillä istumisen jälkeen. Kotiin pääsimme yhden aikoihin, tosin konsertti kuulemani mukaan jatkui vielä kolmeen saakka aamuyöllä.
  Sunnuntaina oli jälleen kuukausibingon aika perheeni ystävien kanssa, ja tällä kertaa onni oli puolellani; voitin vihreä huivin ja muovisen koristepokaalin. Gerrit Saksasta oli myös paikalla, ja loistin kielitaidoillani toivottamalla lähdön hetkellä hänelle: "Gute nacht." Yllättyneenä hän kysyi, että missä olin oppinut saksaa, johon vastasin sujuvasti että "vähäsen."
  Maanantaina taas koin hetken kotiseutuylpeyttä, kun paikallisen supermarketin hyllyillä komeili rivi Finlandia-vodkapulloja. Ylpeänä esittelin perheelleni, kuinka kaupan kalleimmat viinat tulevat minun maastani. Toinen isänmaallisuuden tuokio koitti kun olin Andrésin luona pelaamassa wiitä, ja yllätyksekseni hänen koko perheensä säräytteli puhtaita perkeleitä duudsonien ansiosta.
  Tiistaina koulussa saimme Dianen ja An-Katrienin kanssa lähteä computacionin, jonka nimeä aineen epämääräisyyden vuoksi en ala suomentamaan, kokeen ajaksi ulos pelaamaan korttia. Polttavan auringon paahteessa tuli havaittua korttipelien olevan enemmän tai vähemmän samoja Suomessa kuin Belgiassakin, ja läpsyssä olin belgialaisten yllätykseksi täysin lyömätön.
  Korteista riitti muutenkin hupia, kun puolet luokasta innostui käymään niillä sotaa. Siinä rytäkässä lennätin Andrésin vakuutuskortin naapuriluokkaan, jossa oli fysiikan tunti menossa. Kyseinen fysiikanopettaja on hupsun nasaaliäänensä vuoksi saanut lempinimen Checherete paikallisen tv-koomikon mukaan, eikä minnulla ole tietoa häen oikeasta nimestään. Ulkonäöltään hän on kuin Martti Syrjän musta veli, vaikka Andrés väittääkin hänen muistuttavan Shrekiä.
  Tällä viikolla koulupäiviin tuli normaalia enemmän häiriöitä perjantaisen kouluhallitusäänestyksen myötä. Koululle valittiin hallitus kahden ehdokaslistan välillä, ja äänestyksen aiheuttamat suuret tunteet ja toimenpiteet ovat jotain ällistyttävää ottaen huomioon sen, ettei kyseisellä hallituskella käsittääkseni ole minkäänlaista oikeaa merkitystä.
  Listojen mainokset ilmestyivät koulun pihapiiriin maanantaina. Edustavat valokuvat kummastakin listasta koristivat valtavia, ilmeiseti jonkin mainostoimiston tuottamia kankaita, jotka oli ripustettu koulun seinille. Näiden lisäksi ympäri seiniä oli kummankin puolen pienempiä, itsetehtyjä mainoksia.
  Tiistaina oli lista 5:n kampanjapäivä, joka häiritsi suuresti meidän luokkamme opetusta, sillä lista 5:n presidenttiehdokas on luokkamme oma Edmundo Perez. Koko luokka oli sonnustautunut kannatuksen merkiksi urheilukoulupukuun, tosin tämän kannatuseleen syvin olemus jäi minulta tajuamatta. Opettajat eivät tästä oma-aloitteisesti solidaarisuudesta juuri pitäneet, ja luokan puheenjohtajana häärivä Alex joutui melkoisen höykytyksen uhriksi.
  Suurin osa tiistain tunneista kuluikin sitten pihalla kampanjointia hoitaessa. Lähes koko luokka  otti naamaansa numero 5-maalauksen kannatuksen merkiksi, ja minäkin annoin värjätä naamani puoliksi vihreällä ja puoliksi oranssilla, nämä kun ovat lista 5:n värit. koulun pihalle oli myös rakennettu esiintymislava, jolla ehdokkaat huusivat mikrofoniin iskulauseita reggaetonin jylistessä valtavista kaiuttimista. Paikalla oli myös tulennielijä, kummallisiin asuihin pukeutuneita viihdyttäjiä, ja paljon muuta. Keskiviikkona taas oli lista 1:N, sen kurjan roskasakin, esiintymisvuoro. Heidän säälittävä yrityksensä jyllätä rahakkaiden sponsoreiden voimalla ei luonnollisestikaan vetänyt vertoja lista 5:n ylivertaiselle karismalle ja showmiestaidoille.
  Kuten politiikkaan aina, tähänkin kampanjaan kuului luonnollisestikin myös likainen peli. Torstaiaamuna saimme huomata lista 1:n joukkojen repineen vaalimainoksiamme, kun taas keskiviikkona 1:n heittäessä koulun katolta joukon kannatusilmapallojaan pihalle, tuhoutuivat nämä hetkessä 5:n uljaiden jalkojen alla. Torstaina koulun urheilusalissa järjestettävän vaalidebaatin aikana taas vieressäni istui 5:n propagandatoimisto, joka valmisteli kiusallisia ja arvokkaalla sisäpiiritiedolla varustettuja kysymyksiä kyselytuokiota varten, joita he sitten jakelivat ympäriinsä kysymyksien kerääjille annettavaksi. Tarkoituksena oli maksimoida näiden poliittisten kirjepommien poimintamahdollisuudet.
  Äänestyspäivänä koulu oli rauhoitettu mainonnalta, ja pihalla vallitsi jännittynyt ilmapiiri. Me vaihto-oppilaat tosin jouduimme syrjinnän kohteeksi, kun äänestysmahdollisuutemme evättiin typerän byrokratiaseikan vuoksi. Ilmeisesti emme nimittäin ole laillisesti kirjoilla koulussa. Äänestyksen vuoksi pääsimme lähtemään koulusta jo kymmenen aikaan, ja tuloksia odotellessamme pistäydyimme kavereideni kanssa syömään cevicheä. Cevichen jälkeen palasimme koululle, jossa saimme tietää lista 5:n voittaneen huimalla kahdensadan äänen erolla. Voittoa juhlistaaksemme lähdimme suuren kannattajajoukon ja voittajalistan ehdokkaiden kanssa jäätelöille keskustaan.
  Tiistaina kävin Cecilian luona hakemassa informaatiota tammikuisesta rannikonkiertomatkasta, ja samalla sain kuulla Riobambaan saapuvan vuoden alussa kaksi uutta vaihto-oppilasta kuuden kuukauden ohjelmalla: poika Suomesta ja belgialainen tyttö, joka on jonkin pienikokoisuutta aiheuttavan sairauden vuoksi vain 80-senttinen.
  Keskiviikkona kaupungissa oli San Felipen 175-vuotisjuhlan kunniaksi paraati kaupungin halki, ja sinne suuntasin totta kai perheeni kanssa minäkin. Matkalla kuitenkin törmäsin Liisaan, Eviin, Elleniin ja Cecilian tyttäreen Aleen, ja pysähtyessäni juttelemaan heidän kanssa hetkeksi kadotin jo perheeni väkijoukkoon. Vietimme sitten iltaa Ellenin ja Liisan koululla ISTRAlla, sillä Ellenin perhe asuu ja työskentelee siellä. Valtavaan Salesianosiin tottuneena ISTRA aiheutti minulle suurta hupia, koko koulu kaikkineen kun olisi mainiosti mahtunut Salesianosin pihan nurkkaan, ja sitä voisi luulla varastorakennukseksi. Muiden vaihto-oppilaiden kanssa on aina mukava viettää aikaa, ja Ellenin kanssa nauroimme sille, ettei kumpikaan enää pysty puhumaan ruotsia, vaan mieli täyttyy väkisinkin espanjalla. Mieltäni myös kohotti kuulla, että Cecilia oli kehunut muille espanjantaitojani, ja hämmästytinkin kaikkia kertomalla Alelle sujuvasti, kuinka koulunkäyntini sujuu.
  Torstaina egoni kasvoi entisestään, kun Gerritin perheen paremmin tunteva Mari kertoi, että minuun verrattuna hänen espanjantaitonsa ovat lähes olemattomat.
  Kuten aikoinaan mainitsin, on quenaopettajani Wilson Huilca ammatiltaan metallityöläinen, ja hän omistaa työpajan samassa rakennuksessa kuin hänen kotinsa on. Tällä viikolla tuntini jäivät normaalia vähemmälle, sillä hänelle työskentelevä nuorimies oli leikannut sirkkelillä kätensä poikki ranteen kohdalta, mikä luonnollisestikin aiheuttaa hankaluuksia työn kannalta.
  Muuten tunnit ovat sujuneet mainiosti, ja ostin vastikään señor Huilcan avustuksella ammattilaistason instrumentin, jonka on valmistanut käsin kaupungin paras andilaissoittimien valmistaja. Hintaa tälle kaunokaiselle tuli kokonaiset 25 dollaria, mikä on joidenkin perheenjäsenieni mielestä ollut hirmuisen kallista. Mutta kuten kuka tahansa Helsingin Sanomien kolumnisti tietää, ei taiteen arvoa voi mitata rahassa.

Tässä eräänä päivänä Mario innostui puhumaan historiasta, ja puheenaiheen vakavuudesta huolimatta hänen juttunsa taitavat kuitenkin kuulua tarinatuokion piiriin.
Tarinatuokio: Marion historiatunti
  Toisessa maailmansodassa natsit tappoivat paljon juutalaisia, mutta ennätyksen teki kuitenkin Hannoverin keskitysleiri kunnioitettavalla 30 miljoonan kuolleen juutalaisen tuloksella. Saksalaiset muutenkin nauttivat julmuudesta, ja esimerkiksi "Aavikon ketulla" Rommelilla oli tapana jättää sotavankeja aavikolle ilman vettä tai ruokaa, ihan vain itseään huvittaakseen. Saksan hävittyä sodan Yhdysvallat ja Neuvostoliitto jakoivat natsien tiedemiehet, ja jenkit saivat palvelukseensa saksalaisen atomipommin kehittäjän.
  Samaan aikaan toisella puolen maailmaa Kiina hyökkäsi Pearl harboriin, ja voitti tämän jälkeen ylivoimaisesti jenkit ympäri Tyyntämerta. Yhdysvalloilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pudottaa natsiprofessorinsa kehittämät pommit Hiroshimaan ja Nagasakiin, minkä jälkeen Kiinan komentaja Hirohito teki itsemurhan, ja sota päättyi.
  80-luvulla Argentiina ja Iso-Britannia sotivat Falklandien saarten omistuksesta, ja britit lähettivät paikan päälle kannibalismia harjoittavia Gurkhasotilaita siirtomaastaan Pohjois-Afrikasta. Eräänä yönä Gurkhat hyökkäsivät argentiinalaisten kimppuun, viiltäen 3000 argentiinalaisnuorukaisen kurkut auki. Tämän jälkeen nämä raakalaiset ottivat sotilaiden päät muistoksi voitosta, ja söivät näiden jalat.

Andien arkea

Pikkuhiljaa alan jo olla aika hyvin sopeutunut Riobamban arkeen, ja tylsiä tekemättömyyden tuokioita ei juurikaan enää ole. Normaalisti arkipäivät kuluvat seuraavan kaavan mukaan:

5.45 herätyskello soi.

6.10 nousen kahden torkkuherätyksen jälkeen sängystä, pukeudun ja syön aamiaisen, mikä koostuu kahvista, lasillisesta pirtelöä tai jugurttia, leivästä ja joskus jostain hedelmästä.

Noin 6.40 lähden kouluun. Mario vie autolla ensin Renaton ja Danielan San Felipeen, josta jatkamme kahdestaan Salesianosiin.

7.10-13.20 on koulua. Suurin osa tunneista menee espanjankielisiä kirjoja lukiessa, vaikka joillain tunneilla joudunkin jotain tekemään. Välitunnit taas menevät mukavasti kavereiden kanssa, ja joskus koulupäiviin liittyy yllätystapahtumia, kuten opettajien jalkapallopeli tai koe, jonka ajaksi saan poistua yhdessä belgialaistyttöjen kanssa ulos.

Koulun jälkeen Mario hakee minut autolla, ja kotona lounas syödään samantien. Pöydästä saa yleensä nousta noin 14.15.

Lounaan jälkeen käyn suihkussa, vaihdan koulupuvun arkivaatteisin ja pesen hampaani. Kummallinen suihkuaika johuu siitä, että tuolloin mitä todennäköisimmin on sekä vettä että aikaa peseytymistä varten. Puhdistautumisen jälkeen vietän aikaa joko koneella, televisiota katsoen tai quenan soittoa harjoitellen.

Noin 15.30 lähden Tripiin kiipeilemään, ja lyhyt matka taittuu kävellen kymmenessä minuutissa. Kiipeilemässä käyttävät myös paikan minulle näyttänyt Evi, ja koulutoverini Andrés ja Edmundo, ja lisäksi muut kiipeilijät ovat oikein miellyttävää väkeä, joten yksinäisyys ei pääse vaivaamaan.

17.30 jätän Tripin taakseni ja suuntaan kohti quenatuntia. Opettajani Wilson Huilca asuu kaupungin toisella laidalla, joten matkaan täytyy varata se puoli tuntia. Nyt kun tunnen kaupungin paremmin, olen taittanut matkan kävellen, mutta aiemmin käytin bussia.

18.00 - 19.00 Quenatunti. Mario hakee minut autolla, jonka jälkeen haemme Jannethin kuntotanssista ja Danielan englannintunnilta San Fransiscosta. Renato on tähän aikaan normaalisti kotona tekemässä läksyjä. Minun ei tarvitse läksyistä juuri huolehtia, koska olen vaihto-oppilas enkä ymmärrä opetusta. Loppuilta kuluu iltakahvit nauttiessa ja rauhallisesti iltaa istuessa. Joskus harvoin syömme oikean aterian ravintolassa.

Nukkumaan menen vaihtelevasti välillä 22.00-24.00

Quenatunteja ei ole aivan joka päivä, vaan noin nelisen kertaa viikossa, riippuen siitä miten minulle ja herra Huilcalle sopii. Kerran viikossa on myös bänditreenit yhdessä luokkalaiseni Andrésin, ja Sebastianin ja Nicolasin kanssa. Harjoittelupaikkana toimii Sebastianin talo, ja harjoituspäivinä treenaamme 16.30-19.30, joten aikaa ei jää muille aktiviteeteille.

Viikonloppujen aikataulu onki sitten vapaampi. Lauantaina ohjelmassa voi olla mitä tahansa rauhallisesta kotipäivästä matkaan toiseen kaupunkiin. Joskus lauantaina minulla on myös quenatunti kello 16.00. Sunnuntain ohjelma seuraa samoilla linjoilla, paitsi että lounas syödään aina ravintolassa, ja aterian jälkeen menemme pääkadulla sijaitsevaan jäätelöbaariin jälkiruoalle.

Sopeutuminen Ecuadorin elämään on sujunut kohtalaisen hyvin, ja enää aika ei kulu vain uuden maan ihmettelemiseen. Puhun jo sangen sujuvaa tönkköespanjaa, eikä kielen kanssa juuri enää ole ongelmia. Ruoka on hyvää, ja minulla on omia ystävivä ja harrastuksia perheen ulkopuolellakin, ja perheen kanssa tulen toimeen mainiosti.
  Onnistuneesta sopeutumisesta kertoo myös se, että jonkin mennessä pieleen kotoinen perkele on vaihtunut ecuadorilaiseen ¡Chuta! -huudahdukseen, ja kun kaupungilla nään villiä liikennettä pelkääviä turisteja, on ensimmäinen ajatukseni, että "Jaahas, gringoja."
  Joissain asioissa suomalaisuuteni kuitenkin on yhä hyvin esillä. Esimerkiksi siinä missä perheenjäseneni juovat mukillisen kahvia päivässä laittaen veteen noin kolmasosa- tai puolikasteelusikallisen valmiskahvia, ryystän minä joka päivä kolme tai neljä mukillista kahdella teelusikallisella. Opittuani polttamaan cd:itä, olen myös lataillut eppuja iltojeni iloksi.
  Piratismista minun täytyneekin pitää pieni puolustuksen puheenvuoro. Ecuadorissa kaikenlainen piratismi on täysin laillista, ja tähän mennessä ainoat näkemäni aidot cd:t ovat olleet perheelleni lahjoittamani levyt suomalaista musiikkia. Minulla myös on kaikki lataamani levyt täysin aitoina ja laillisina kopioina kotona Suomessa, joten moraalisestikaan en katso tekeväni mitään väärää.

Loppukommenttina mainitsen, että tuossa aivan lähistöllä sijaitsee kaksikin hautaustoimistoa, ja talomme ohi viettävää España-katua pitkin pääsee suoraan hautausmaalle. Hautajaiskulkueet ovatkin täten sangen yleinen näky, ja tähän mennessä olen nähnyt ja/tai kuullut viidentoista surijajoukon matelevan ohitsemme. Yksisuuntaisilla kaduilla nämä kulkueet luonnollisestikin aiheuttavat melkoisen liikenneongelman, joten yleensä saattojoukon perässä lipuu jono närkästyneitä autoilijoita. Hautaustoimistojen ulkopuolella julistetaan kissankokokoisilla kirjaimilla vainajan nimi ja hautauksen aika, ja tapanani onkin koulusta palatessani katsella, että minkäsniminen ruumis sieltä onkaan tällä kertaa tulossa.