Muutosten aikakausi

Maanantaina sain englanninopettajaltani lainaan uuden kirjan, ja tällä kertaa vuorossa oli Isabel Allenden Petojen Kaupunki. Tunneilla kirja tuli luetuksi jo kolmessa päivässä, mikä on huimaa edistystä, kun ottaa huomioon, että edelliseen kirjaan, Jäähyväiset aseille, meni kokonaiset kaksi viikkoa. Kuten aiemmin sanoin, puhun jo sangen sujuvaa tönkköespanjaa, enkä lukiessanikaan tarvitse enää juuri lainkaan sanakirjan apua. Päivä päivä puheenikin on hiukan vähemmän tönkköä.  Tänään sain luettavakseni Steinbeckin romaanin The pearl eli La perla, ja sen jälkeen pitäisi vuorossa olla Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys.
  Kuten aiemmin kerroin, sovin tiistaina Cecilian kanssa perheeni viahdosta, mutta jouduin kuitenkin asumaan edellisen perheeni kanssa vielä perjantaihin saakka. Tänä aikana libyalaiset ehtivät tappaa Gaddafin, minkä johdosta koko maailma maailman johtavan rauhanjärjestön johtajaa Ban Ki-moonia myöten tuntui iloitsevan. Minun kuitenkin oli vaikea iloita katsellessani valokuvia 69-vuotiaan miehen verisestä ruumiista, oli kyseessä sitten minkälainen diktaattori tahansa.
  Perjantaina lounaan jälkeen siis muutin väliaikaisesti Cecilian luokse, ja koko päivä kuluikin autellessa Ceciliaa ja Alea Cecilian makuuhuoneen uudelleenjärjestelyssä. Mukana auttamassa oli myös Alen ystävä Francis, ja joukolla kanniskelimme patjoja ja sängyn osia ympäriinsä toisessa kerroksessa sijaitsevassa asunnossa ja pihan ja asunnon välillä. Roudarinkokemuksenikin tulivat käyttöön, kun vanhan laatikoston laatikot täytyi sitoa kuormurinlavalla ja viedä Cecilian omistamalle maatilalle Riobamban laitamilla. Köyttämäni kuorma kesti värähtämättä Riobamban kuoppaiset kadut ja vieläkin kuoppaisemman maalaishiekkatien tilalle.
  Lauantaina minun piti saada uusi perhe, mutta perheen isä päättikin haluavansa vain tytön. Siitä asti siis olen asustellut edelleen täällä Cecilian luona, eikä uuden perheen saamisajankohdasta toistaiseksi ole tietoa.


Ambato city
Lauantaina lähdin yhdessä Evin, Ellenin ja Liisan kanssa läheiseen Ambaton kaupunkiin viikonlopupa viettämään. 150.000 asukkaan Riobambassa kun ei Löydy sellaisia Ambaton luksuksia kuten ostoskeskusta tai elokuvateatteria.
  Tarkoituksenamme oli lähteä matkaan kello kymmenen aikaan aamulla, joten ecuadorilaiseen tapaan tapasimme noin 10.40 kapungilla. vähän vaille kymmenen, kun olin syömässä vielä aamiaista Cecilian ja Alen kanssa, soitti Liisa ilmoittaakseen, että hän myöhästyy viidellä minuutilla. Ecuadorilaisen Alen mielestä tämä oli jotain aivan käsittämätöntä, ja sainkin selitellä hänelle, että Euroopassa tapaamisiin yleensä saavutaan sovittuun aikaan.
  Bussiasemalla kaaoksen vallitessa saimme jonkin aikaa etsiä Ambatoon menevää bussia, joka löytyikin sitten viimein koiranpentuja täyteen sullottujen häkkien, ja kanoilla täytettyjen säkkien lomasta. Hilpeyttä herätti myös bussin juuresta löytynyt, veritahrojen tuoreuden perusteella aivan vastikään irtileikattu kananpää.
  Tunnin kestävän bussimatka itsessään taittui mukavasti jutellessa ja Andien upeita maisemia katsellessa, ja puoltatoista tuntia myöhemmin saavuimme Ambaton bussiasemalle, josta mukaan tarttui paikallisia virvoikkeita. Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata kookospähkinöistä törröttävät pillit.

Pähkinät oli imetty tyhjiksi pian ostoskeskukseen saapumisen jälkeen, jolloin ongelmana olikin löytää sopivan kokoinen roskis valtaisille hedelmille. Lopulta sopiva jätesäiliö kuitenkin löytyi ostoskeskuksen kahvilasta, jonka antimista minä nautin tyttöjen shoppailessa vaatekaupoissa. Loppujen lopuksi kukaan ei tosin ostanut mitään, joten siirryimme katselemaan elokuvateatterin tarjontaa.
  Elokuvateatterissa ei kuitenkaan ollut englanninkielisenä tarjolla muuta kuin pari kauhuelokouvaa, joita Ellen ja Liisa eivät halunneet mennä katsomaan, joten se suunnitelma jäi sille tielleen. Minut oli ylivertaisten espanjantaitojeni vuoksi valittu matkan viralliseksi tulkiksi, joten minä sain kunnian soittaa Ambaton aluevalvojalle kyselläkseni paikallisten vaihto-oppilaiden numeroita. Ambaton kolmesta oppilaasta ainoa, jolla oli oma kännykkä, oli saksalainen Heinrich, joten sovimme tapaamisen hänen kanssaan erääseen Ambaton keskustan puistoista..
  Ennen tapaamista ehdimme kuitenkin leikkiä turisteja hyvän aikaa, josta käteen jäi aika joukko valokuvia Ambaton puistoista ja kirkoista. Heinrichin kohdattuamme suuntasimme paikalliseen pizzeriaan, sillä kuten olemme puolivakavissamme vitsailleet, tässä vaiheessa sitä syö hyvällä ruokahalulla mitä tahansa muuta kuin kanaa ja riisiä. Heinrich oli juuri päässyt sairaalasta, jossa hän vietti aikaa ruokamyrkytyksen johdosta, joten hän tyytyi pelkkään jääteehen meidän muiden nauttiessa pizzoistamme hyvällä ruokahalulla. Aterian jälkeen olikin sitten jo aika suunnata kohti Riobambaa, ja paluumatka taittui mukavasti jutellessa.