Viime viikko kului kauan odotetun YFU:n viidakkomatkan merkeissä, eikä reissua oltu turhaan odotettu.
Tiistaina kaikkien täytyi saapua Quitoon kokoontumaan, ja Riobamban porukalla lähdimme matkaan jo hyvissä ajoin tarkoituksenamme mennä katsomaan pääkaupungissa pelattavaa Ecuador-Peru -jalkapallo-ottelua. Kaiken matkasähläyksen vuoksi saavuimme perille kuitenkin myöhässä, ja saimme tyytyä seuraamaan peliä pizzerian televisiosta. Ecuador voitti maalein 2-0, ja voitto oli erityisen maukas, sillä Peru on Ecuadorin arkkivihollinen lukuisten maiden välillä käytyjen sotien ja konfliktien vuoksi.
Meitä ennen paikalle oli saapunut vain Cuencan väki, ja illan mittaan saapuivat muutkin matkalaiset. Meistä kolmesta suomalaisesta matkalla olimme vain minä ja Saana Machalasta, ja pääsin toteamaan toisen vaihto-oppilaskliseen huomaten, että kolmen kuukauden espanjan ja englannin jälkeen suomen puhuminen oli outoa ja hankalaa. Viikon mittaan tunne kuitenkin normalisoitui, ja oli todella miellyttävää puhua pitkästä aikaa omalla äidinkielellään.
Keskiviikkona saavuimme pitkän bussimatkan jälkee Amazonin sivujoen, Napon, varrelle, josta jatkoimme kanooteilla hotelli Casa del Suizoon. Loppupäivä oli varattu rentoutumiseen villin viidakon keskellä, joen varrella sijaitsevassa hotellissa. Minä jaoin kuuden hengen mökin kahden saksalaisen, yhden norjalaisen, texasilaisen ja ruotsalisen kanssa. Eräiden julkaistavaksi sopimattomien tarinoiden seurauksena tuli todistettua, että suomalaisesta, ruotsalaisesta ja norjalaisesta se ruotsalainen tosiaan on tyhmin.
Muina päivinä meillä oli erilaisia aktiviteetteja joessa ja viidakossa, ja paljon aikaa oli varattu myös silkalle rentoutumiselle.
Rannalla ruskean joen
Joensuussa joen vaikutus on aina läsnä, ja vuoriston Riobambassa tätä virtaavan veden läheisyyttä olenkin jo ehtinyt kaipaamaan. Riobambassakin tosin löytyy parikin "jokea", jotka tosiasiassa ovat vain säälittäviä ja likaisia puropahasia. Näiden "jokien" kauneudusta kertoo hyvin se, että tänä maanantaina koulumatkalla yhtä niistä ylittäessäni vedessä kellui kuollut koiranpentu. En kyllä meidän Pielisjoessa ole vastaavaan törmännyt!
Täten siis minulle oli erityisen miellyttävää päästä viettämään aikaa ihan oikean joen varrelle, etenkin kun kyysessä oli legendaarinen Amazon (tai yksi sen sivujoista). Jokiaktiviteetit olivatkin ehdottomia suosikkejani.
Koska hotelli sijaitsi viidakon keskellä, oli kaikkialle mentävä moottoroiduilla kanooteilla, ja matkoilla pääsi ihailemaan ympärillä levittäytyvää viidakkoa.
Torstain pääasiallisten aktiviteettien jälkee pääsin ensimmäistä kertaa todella nauttimaan joesta. Joen penkat olivat paikoitellen sangen korkeat, ja erääseen tällaiseen kohtaan oli joen yli viritetty köysi, jota pitkin pääsimme liukumaan joen keskelle, hypäten tuolloin ruskeana virtaavan veden syleilyyn, josta uimme takaisin rannalle. Tätä varten ranteeseen täytyi solmia joen yli viritettyyn köyteen kytketty toinen köysi, jonka avulla liukumiskapula tuotiin takaisin rannalle. Tämä köysi toimi myös turvallisuuden takeena, sillä virtaus joessa oli todella voimakas.
Hypyn jälkeen alkoi itse pääasiallinen jokiseikkailu, kun lähdimme uimarenkailla kellumaan jokea pitkin takaisin hotellille päin. Kuten sanoin, oli joen virtaus todella voimakas, joten renkailla pääsi matkaamaan kohtalaisen hurjaa vauhtia. Kelluessani auringonpaisteessa joessa keskellä amazonin viidakkoa vasta todella tajusin, miten paljon jokia rakastankaan, ja matka oli minulle yhtä taivasta. Alkujaan tiivis joukko hajaantui joen virtauksessa pienemmiksi ryhmiksi, ja loppumatkan kelluin yhdessä norjalaisten, ja ryhmämme ainoan tanskalaisen kanssa. Erityistä hupia oli matkan varrelle sattunut pieni koskentapainen, jonka korkeiden aaltojen yllä keikkuminen joen ylle levittyvien puiden oksia väistellessä oli villiä menoa. Kun kanootit lopulta poimivat meidät vedestä oppaiden mukaan vaarallista aluetta lähestyessämme, oli pettymykseni valtaisi, ja koko matkan ajan hotellille haaveilin kelluvani renkaalla aina Atalantile saakka.
Toinen hotellin järjestämä jokitoiminta oli perjantaisen viidakkokävelyn jälkeinen lauttamatka hotellile. Kelluimme pienissä ryhmissä balsapuulautoilla hotellille saakka, ja minusta tehtiin toinen meloja. Lautan edessä tunsin itseni sangen hyödyttömäksi oppaan ohjatessa lauttaa takapäässä, mutta kauhoin kuitenkin vettä tunnollisesti koko matkan, ja tunsin oloni Huckleberry Finniksi. Huckilla ei kuitenkaan tainnut palaa selkä reissullaan.
Muuten joesta pääsin nauttimaan eräällä pienemmällä porukalla tekemällämme uinnilla illan jo hämärtyessä. Rennoksi ajateltu yöuinti kuitenkin muuttui pimeäksi kamppailuksi joen kapeamman kohdan ylittämiseksi, sillä joen hurja virtaus pääsi yllättämään. jopa kolmenkymmenen sentin matalikossa oli mahdotonta pysyä pystyssä, sillä joki vei saman tien jalat alta. Kokemus oli kuitenkin mukava, ja kaksi kertaa joen ylitettyäni oli oloni kuin suurenkin taistelun voittajalla.
Welcome to the Jungle
Ympärillä levittäytyvään viidakkoon pääsimme tutustumaan parin aktiviteetin kautta. Torstaina kävimme katsomassa pelastettujen eläinten keskusta, jonne tuodaan esimerkiksi salametsästäjiltä pelastettuja eläimiä, jotka on tarkoitus aikanaan vapauttaa takaisin luontoon. Joitain eläimiä ei kuitenkaan voi palauttaa luontoon niiden oman, tai muiden turvallisuuden vuoksi. Tällaisia olivat esimerkiksi joukko apinoita, jotka olivat liian agressiivisia, ja halusivat hyökätä kaikkien kimppuun. Tästä seurasi huvittava tilanne, kun toinen YFU:n vastaavista matkalla meni häkin lähelle lepertelemään apinoille, kuinka söpojä ja suloisia ne ovat,ja samaan aikaan neljä apinaa tuijottivat häntä raivoissaan hampaitaan irvistellen ja silmät murhanhimoa tihkuen.
Toinen, kiinnostavampi reissu oli paikallisen oppaan johtama viidakkokävely, jossa opas selitti kasveista ja hyönteisistä, ja niiden käytöstä. Pääsin myös syömään muurahaisia, ja kiipeilemään liianeissa. Yritin myös kiivetä puuhun paikalliseen tapaan jalkoihin kiinnitettyä liianiköyttä käyttäen, mutta sateen jäljiltä puu oli liukas, enkä päässyt pitkälle. Vaaleat vaatteni myös muuttuivat siinä touhussa ruskeiksi.
Kävelyllä pääsimme myös ihailemaan kukkulan päältä upeaa maisemaa silminkantamattomiin ulottuvasta sademetsästä, ja auringossa kimmeltävästä Napojoesta.
Reissun aikana oli myös mahdollisuus päästä heilumaan köyden varassa kallion reunan yli kaukana alhaalla levittäytyvää kasvustoa ihaillen. Oppaiden kertomuksia rotkoon pudonneista turisteista kuunnellen en voinut olla miettimättä, että kuinka sitä ei laskettu YFU:n kieltämiin vaarallisiin aktiviteetteihin.
Deutschland über alles!
YFU:n Ecuadorin oppilaista puolet on saksalaisia, ja Amazonin matkalla opin enemmän saksalaisista kuin ecuadorilaisista. Aiemmin olin ajatellut saksalaisia aivan normaaleina ihmisinä, mutta nyt tiedän heidän olevan kummallista, omalaatuista kansaa. Esimerkiksi suomalaisten, norjalaisten, ja jopa sveitsiläisten puhuessa kansainvälisessä seurassa kohteliaasti englantia, puhuivat saksalaiset aina vain ja ainoastaan saksaa, ja moni heistä vaikutti suorastaan järkyttyneiltä, jos joku kehtasikin puhutella heitä englanniksi tai espanjaksi.
Saksalaisilla tuntuu myös olevan veressään halu hyökätä kaikkia muita rotuja kohtaan, ja vallata aina itselleen lisää lebensraumin. Erityisen agressiivisia olivat Latacungan sotilaskoulun kaksi saksalaispoikaa, joita muiden Latacungalaisten mukaan koko koulu luulee pariksi. He jopa saapuivat matkalle yllään koulunsa sotilasuniformut. Uima-altaalla he olivat jatkuvati työntämässä muita vaihto-opppilaita, ja jopa hotellin henkilökuntaa, veteen. Kahden sänkipäisen saksalaisen taluttaessa käsivarsista kiinnipitäen pientä ruskeaa miestä allasta kohden täyttyi mieleni väkisinkin epäsoveliaista natsivitseillä.
Lautamakatkalla puolestaan näiden saksalaisten lautta oli minun lauttaani edellä, ja joissain vaiheessa nämä kaksi arjalaisurhoa lähtivät uimaan meidän lauttaamme kohti aikeenaan vallata alus. Lautalla he työnsivät kaikki opasta myöten jokeen, ja heidän jälkeensä lautallemme seurasi joukko muita saksalaisia, jotka asettuivat mukavasti puhumaan keskenään saksaa. Tämän ylimääräisen painon seurauksena lautta luonnollisestikin upposi, ja loppumatkan kuljimme lautan ollessa jatkuvasti muutamakymmentä senttiä upoksissa.
Saksalaisten outoutta todisti myös mökkini hampurilainen Heinrich omalaatuisella ajatuksenjuoksullaan. Vieraillessamme intiaaniperheen kodissa, joka oli paalujen varaan rakennettu ja ilman suljettavia ovia tai ikkunoita, kysyi Heinrich vakavan huolisaan talon emännältä, että eikö häntä huoleta, että joku tulee taloon ja varastaa perheen banaanit. Eräänä yönä hotellilla hänen taas teki mielensä jäätelöä, ja hänen oli hankalaa tajuta, kuinka on mahdollista lukita allasbaarin pakastin. Lopulta hän kuitenkin oivalsi pakastimen ovan lukittuna jäätelöitä varastavien apinoiden vuoksi.
Hotellin vierestä löytyi pieni kylä, ja eräänä iltana lähdimme koko porukalla kylän yökerhoon. Koko tanssilattia täyttyi täysin vailla rytmiä kummallisia tanssejaan tanssivista saksalaisista, ja me muut viihdytimme itseämme seuraamalla tätä kohellusta sivummalta. Jotkut innostuivat jopa ottamaan videoita.
Saksalaisten omalaatuisuudesta kertoo myös se, että niistä kahdestakymmenestä saksalaisesta se ainoa normaali oli se, jonka vanhemmat ovat turkkilaisia.
La Casa del Suizo
Kuten mainitsin, jaoin hotellilla mökin viiden ihmisen kanssa, ja mökki oli jaettu kolmeen kahden hengen huoneeseen. Minun kanssani samassa huoneessa nukkui Norjan Bernhard. Muut viisi käyttivät suurimman osan vapaa-ajastaan mökin kuistilla epämääräisten aktiviteettien parissa, joihin minä en juurikaan osallistunut. Itse vietin suurimman osan ajasta Riobamban jengin kanssa, ja uima-altaasta nauttien muiden vaihto-oppilaiden seurassa.
Ruoka hotellila oli mainiota, ja erityisesti nautin mahdollisuudesta buffetpöydässä katsoa kanaa ja riisiä, ja valita sitten jotain muuta. Aamiaispöydän kahvi tosin oli aivan kamalaa. Muistan jostain kuulleeni, että Etelä- Amerikan kahvista parhaat pavut myydään Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, minkä vuoksi kahvi täällä ei ole kummoista. Hotelli litku tosin oli kamalaa jopa paikallisesti vertailtuna.
Matka oli loistava, mutta kaikki hyvä loppuu ainakaan, ja lauantaina palasimme Quitoon jatkaaksemme sunnuntaina taikaisin kotikaupunkeihimme. Ihmeellisen viidakon ja Napojoen jälkeen paluu Riobambaan ja kouluun oli suorastaan masentavaa, mutta onneksi pääsin jo sunnuntaina muuttamaan Sebastianin luoksi uuteen perheeseeni, joten se korvasi paluun kurjuuden.
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
maanantai 21. marraskuuta 2011
Kuukausikatsaus 3
Tällä kertaa kuukausikatsaus tulee hiukan myöhässä sunnuntaina loppuneen YFU:n Amazonin matkan vuoksi. Tämänkertaisessa jaksossa tarkastelemme hiukan yhteiskuntaa.
Nyt kolmannen kuukauden jälkeen voin toistaa sen yleisimmän vaihto-oppilaskliseen todeten, että "Ohhoh, miten nopeasti aika onkaan mennyt!" Ensimmäiset kaksi kuukautta menivät ihan normaalia tahtiaan, mutta vanhasta perheestä päästyäni elämäni kohentui huomattavasti, joten aika on suorastaan liitänyt. Samalla olen myös rakentanut uudelleen myytin latinoiden rentoudesta, sillä loppujen lopuksi kireys ja stressaus olikin vain Jannethin höyryilyä. Omalla kohdallani aikakäsitys on luonnostaan vielä suomalainen, ja joudunpakottamaan itseni menemään tapaamisiin myöhässä, ja yleensä olen silti ensimmäinen paikalla.
Politiikkaa
Kuten suurin osa lukijositani varmaan tietääkin, on politiikka yksi suosikkihupejani, ja yksi asia jota Suomesta kaipaankin, on kunnon poliittinen keskustelu. Täällä politiikkaa olen puhunut kunnolla vain Ellenin kanssa, ja siinäkin tapauksessa pystymme lähinnä vertailemaan Yhdysvaltojen ja Euroopan/Suomen politiikan eroja.
Ecuadoria hallitsee toista kauttaan presidentti Rafael Correa, enkä ole vielä tavannut yhtäkään ihmistä, joka presidentistä pitäisi. Presidenttiä on minulle syytetty muun muassa korruptiosta, ahneudesta, tekopyhyydestä, diktatuurista, ihmisvihasta, hulluudesta ja homoseksuaalisuudesta.
Correan hallituksella on tällä hetkellä menossa "La revolución ciudadana", eli "Kansalaisvallankumous" -niminen kamppanja maan parantamiseksi. Täällä Riobambassa kampanja tuntuu koostuvan muutamasta pienestä remonttiprojektista, joihin itseensä on varmaan käytetty vähemmän rahaa kuin niihin valtaviin mainostauluihin, jotka kiittävät ja ylistävät Correaa projektien toteuttamisesta.
Politiikka näkyy muutenkin katukuvassa hyvin, kun seinät ovat täynnä Correan mainosjulisteita, ja kesäisien vaalien jäljiltä jääneitä graffitteja hallituksen puolesta ja sitä vastaan.
poliittisen vakautensa puolesta Ecuador on tyypillinen Etelä-Amerikan valtio, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana maata on hallinnut 10 presidenttiä, joista Correa on ollut vallassa jo poikkeuksellisen pitkään, vuodesta 2007 saakka. Maa on myös erääntasoinen poliisivaltio, sillä hallituksenvastaisista mielipiteistä joutuu vuosiksi vankilaan.
Kaiken lisäksi maan poliisilaitos on läpeensä korruptoitunut, ja kaikesta selviää rahalla. Kuulemani mukaan poliisi rahastaa mielellään erityisesti gringoja, mistä todisteena voisi pitää jo viime viestissäni mainitsemaani censosalaliittoa.
Suvaitsevaisuus ecuadorilaisittain
Täälläpäin rasismi ei ole lainkaan niin paha asia kuin Suomessa, vaan pikemminkin normaali osa arkipäivää. Suurimmaksi osaksi ilmentyvät ennakkoluulot ovat aivan harmittomia, eikä niillä ole tarkoitus ketään loukata. Esimerkiksi Cecilia kertoi minulle, kuinka hänen mielestään aasialaiset ovat kammottavan ruma rotu, mutta samassa keskustelussa hän puhui lämpimästi tuntemistaan aasialaisista vaihto-oppilaista, ja ystävänsä kiinalaisesta aviomiehestä.
Mitä mustaan väestönosaan taas tulee, asuu suurin osa Ecuadorin afrikkalaisen mustista Esmeraldasin osavaltiossa pohjoisessa, mutta läpi maan väestön pigmentti vaihtelee eriasteisten tummuuksien vvlillä. Ylämaa on maan vaaleinta aluetta, ja siispä esimerkiksi koulussa jos porukassa on yksi vähänkin tummempi, on aivan normaalia vitsailla, että "pitäkää kiinni lompakoistanne, tai tuo vielä varastaa ne." Se porukan tumminkin nauraa muiden mukana.
Mitä taas vakavamielisempään rasismiin tulee, syytetään niitä afrikkalaisen mustia vakavallakin mielellä muita helpommin varkaiksi, mutta suurin vihan kohde on kuitenkin alkupervisväestö. Edellisessä perheessäni Daniela tosiaan kertoi indígenoiden olevan hulluja ja likaisia, kun taas Renato kertoi heidän olevan maan rikkainta väkeä, mutta että he esittivät köyhiä saadakseen rahallista tukea valtiolta ja kansainvälisesti.
Vihasta alkuperäisasukkaita kohtaan kertoo myös eräs tapaus, jonka näin kerran kadulla kävellessäni. Auto oli törmännyt indígenanaiseen, joka makasi kadulla tuskissaan huutaen muiden alkuperäisasukkaiden häntä rauhoitellessa. Häneen törmännyt autoilija taas huusi kärsimättömänä autonsa ikkunasta, että siirtyisivät hänen tieltään kadulta lojumasta.
Luonnollisestikin tietynlaista rasismia esiintyy myös gringoja kohtaan, me kun olemme niitä rikkaita paholaisia, jotka vievät Ecuadorin naiset ja aiheuttavat kaikki yhteiskunnalliset ongelmat. Kauppiaat vaativat valkoisilta muita kalliimpia hintoja, joten ostoksia tehdessä kannattaa olla aina joku paikallinen mukana. Minun itseni kohdalla näkyvä rasismi on jäänyt joihinkin ohiajavista autoista kuuluviin huuteluihin.
Homofobiakin on täällä aivan yleistä, ja seksuaalivähemmistöt ovatkin kenties syrjityin vähemmistö. Harvinaisempaa onkin kohdata joku ilman negatiivisia ennakkosenteita heitä kohtaan.
Suomi Finland que?
Suurimmalla osalla ecuadorilaisistahan ei luonnollisestikaan ol minkäänlaista käsitystä Suomesta, minkä vuoksi ne muutamat tiedonjyväset mitä ihmisillä on, ovat sitäkin kiinnostavampia.
Yleisimmin olen törmännyt ajatuksiin siitä, että Suomi on kylmä maa jossa juodaan paljon vodkaa. Tämän seurauksena saankin sitten yleensä selittää neljän vuodenajan ja suomalaisen alkoholipolitiikan iloista.
Vaikka suuri osa väestöstä kulkee täälläkin nokiat kourassa, ei kukaan tietenkään tiedä puhelimensa suomalaisuudesta. Vain Cecilian veljentyttären mies Mauricio on tiennyt Nokian olevan suomalainen, ja hänen tietonsa yrityksen toiminnasta peittosivatkin sitten minun taloustietämykseni. Hän jopa tiesi Nokian valmistaneen aikoinaan jotain aivan muuta kuin kännyköitä, vaikka hän luulikin kyseessä olleen paperinvalmistaja. Hänen isänsä puolestaan tiesi ketoa Suomen laajasta metsäteollisuudesta.
Muutama harva on tiennyt Suomen pääkaupungin olevan Helsinki, vaikka kaupungin nimi onkin poikkeuksetta vääntynyt ecuadorilaisten suussa muotoon Herlsinski. Yksi luokkani kolmesta Juanista on jopa käynyt Herlsinskissä, ja hän kertoi nauttineensa muun muassa kuuden euron vesipulloista ja 15 euron voileivistä.
Muuten näihin tiedonjyväsiin kotimaastani voi törmätä mitä erikoisimmissa tilanteissa, ja esimerkiksi halloweenina yökerhokierroksellamme seurueemme vaaleaverikköjä ahdistellut paikallisjuoppo tiesi Suomen olleen aikoinaan osa Ruotsia.
Amazonin reissullakin törmäsi muutamaan yllättävään Suomihetkeen. Matkaa varten kaikkien piti ensin saapua Quitoon kokoontumaan, ja bussimatkalla Riobambasta maan pääkaupunkiin Liisa kuunteli iPodistaan Rauli Badding Somerjoen kappaletta Bensaa suonissaan laulaen sujuvasti mukana. Itse viidakossa taas eräs joukkomme lukuisista saksalaisista piti yllään Tiilikkajärven Kansallispuiston t-paitaa.
Tässä kaikki tältä erää, kuukausikatsaus palaa jälleen ruutuun joulukuun puolivälissä.
Nyt kolmannen kuukauden jälkeen voin toistaa sen yleisimmän vaihto-oppilaskliseen todeten, että "Ohhoh, miten nopeasti aika onkaan mennyt!" Ensimmäiset kaksi kuukautta menivät ihan normaalia tahtiaan, mutta vanhasta perheestä päästyäni elämäni kohentui huomattavasti, joten aika on suorastaan liitänyt. Samalla olen myös rakentanut uudelleen myytin latinoiden rentoudesta, sillä loppujen lopuksi kireys ja stressaus olikin vain Jannethin höyryilyä. Omalla kohdallani aikakäsitys on luonnostaan vielä suomalainen, ja joudunpakottamaan itseni menemään tapaamisiin myöhässä, ja yleensä olen silti ensimmäinen paikalla.
Politiikkaa
Kuten suurin osa lukijositani varmaan tietääkin, on politiikka yksi suosikkihupejani, ja yksi asia jota Suomesta kaipaankin, on kunnon poliittinen keskustelu. Täällä politiikkaa olen puhunut kunnolla vain Ellenin kanssa, ja siinäkin tapauksessa pystymme lähinnä vertailemaan Yhdysvaltojen ja Euroopan/Suomen politiikan eroja.
Ecuadoria hallitsee toista kauttaan presidentti Rafael Correa, enkä ole vielä tavannut yhtäkään ihmistä, joka presidentistä pitäisi. Presidenttiä on minulle syytetty muun muassa korruptiosta, ahneudesta, tekopyhyydestä, diktatuurista, ihmisvihasta, hulluudesta ja homoseksuaalisuudesta.
Correan hallituksella on tällä hetkellä menossa "La revolución ciudadana", eli "Kansalaisvallankumous" -niminen kamppanja maan parantamiseksi. Täällä Riobambassa kampanja tuntuu koostuvan muutamasta pienestä remonttiprojektista, joihin itseensä on varmaan käytetty vähemmän rahaa kuin niihin valtaviin mainostauluihin, jotka kiittävät ja ylistävät Correaa projektien toteuttamisesta.
Politiikka näkyy muutenkin katukuvassa hyvin, kun seinät ovat täynnä Correan mainosjulisteita, ja kesäisien vaalien jäljiltä jääneitä graffitteja hallituksen puolesta ja sitä vastaan.
poliittisen vakautensa puolesta Ecuador on tyypillinen Etelä-Amerikan valtio, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana maata on hallinnut 10 presidenttiä, joista Correa on ollut vallassa jo poikkeuksellisen pitkään, vuodesta 2007 saakka. Maa on myös erääntasoinen poliisivaltio, sillä hallituksenvastaisista mielipiteistä joutuu vuosiksi vankilaan.
Kaiken lisäksi maan poliisilaitos on läpeensä korruptoitunut, ja kaikesta selviää rahalla. Kuulemani mukaan poliisi rahastaa mielellään erityisesti gringoja, mistä todisteena voisi pitää jo viime viestissäni mainitsemaani censosalaliittoa.
Suvaitsevaisuus ecuadorilaisittain
Täälläpäin rasismi ei ole lainkaan niin paha asia kuin Suomessa, vaan pikemminkin normaali osa arkipäivää. Suurimmaksi osaksi ilmentyvät ennakkoluulot ovat aivan harmittomia, eikä niillä ole tarkoitus ketään loukata. Esimerkiksi Cecilia kertoi minulle, kuinka hänen mielestään aasialaiset ovat kammottavan ruma rotu, mutta samassa keskustelussa hän puhui lämpimästi tuntemistaan aasialaisista vaihto-oppilaista, ja ystävänsä kiinalaisesta aviomiehestä.
Mitä mustaan väestönosaan taas tulee, asuu suurin osa Ecuadorin afrikkalaisen mustista Esmeraldasin osavaltiossa pohjoisessa, mutta läpi maan väestön pigmentti vaihtelee eriasteisten tummuuksien vvlillä. Ylämaa on maan vaaleinta aluetta, ja siispä esimerkiksi koulussa jos porukassa on yksi vähänkin tummempi, on aivan normaalia vitsailla, että "pitäkää kiinni lompakoistanne, tai tuo vielä varastaa ne." Se porukan tumminkin nauraa muiden mukana.
Mitä taas vakavamielisempään rasismiin tulee, syytetään niitä afrikkalaisen mustia vakavallakin mielellä muita helpommin varkaiksi, mutta suurin vihan kohde on kuitenkin alkupervisväestö. Edellisessä perheessäni Daniela tosiaan kertoi indígenoiden olevan hulluja ja likaisia, kun taas Renato kertoi heidän olevan maan rikkainta väkeä, mutta että he esittivät köyhiä saadakseen rahallista tukea valtiolta ja kansainvälisesti.
Vihasta alkuperäisasukkaita kohtaan kertoo myös eräs tapaus, jonka näin kerran kadulla kävellessäni. Auto oli törmännyt indígenanaiseen, joka makasi kadulla tuskissaan huutaen muiden alkuperäisasukkaiden häntä rauhoitellessa. Häneen törmännyt autoilija taas huusi kärsimättömänä autonsa ikkunasta, että siirtyisivät hänen tieltään kadulta lojumasta.
Luonnollisestikin tietynlaista rasismia esiintyy myös gringoja kohtaan, me kun olemme niitä rikkaita paholaisia, jotka vievät Ecuadorin naiset ja aiheuttavat kaikki yhteiskunnalliset ongelmat. Kauppiaat vaativat valkoisilta muita kalliimpia hintoja, joten ostoksia tehdessä kannattaa olla aina joku paikallinen mukana. Minun itseni kohdalla näkyvä rasismi on jäänyt joihinkin ohiajavista autoista kuuluviin huuteluihin.
Homofobiakin on täällä aivan yleistä, ja seksuaalivähemmistöt ovatkin kenties syrjityin vähemmistö. Harvinaisempaa onkin kohdata joku ilman negatiivisia ennakkosenteita heitä kohtaan.
Suomi Finland que?
Suurimmalla osalla ecuadorilaisistahan ei luonnollisestikaan ol minkäänlaista käsitystä Suomesta, minkä vuoksi ne muutamat tiedonjyväset mitä ihmisillä on, ovat sitäkin kiinnostavampia.
Yleisimmin olen törmännyt ajatuksiin siitä, että Suomi on kylmä maa jossa juodaan paljon vodkaa. Tämän seurauksena saankin sitten yleensä selittää neljän vuodenajan ja suomalaisen alkoholipolitiikan iloista.
Vaikka suuri osa väestöstä kulkee täälläkin nokiat kourassa, ei kukaan tietenkään tiedä puhelimensa suomalaisuudesta. Vain Cecilian veljentyttären mies Mauricio on tiennyt Nokian olevan suomalainen, ja hänen tietonsa yrityksen toiminnasta peittosivatkin sitten minun taloustietämykseni. Hän jopa tiesi Nokian valmistaneen aikoinaan jotain aivan muuta kuin kännyköitä, vaikka hän luulikin kyseessä olleen paperinvalmistaja. Hänen isänsä puolestaan tiesi ketoa Suomen laajasta metsäteollisuudesta.
Muutama harva on tiennyt Suomen pääkaupungin olevan Helsinki, vaikka kaupungin nimi onkin poikkeuksetta vääntynyt ecuadorilaisten suussa muotoon Herlsinski. Yksi luokkani kolmesta Juanista on jopa käynyt Herlsinskissä, ja hän kertoi nauttineensa muun muassa kuuden euron vesipulloista ja 15 euron voileivistä.
Muuten näihin tiedonjyväsiin kotimaastani voi törmätä mitä erikoisimmissa tilanteissa, ja esimerkiksi halloweenina yökerhokierroksellamme seurueemme vaaleaverikköjä ahdistellut paikallisjuoppo tiesi Suomen olleen aikoinaan osa Ruotsia.
Amazonin reissullakin törmäsi muutamaan yllättävään Suomihetkeen. Matkaa varten kaikkien piti ensin saapua Quitoon kokoontumaan, ja bussimatkalla Riobambasta maan pääkaupunkiin Liisa kuunteli iPodistaan Rauli Badding Somerjoen kappaletta Bensaa suonissaan laulaen sujuvasti mukana. Itse viidakossa taas eräs joukkomme lukuisista saksalaisista piti yllään Tiilikkajärven Kansallispuiston t-paitaa.
Tässä kaikki tältä erää, kuukausikatsaus palaa jälleen ruutuun joulukuun puolivälissä.
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Leipää ja sirkushuveja
Tähän saakka olen yhä oleillut Cecilian luona uutta perhettä odotellessa, ja aika on kulunut leppoisasti harrastusten parissa ja lomaillessa. Nyt kuitenkin bänditoverini Sebastian on äiteineen valmis ottamaan minut perheeseensä, ja suunnitelmien mukaan olen muuttamassa heidän luokseen maanantaina.
Koulussa asiat jatkuvat samoilla radoilla, paitsi että viime aikoina olemme harjoitelleet paljon erästä tanssia koulun 120-vuotisjuhlaparaatia varten. Mursin jälleen yhden myytin loistaessani jäykkänä suomalaisena tanssitaidoillani niin, että tanssinopettaja teki minusta ja paristani yhden paraatin neljästä päätanssiparista, eli reilut puolet tanssijoista seurasi meidän esimerkkiämme.
Elämä on muutenkin olult viime aikoina showtäyteisempää, sillä kaksi viikkoa sitten perjantaina ensimmäinen esiintyminen bändini kanssa, ja siitä syystä lieneekin hyvä kertoa pari sanaa itse orkesterista. Bändissä soittavat minun lisäkseni rumpali Sebastian, kitaristi Nicolas, ja toista kitaraa soittaa Andrés. Tähän menessä meillä ei ole vielä omaa materiaalia, vaan soitamme pelkkiä rockklassikoita, mikä ei ole ongelma, sillä toisin kuin Suomessa, ei täällä vastaavia bändejä löydy juuri lainkaan. Basistia meillä ei vielä ole, mutta neuvotteluja käydään kiivaasti.
Toissavikoin torstaina siis soitimme pienessä baarissa Riobamban pääkadulla. Paikalle veimme rummut ja vahvistimet Sebastianin luona sijaitsevasta treenitilasta kuormurilla, jonka lavalla minä, Andrés ja Nicolas matkustimme tavaroiden kanssa. Kuormurin lavalla matkustaminen on tosiaan jotain, johon suomalaisena en voi koskaan kyllästyä, ja etenkin Riobamban mäkiä alas kiivetessämme kyyti voitti realistisuuspisteillään Linnanmäen vuoristoradan mennen tullen.
Baarin täyttymistä saimme odotella jonkin aikaa, ja viimein pääsimme aloittamaan vasta yhdentoista aikaan illalla. Keikka itsessään kuitenkin meni loistavasti. Bändi oli huippuvireessä, ja pikkuinen baari oli täynnä väkeä. Baari omisti myös langattoman mikin, joten pystyin liikkumaan ympäri baaria sen sijaan, että olisin pysynyt vain nurkassa sijaitsevala pikkuisella lavalla. Yleisö tanssi ja lauloi mukana vanhojen klassikoiden tahtiin, ja joka kappaleen jälkeen saimme raikuvat aplodit hurraahuudoin. Valitettavasti keikkatarjous oli kuitenkin tullut vähän puskista, emmekä olleet ehtineet harjoitella kuin viisi kappaletta, joiden jälkeen jouduimme häpeillen jättämään yleisön vaatimaan lisää. Settimme koostui seuraavista kappaleista:
Metallica - Enter Sandman
Red Hot Chili peppers - Dani California
AC/DC - Back In Black
AC/DC - Shoot to Thrill
AC/DC - Highway to Hell
Kuten sanoin, oli yleisö todellakin aivan hurmioissaan, ja menestyksestämme kertoo sekin, että keikan jälkeen eräs nainen kutsui meidät soittamaan Amazonille Tenan kaupunkiin hänen järjestämäänsä tapahtumaan. Pari päivää sitten baarin omistaja myös soitti ja kutsui meidät soittamaan uudelleen seuraavana torstaina. Valitettvasti kko bänsi oli kuitenkin tuolloin poissa kaupungista, ja jouduimme hylkäämään tarjouksen. Niin helpolla ei hän meitä kuitenkaan päästänyt, vaan kutsu uusiutui tälle perjantaille, ja toivon mukaan pääsemme jälleen nousemaan Riobarin lavalle, tällä kertaa paria kappaletta pidemmällä setillä.
Tuona samana viikonloppuna Halloweenia juhlistettiin täälläkin, ja menimme Evin, Ellenin, ja Evin ystävän, Riobambassa työskentelevän ranskalaisen lääkärin Fleurin kanssa San Fransisco -opiston järjestämään kauhutaloon, jossa luokkani belgialaiset Diane ja An-Katrien työskentelivät. Jonot olivat valtavia, ja saimme odottaa sisäänpääsyä kokonaiset kolme tuntia, minkä aikana pidimme vuoroissa paikkaa jonossa, osan väestä kierrellen lähimaastoja. Itse taloon oli panostettu valtavasti, ja vaikkei kokemus juuri pelottanutkaan, oli taitavasti somistettuja huoneita ja eläviä näyttelijöitä ilo seurata. Ellen ja Fleur poistuivat talosta pelosta väristen, kun taas minä ja Evi silmät naurusta vetistäen.
Kauhutalosta lähdimme kierrokselle kaupungin yökerhoihin, ja ilta päättyi poliisien ratsatessa senhetkisen sijaintimme, mikä aiheutti paniikinomaista kauhua nuoren tanssiväen keskuudessa. Gringona paikalta pääsi poistumaan muina miehinä, vaikkei ongelmia muutenkaan olisi tullut, sillä olen täysi-ikäinen, ja kannan aina mukana kopioita passistani ja censostani, joka on ecuadorilainen henkilöllisyystodistus.
Halloweenia seurasi vainajien muistopäivä, minkä vuoksi yhdistettynä Cuencan itsenäisyyspäivään, oli viime viikko keskiviikosta lähtien vapaana. Ecuadorilainen perinne vainajien muistopäivänä on leipoa leipää ja tehdä colada moradaa, mikä on paksua, purppuranväristä juomaa, jossa on hedelmäpaloja. Juhlaa itsessään vietetään luonnollisestikin suurella sukulaisjoukolla suurien tarjoilujen kera.
Colada morada tehdään mustista maissijauhoista, yrteistä ja hedelmistä, ja Cecilian versiossa oli ananasta ja babacoa. Herkullinen juoma itsessään tarjoillaan lämpimänä, ja yrttiensä ansiosta maku tuo etäisesti mieleen glögin. Colada moradan lisäksi juhlapöytä notkui porsasta, maissia, makkaraa, kanaa, lammasta, salaattia, perunaa ja erilaisia kastikkeita, ja hyvässä seurassa keskiviikko ja torstai kuluivat nopeasti.
Juhlimisen paikkana toimi Cecilian omistama maalaistalo Riobamban laitamilla, ja yöksi juhlakansa painui omiin majapiakkoihinsa, eli käytännössä kaikki olivat joko Cecilian luona, tai hänen alakerrassaan asuvan äitinsä kotona. Juhlaväkeä oli kertynyt Cecilian veli Vicente Maria-vaimoineen, heidän lapsensa Carlos ja Mari perheineen, Cecilian äiti, ja Marin aviomiehen vanhemmat. Lisäksi paikalla oli myös kaksi amerikkalaista naista, joista toinen, nimeltään Christine, on Cecilian veljen kolmannen lapsen tuleva vaimo, poika itse vietti juhlansa Guayaquilissä. Christine on jo asunut kuusi kuukautta Ecuadorissa, muttei puhu juuri lainkaan espanjaa, sillä miehensä kanssa hän puhuu pelkkää englantia.
Toinen naisista, Marie, taas oli tavannut Christinen matkoillaan Buenos Airesissa, ja oli Ecuadroissa vain parin viikon reissulla. Hän on matkaillut enemmänkin Etelä-Amerikassa, ja työskennellyt viisi kuukautta Chilessä, minkä vuoksi hän puhui erinomaista espanjaa paksulla Chileläisaksentilla. Chileläisaksentti oli minulle jo ennestään huikan tuttu erään joensuulaisen chilenan ansiosta, ja koska Riobamban pääkadulla punaisissa valoisa autoiljoilta rahaa jonglööritaidoillaan pyytävät katutaiteilijat ovat pääosin chilenoja. Chileläiset murtavat espanjaa erittäin vahvasti, ja heidän intonaationsa muistuttaa laulavuudessaan riikinruotsia. Ruotissa puoli vuotta viettänyt Ellenkin oli huomannut, että hänen Chilessä aikoinaan asunut siskonsa tuntui puhuvan espanjaa ruotsalaisella aksentilla. Ecuadorilaiset jaksavat aina tehdä pilkkaa Chilen aksentista ja houmauttaa, kuinka kamalaa kuultava se on.
Chileläisyytensä lisäksi Marie on syntyjään New Yorkilainen, minkä ansoista hän puhu englantiakin vahvalla ja huvittavalla aksentilla, mistä seurauksena hänen kanssaan kommunikointi oli melkoista hupia.
Christine myös sai minut uskomaan erääseen minulle esitettyyn salaliittoon. Censossani nimeni on nimittäin kirjoitettu väärin, joten olen ecuadorilaisittain Tuamo Salonen. Cecilia oli kertonut minulle kyseessä olevan poliisien kiero juoni riistää minut rahoistani, sillä nimen korjaamiseksi pitäisi hankkia uusi kortti Quitosta asti, ja tämä lysti maksaisi 60 dollaria. Aiemmin en uskonut moisiin juttuihin pätkääkään, mutta Christinenkin nimi oli kirjoitettu censossa väärin. Lisäksi kyseessä oli hänen espanjalainen sukunimensä, joten sattuma vaikuttaa liian ihmeelliseltä ollakseen sattumaa.
Kuolleita juhliessamme pääsin myös toteuttamaan yhden pitkäaikaisen haaveeni. Ylämaan amsiemaa nimittäin hallitsevat muusta maastosta kohoavat kukkulat, ja kiipesin Carloksen kanssa nvistä Cecilian maalaistaloa lähimpänä olevan huipulle. Kukkula vei minut muutamaa sataa metriä normaalia vuoristomaata korkeammalle, joten samalla rikkoutui myyttinen 3000 metrin raja merenpinnasta mitattuna. Kukkulan huipun näkymiä valokuvatessani tuli testattua toimivaksi kamerani panoraamatoiminto ja sieltä maailman huipulta käsin alhaalla levittyvää Riobambaa, ja kauempana siintävää Chimborazoa katsellessani mieleeni muistui Jari Tervon aikoinaan lausuma kommentti: "Ihminen on onnellinen nähdessään kauas."
Samalla reissulla Carloksen kanssa jutellesani hän kutsui minut mukaansa Guayaquiliin, jonne hän lähtisi olemaan yön yli töidensä vuoksi. Vastasin luonnollisestikin myöntävästi, ja maalaistalolle palattuamme Maria ja Vicente tarjoutuivat majoittamaan minut sunnuntaihin saakka, joten loppuviikon suunnitelmat olivat sillä selvät.
Lähdimme Riobambasta illan jo hämärtyessä, joten perille saavuimme myöhään yöllä. Olen jo tottunut ecuadorin holtittomiin ajotapoihin, joten yllätykseni oli suuri, kun Carlos pyysikin minua laittamaan turvavyön kiinni vuoristoteitä kulkiessamme.
Metropolissa aikani sujui mainiosti. Isäntäni olivat mainiota seuraa, ja pääsin näkemään hiukan enemmänkin tuota rannikon jättiläistä kuin edellisellä vierailulla, jolloin kokoemukseni rajoittui kenkäkojuihin. Lauantaina lähdin Carloksen veljen Andrésin ja tämän perheen kanssa rannalle, joka sijaitsee noin kahden tunnin ajomatkan päässä Guayaquilista. Menimme Andrésin serkun Mauricion luokse, joka asuu suljetulla asuinalueella, jolla on yksityisranta. Paikalla oli myös ranskalainen matkaaja Max, joka oli juuri aloitellut yhdeksän kuukauden Etelä-Amerikan kiertueensa.
Tähän saakka olen karsastanut ajatusta rannalla löhöilemisestä ajanviettotapana, mutta täytyy myöntää, että Andrésin kattoterassilla hyvästä seurasta, hyvästä musiikista ja tuoreista ostereista nauttiminen oli aika hedonistista, etenkin kun ainoa kylmyys lähimaillakaan huokui rommikolan jäistä. Turisteista tyhjä yksityisrantakaan ei ollut hassumpaa.
Kaikki hyvä kuitenkin päättyy aikanaan, ja sunnuntaina minun oli palattava Riobambaan valmistautumaan maaanantaina jatkuvaan arkeen. Matkaan täytyi lähteä aikaisin aamulla ruuhkien vvlttämiseksi, ja Cecilian veljen vaimo Maria saatteli minut bussipysäkille toivottaen tervetulleeksi kvymään uudelleenkin. Seura oli mianiota ja matkani sen verran hyvä, että mielelläni palaisinkin heidän luokseen, jos tilaisuus siihen tarjoutuu.
Koulun jatkuessa jatkuivat myös tanssiharjoitukset kulkuetta varten, ja tiistaina olikin jo itse esiintymisen aika. Koululta saimme asusteet kulkuetta varten, mikä miesten osalta tarkoitti vain hattua ja liivejä, itse paikalle oli tuotava mustat housut, mustat kengät ja valkoinen kauluspaita. Vuokratuista asusteista ei tietenkään löytynyt minulle sopivaa hattua, ja miniatyyripäähineeni jäi keikkumaan päälaelleni. Juuri kukaan muukaan ei ollut hattuihinsa tyytyväinen, joten lopulta tanssimme kaikki pitäen hattujamme oikeassa kädessämme.
Itse kulkueeseen kuului luonnollisesti paljon muutakin, ja mukana oli muun muassa marssiorkesteri, tulennielijöitä, pellejä, ja aimo joukko muita tanssiryhmiä. Pari kulkuelavaa oli myös mukana. Meidän joukkoamme siirrettiin jatkuvasti kulkueessa taaksepäin, kunnes lopulta tanssimme aivan paraatin hännillä. Tästä huolimatta kadunvarret olivat täynnä hurraavaa ja taputtavaa yleisöä, ja Riobamban öisten katujen halki tanssiminen olikin aika maaginen kokemus. Paraatin jälkeen juhlat jatkuivat koulullamme, jossa tarjolla oli musiikkiesitystä ja ilotulituksia. Täälläpäin ilotulitusten turvallisuus ei luonnollisestikaan ihan vastaa Suomen normeja, ja juhlakansan niskaan satoi melkoinen kasa paikoitellen kovaa ja kuumaakin raketinjätettä. Muutamista raketeista myös putoili yhä hehkuvia kekäleitä, joita Andrésin kanssa kilpaa yritimme napata hattuimme. Lopulta minä olin ainoa, joka sain napattua yhden näistä paloturvallisuusriskeistä päähineeseeni. Hattu kuitenkin pysyi ehjänä.
Ilta sai surullisen lopun, kun kotiin palatessani astuin kannettomaan likaviemäriin, johon vasen jalkani upposi lähes lantioon saakka. Toinen koulukenkäni haisee edelleenkin lievästi viemäriliejulta.
Koulussa asiat jatkuvat samoilla radoilla, paitsi että viime aikoina olemme harjoitelleet paljon erästä tanssia koulun 120-vuotisjuhlaparaatia varten. Mursin jälleen yhden myytin loistaessani jäykkänä suomalaisena tanssitaidoillani niin, että tanssinopettaja teki minusta ja paristani yhden paraatin neljästä päätanssiparista, eli reilut puolet tanssijoista seurasi meidän esimerkkiämme.
Elämä on muutenkin olult viime aikoina showtäyteisempää, sillä kaksi viikkoa sitten perjantaina ensimmäinen esiintyminen bändini kanssa, ja siitä syystä lieneekin hyvä kertoa pari sanaa itse orkesterista. Bändissä soittavat minun lisäkseni rumpali Sebastian, kitaristi Nicolas, ja toista kitaraa soittaa Andrés. Tähän menessä meillä ei ole vielä omaa materiaalia, vaan soitamme pelkkiä rockklassikoita, mikä ei ole ongelma, sillä toisin kuin Suomessa, ei täällä vastaavia bändejä löydy juuri lainkaan. Basistia meillä ei vielä ole, mutta neuvotteluja käydään kiivaasti.
Toissavikoin torstaina siis soitimme pienessä baarissa Riobamban pääkadulla. Paikalle veimme rummut ja vahvistimet Sebastianin luona sijaitsevasta treenitilasta kuormurilla, jonka lavalla minä, Andrés ja Nicolas matkustimme tavaroiden kanssa. Kuormurin lavalla matkustaminen on tosiaan jotain, johon suomalaisena en voi koskaan kyllästyä, ja etenkin Riobamban mäkiä alas kiivetessämme kyyti voitti realistisuuspisteillään Linnanmäen vuoristoradan mennen tullen.
Baarin täyttymistä saimme odotella jonkin aikaa, ja viimein pääsimme aloittamaan vasta yhdentoista aikaan illalla. Keikka itsessään kuitenkin meni loistavasti. Bändi oli huippuvireessä, ja pikkuinen baari oli täynnä väkeä. Baari omisti myös langattoman mikin, joten pystyin liikkumaan ympäri baaria sen sijaan, että olisin pysynyt vain nurkassa sijaitsevala pikkuisella lavalla. Yleisö tanssi ja lauloi mukana vanhojen klassikoiden tahtiin, ja joka kappaleen jälkeen saimme raikuvat aplodit hurraahuudoin. Valitettavasti keikkatarjous oli kuitenkin tullut vähän puskista, emmekä olleet ehtineet harjoitella kuin viisi kappaletta, joiden jälkeen jouduimme häpeillen jättämään yleisön vaatimaan lisää. Settimme koostui seuraavista kappaleista:
Metallica - Enter Sandman
Red Hot Chili peppers - Dani California
AC/DC - Back In Black
AC/DC - Shoot to Thrill
AC/DC - Highway to Hell
Kuten sanoin, oli yleisö todellakin aivan hurmioissaan, ja menestyksestämme kertoo sekin, että keikan jälkeen eräs nainen kutsui meidät soittamaan Amazonille Tenan kaupunkiin hänen järjestämäänsä tapahtumaan. Pari päivää sitten baarin omistaja myös soitti ja kutsui meidät soittamaan uudelleen seuraavana torstaina. Valitettvasti kko bänsi oli kuitenkin tuolloin poissa kaupungista, ja jouduimme hylkäämään tarjouksen. Niin helpolla ei hän meitä kuitenkaan päästänyt, vaan kutsu uusiutui tälle perjantaille, ja toivon mukaan pääsemme jälleen nousemaan Riobarin lavalle, tällä kertaa paria kappaletta pidemmällä setillä.
Tuona samana viikonloppuna Halloweenia juhlistettiin täälläkin, ja menimme Evin, Ellenin, ja Evin ystävän, Riobambassa työskentelevän ranskalaisen lääkärin Fleurin kanssa San Fransisco -opiston järjestämään kauhutaloon, jossa luokkani belgialaiset Diane ja An-Katrien työskentelivät. Jonot olivat valtavia, ja saimme odottaa sisäänpääsyä kokonaiset kolme tuntia, minkä aikana pidimme vuoroissa paikkaa jonossa, osan väestä kierrellen lähimaastoja. Itse taloon oli panostettu valtavasti, ja vaikkei kokemus juuri pelottanutkaan, oli taitavasti somistettuja huoneita ja eläviä näyttelijöitä ilo seurata. Ellen ja Fleur poistuivat talosta pelosta väristen, kun taas minä ja Evi silmät naurusta vetistäen.
Kauhutalosta lähdimme kierrokselle kaupungin yökerhoihin, ja ilta päättyi poliisien ratsatessa senhetkisen sijaintimme, mikä aiheutti paniikinomaista kauhua nuoren tanssiväen keskuudessa. Gringona paikalta pääsi poistumaan muina miehinä, vaikkei ongelmia muutenkaan olisi tullut, sillä olen täysi-ikäinen, ja kannan aina mukana kopioita passistani ja censostani, joka on ecuadorilainen henkilöllisyystodistus.
Halloweenia seurasi vainajien muistopäivä, minkä vuoksi yhdistettynä Cuencan itsenäisyyspäivään, oli viime viikko keskiviikosta lähtien vapaana. Ecuadorilainen perinne vainajien muistopäivänä on leipoa leipää ja tehdä colada moradaa, mikä on paksua, purppuranväristä juomaa, jossa on hedelmäpaloja. Juhlaa itsessään vietetään luonnollisestikin suurella sukulaisjoukolla suurien tarjoilujen kera.
Colada morada tehdään mustista maissijauhoista, yrteistä ja hedelmistä, ja Cecilian versiossa oli ananasta ja babacoa. Herkullinen juoma itsessään tarjoillaan lämpimänä, ja yrttiensä ansiosta maku tuo etäisesti mieleen glögin. Colada moradan lisäksi juhlapöytä notkui porsasta, maissia, makkaraa, kanaa, lammasta, salaattia, perunaa ja erilaisia kastikkeita, ja hyvässä seurassa keskiviikko ja torstai kuluivat nopeasti.
Juhlimisen paikkana toimi Cecilian omistama maalaistalo Riobamban laitamilla, ja yöksi juhlakansa painui omiin majapiakkoihinsa, eli käytännössä kaikki olivat joko Cecilian luona, tai hänen alakerrassaan asuvan äitinsä kotona. Juhlaväkeä oli kertynyt Cecilian veli Vicente Maria-vaimoineen, heidän lapsensa Carlos ja Mari perheineen, Cecilian äiti, ja Marin aviomiehen vanhemmat. Lisäksi paikalla oli myös kaksi amerikkalaista naista, joista toinen, nimeltään Christine, on Cecilian veljen kolmannen lapsen tuleva vaimo, poika itse vietti juhlansa Guayaquilissä. Christine on jo asunut kuusi kuukautta Ecuadorissa, muttei puhu juuri lainkaan espanjaa, sillä miehensä kanssa hän puhuu pelkkää englantia.
Toinen naisista, Marie, taas oli tavannut Christinen matkoillaan Buenos Airesissa, ja oli Ecuadroissa vain parin viikon reissulla. Hän on matkaillut enemmänkin Etelä-Amerikassa, ja työskennellyt viisi kuukautta Chilessä, minkä vuoksi hän puhui erinomaista espanjaa paksulla Chileläisaksentilla. Chileläisaksentti oli minulle jo ennestään huikan tuttu erään joensuulaisen chilenan ansiosta, ja koska Riobamban pääkadulla punaisissa valoisa autoiljoilta rahaa jonglööritaidoillaan pyytävät katutaiteilijat ovat pääosin chilenoja. Chileläiset murtavat espanjaa erittäin vahvasti, ja heidän intonaationsa muistuttaa laulavuudessaan riikinruotsia. Ruotissa puoli vuotta viettänyt Ellenkin oli huomannut, että hänen Chilessä aikoinaan asunut siskonsa tuntui puhuvan espanjaa ruotsalaisella aksentilla. Ecuadorilaiset jaksavat aina tehdä pilkkaa Chilen aksentista ja houmauttaa, kuinka kamalaa kuultava se on.
Chileläisyytensä lisäksi Marie on syntyjään New Yorkilainen, minkä ansoista hän puhu englantiakin vahvalla ja huvittavalla aksentilla, mistä seurauksena hänen kanssaan kommunikointi oli melkoista hupia.
Christine myös sai minut uskomaan erääseen minulle esitettyyn salaliittoon. Censossani nimeni on nimittäin kirjoitettu väärin, joten olen ecuadorilaisittain Tuamo Salonen. Cecilia oli kertonut minulle kyseessä olevan poliisien kiero juoni riistää minut rahoistani, sillä nimen korjaamiseksi pitäisi hankkia uusi kortti Quitosta asti, ja tämä lysti maksaisi 60 dollaria. Aiemmin en uskonut moisiin juttuihin pätkääkään, mutta Christinenkin nimi oli kirjoitettu censossa väärin. Lisäksi kyseessä oli hänen espanjalainen sukunimensä, joten sattuma vaikuttaa liian ihmeelliseltä ollakseen sattumaa.
Kuolleita juhliessamme pääsin myös toteuttamaan yhden pitkäaikaisen haaveeni. Ylämaan amsiemaa nimittäin hallitsevat muusta maastosta kohoavat kukkulat, ja kiipesin Carloksen kanssa nvistä Cecilian maalaistaloa lähimpänä olevan huipulle. Kukkula vei minut muutamaa sataa metriä normaalia vuoristomaata korkeammalle, joten samalla rikkoutui myyttinen 3000 metrin raja merenpinnasta mitattuna. Kukkulan huipun näkymiä valokuvatessani tuli testattua toimivaksi kamerani panoraamatoiminto ja sieltä maailman huipulta käsin alhaalla levittyvää Riobambaa, ja kauempana siintävää Chimborazoa katsellessani mieleeni muistui Jari Tervon aikoinaan lausuma kommentti: "Ihminen on onnellinen nähdessään kauas."
Samalla reissulla Carloksen kanssa jutellesani hän kutsui minut mukaansa Guayaquiliin, jonne hän lähtisi olemaan yön yli töidensä vuoksi. Vastasin luonnollisestikin myöntävästi, ja maalaistalolle palattuamme Maria ja Vicente tarjoutuivat majoittamaan minut sunnuntaihin saakka, joten loppuviikon suunnitelmat olivat sillä selvät.
Lähdimme Riobambasta illan jo hämärtyessä, joten perille saavuimme myöhään yöllä. Olen jo tottunut ecuadorin holtittomiin ajotapoihin, joten yllätykseni oli suuri, kun Carlos pyysikin minua laittamaan turvavyön kiinni vuoristoteitä kulkiessamme.
Metropolissa aikani sujui mainiosti. Isäntäni olivat mainiota seuraa, ja pääsin näkemään hiukan enemmänkin tuota rannikon jättiläistä kuin edellisellä vierailulla, jolloin kokoemukseni rajoittui kenkäkojuihin. Lauantaina lähdin Carloksen veljen Andrésin ja tämän perheen kanssa rannalle, joka sijaitsee noin kahden tunnin ajomatkan päässä Guayaquilista. Menimme Andrésin serkun Mauricion luokse, joka asuu suljetulla asuinalueella, jolla on yksityisranta. Paikalla oli myös ranskalainen matkaaja Max, joka oli juuri aloitellut yhdeksän kuukauden Etelä-Amerikan kiertueensa.
Tähän saakka olen karsastanut ajatusta rannalla löhöilemisestä ajanviettotapana, mutta täytyy myöntää, että Andrésin kattoterassilla hyvästä seurasta, hyvästä musiikista ja tuoreista ostereista nauttiminen oli aika hedonistista, etenkin kun ainoa kylmyys lähimaillakaan huokui rommikolan jäistä. Turisteista tyhjä yksityisrantakaan ei ollut hassumpaa.
Kaikki hyvä kuitenkin päättyy aikanaan, ja sunnuntaina minun oli palattava Riobambaan valmistautumaan maaanantaina jatkuvaan arkeen. Matkaan täytyi lähteä aikaisin aamulla ruuhkien vvlttämiseksi, ja Cecilian veljen vaimo Maria saatteli minut bussipysäkille toivottaen tervetulleeksi kvymään uudelleenkin. Seura oli mianiota ja matkani sen verran hyvä, että mielelläni palaisinkin heidän luokseen, jos tilaisuus siihen tarjoutuu.
Koulun jatkuessa jatkuivat myös tanssiharjoitukset kulkuetta varten, ja tiistaina olikin jo itse esiintymisen aika. Koululta saimme asusteet kulkuetta varten, mikä miesten osalta tarkoitti vain hattua ja liivejä, itse paikalle oli tuotava mustat housut, mustat kengät ja valkoinen kauluspaita. Vuokratuista asusteista ei tietenkään löytynyt minulle sopivaa hattua, ja miniatyyripäähineeni jäi keikkumaan päälaelleni. Juuri kukaan muukaan ei ollut hattuihinsa tyytyväinen, joten lopulta tanssimme kaikki pitäen hattujamme oikeassa kädessämme.
Itse kulkueeseen kuului luonnollisesti paljon muutakin, ja mukana oli muun muassa marssiorkesteri, tulennielijöitä, pellejä, ja aimo joukko muita tanssiryhmiä. Pari kulkuelavaa oli myös mukana. Meidän joukkoamme siirrettiin jatkuvasti kulkueessa taaksepäin, kunnes lopulta tanssimme aivan paraatin hännillä. Tästä huolimatta kadunvarret olivat täynnä hurraavaa ja taputtavaa yleisöä, ja Riobamban öisten katujen halki tanssiminen olikin aika maaginen kokemus. Paraatin jälkeen juhlat jatkuivat koulullamme, jossa tarjolla oli musiikkiesitystä ja ilotulituksia. Täälläpäin ilotulitusten turvallisuus ei luonnollisestikaan ihan vastaa Suomen normeja, ja juhlakansan niskaan satoi melkoinen kasa paikoitellen kovaa ja kuumaakin raketinjätettä. Muutamista raketeista myös putoili yhä hehkuvia kekäleitä, joita Andrésin kanssa kilpaa yritimme napata hattuimme. Lopulta minä olin ainoa, joka sain napattua yhden näistä paloturvallisuusriskeistä päähineeseeni. Hattu kuitenkin pysyi ehjänä.
Ilta sai surullisen lopun, kun kotiin palatessani astuin kannettomaan likaviemäriin, johon vasen jalkani upposi lähes lantioon saakka. Toinen koulukenkäni haisee edelleenkin lievästi viemäriliejulta.
Tilaa:
Kommentit (Atom)