Leipää ja sirkushuveja

Tähän saakka olen yhä oleillut Cecilian luona uutta perhettä odotellessa, ja aika on kulunut leppoisasti harrastusten parissa ja lomaillessa. Nyt kuitenkin bänditoverini Sebastian on äiteineen valmis ottamaan minut perheeseensä, ja suunnitelmien mukaan olen muuttamassa heidän luokseen maanantaina.
  Koulussa asiat jatkuvat samoilla radoilla, paitsi että viime aikoina olemme harjoitelleet paljon erästä tanssia koulun 120-vuotisjuhlaparaatia varten. Mursin jälleen yhden myytin loistaessani jäykkänä suomalaisena tanssitaidoillani niin, että tanssinopettaja teki minusta ja paristani yhden paraatin neljästä päätanssiparista, eli reilut puolet tanssijoista seurasi meidän esimerkkiämme.
  Elämä on muutenkin olult viime aikoina showtäyteisempää, sillä kaksi viikkoa sitten perjantaina ensimmäinen esiintyminen bändini kanssa, ja siitä syystä lieneekin hyvä kertoa pari sanaa itse orkesterista. Bändissä soittavat minun lisäkseni rumpali Sebastian, kitaristi Nicolas, ja toista kitaraa soittaa Andrés. Tähän menessä meillä ei ole vielä omaa materiaalia, vaan soitamme pelkkiä rockklassikoita, mikä ei ole ongelma, sillä toisin kuin Suomessa, ei täällä vastaavia bändejä löydy juuri lainkaan. Basistia meillä ei vielä ole, mutta neuvotteluja käydään kiivaasti.
  Toissavikoin torstaina siis soitimme pienessä baarissa Riobamban pääkadulla. Paikalle veimme rummut ja vahvistimet Sebastianin luona sijaitsevasta treenitilasta kuormurilla, jonka lavalla minä, Andrés ja Nicolas matkustimme tavaroiden kanssa. Kuormurin lavalla matkustaminen on tosiaan jotain, johon suomalaisena en voi koskaan kyllästyä, ja etenkin Riobamban mäkiä alas kiivetessämme kyyti voitti realistisuuspisteillään Linnanmäen vuoristoradan mennen tullen.
   Baarin täyttymistä saimme odotella jonkin aikaa, ja viimein pääsimme aloittamaan vasta yhdentoista aikaan illalla. Keikka itsessään kuitenkin meni loistavasti. Bändi oli huippuvireessä, ja pikkuinen baari oli täynnä väkeä. Baari omisti myös langattoman mikin, joten pystyin liikkumaan ympäri baaria sen sijaan, että olisin pysynyt vain nurkassa sijaitsevala pikkuisella lavalla. Yleisö tanssi ja lauloi mukana vanhojen klassikoiden tahtiin, ja joka kappaleen jälkeen saimme raikuvat aplodit hurraahuudoin. Valitettavasti keikkatarjous oli kuitenkin tullut vähän puskista, emmekä olleet ehtineet harjoitella kuin viisi kappaletta, joiden jälkeen jouduimme häpeillen jättämään yleisön vaatimaan lisää. Settimme koostui seuraavista kappaleista:
Metallica - Enter Sandman
Red Hot Chili peppers - Dani California
AC/DC - Back In Black
AC/DC - Shoot to Thrill
AC/DC - Highway to Hell
Kuten sanoin, oli yleisö todellakin aivan hurmioissaan, ja menestyksestämme kertoo sekin, että keikan jälkeen eräs nainen kutsui meidät soittamaan Amazonille Tenan kaupunkiin hänen järjestämäänsä tapahtumaan. Pari päivää sitten baarin omistaja myös soitti ja kutsui meidät soittamaan uudelleen seuraavana torstaina.  Valitettvasti kko bänsi oli kuitenkin tuolloin poissa kaupungista, ja jouduimme hylkäämään tarjouksen. Niin helpolla ei hän meitä kuitenkaan päästänyt, vaan kutsu uusiutui tälle perjantaille, ja toivon mukaan pääsemme jälleen nousemaan Riobarin lavalle, tällä kertaa paria kappaletta pidemmällä setillä.
  Tuona samana viikonloppuna Halloweenia juhlistettiin täälläkin, ja menimme Evin, Ellenin, ja Evin ystävän, Riobambassa työskentelevän ranskalaisen lääkärin Fleurin kanssa San Fransisco -opiston järjestämään kauhutaloon, jossa luokkani belgialaiset Diane ja An-Katrien työskentelivät. Jonot olivat valtavia, ja saimme odottaa sisäänpääsyä kokonaiset kolme tuntia, minkä aikana pidimme vuoroissa paikkaa jonossa, osan väestä kierrellen lähimaastoja. Itse taloon oli panostettu valtavasti, ja vaikkei kokemus juuri pelottanutkaan, oli taitavasti somistettuja huoneita ja eläviä näyttelijöitä ilo seurata. Ellen ja Fleur poistuivat talosta pelosta väristen, kun taas minä ja Evi silmät naurusta vetistäen.
  Kauhutalosta lähdimme kierrokselle kaupungin yökerhoihin, ja ilta päättyi poliisien ratsatessa senhetkisen sijaintimme, mikä aiheutti paniikinomaista kauhua nuoren tanssiväen keskuudessa. Gringona paikalta pääsi poistumaan muina miehinä, vaikkei ongelmia muutenkaan olisi tullut, sillä olen täysi-ikäinen, ja kannan aina mukana kopioita passistani ja censostani, joka on ecuadorilainen henkilöllisyystodistus.
  Halloweenia seurasi vainajien muistopäivä, minkä vuoksi yhdistettynä Cuencan itsenäisyyspäivään, oli viime viikko keskiviikosta lähtien vapaana. Ecuadorilainen perinne vainajien muistopäivänä on leipoa leipää ja tehdä colada moradaa, mikä on paksua, purppuranväristä juomaa, jossa on hedelmäpaloja. Juhlaa itsessään vietetään luonnollisestikin suurella sukulaisjoukolla suurien tarjoilujen kera.
  Colada morada tehdään mustista maissijauhoista, yrteistä ja hedelmistä, ja Cecilian versiossa oli ananasta ja babacoa. Herkullinen juoma itsessään tarjoillaan lämpimänä, ja yrttiensä ansiosta maku tuo etäisesti mieleen glögin. Colada moradan lisäksi juhlapöytä notkui porsasta, maissia, makkaraa, kanaa, lammasta, salaattia, perunaa ja erilaisia kastikkeita, ja hyvässä seurassa keskiviikko ja torstai kuluivat nopeasti.
  Juhlimisen paikkana toimi Cecilian omistama maalaistalo Riobamban laitamilla, ja yöksi juhlakansa painui omiin majapiakkoihinsa, eli käytännössä kaikki olivat joko Cecilian luona, tai hänen alakerrassaan asuvan äitinsä kotona. Juhlaväkeä oli kertynyt Cecilian veli Vicente Maria-vaimoineen, heidän lapsensa Carlos ja Mari perheineen, Cecilian äiti, ja Marin aviomiehen vanhemmat. Lisäksi paikalla oli myös kaksi amerikkalaista naista, joista toinen, nimeltään Christine, on Cecilian veljen kolmannen lapsen tuleva vaimo, poika itse vietti juhlansa Guayaquilissä. Christine on jo asunut kuusi kuukautta Ecuadorissa, muttei puhu juuri lainkaan espanjaa, sillä miehensä kanssa hän puhuu pelkkää englantia.
  Toinen naisista, Marie, taas oli tavannut Christinen matkoillaan Buenos Airesissa, ja oli Ecuadroissa vain parin viikon reissulla. Hän on matkaillut enemmänkin Etelä-Amerikassa, ja työskennellyt viisi kuukautta Chilessä, minkä vuoksi hän puhui erinomaista espanjaa paksulla Chileläisaksentilla. Chileläisaksentti oli minulle jo ennestään huikan tuttu erään joensuulaisen chilenan ansiosta, ja koska Riobamban pääkadulla punaisissa valoisa autoiljoilta rahaa jonglööritaidoillaan pyytävät katutaiteilijat ovat pääosin chilenoja. Chileläiset murtavat espanjaa erittäin vahvasti, ja heidän intonaationsa muistuttaa laulavuudessaan riikinruotsia. Ruotissa puoli vuotta viettänyt Ellenkin oli huomannut, että hänen Chilessä aikoinaan asunut siskonsa tuntui puhuvan espanjaa ruotsalaisella aksentilla. Ecuadorilaiset jaksavat aina tehdä pilkkaa Chilen aksentista ja houmauttaa, kuinka kamalaa kuultava se on.
  Chileläisyytensä lisäksi Marie on syntyjään New Yorkilainen, minkä ansoista hän puhu englantiakin vahvalla ja huvittavalla aksentilla, mistä seurauksena hänen kanssaan kommunikointi oli melkoista hupia.
  Christine myös sai minut uskomaan erääseen minulle esitettyyn salaliittoon. Censossani nimeni on nimittäin kirjoitettu väärin, joten olen ecuadorilaisittain Tuamo Salonen. Cecilia oli kertonut minulle kyseessä olevan poliisien kiero juoni riistää minut rahoistani, sillä nimen korjaamiseksi pitäisi hankkia uusi kortti Quitosta asti, ja tämä lysti maksaisi 60 dollaria. Aiemmin en uskonut moisiin juttuihin pätkääkään, mutta Christinenkin nimi oli kirjoitettu censossa väärin. Lisäksi kyseessä oli hänen espanjalainen sukunimensä, joten sattuma vaikuttaa liian ihmeelliseltä ollakseen sattumaa.
  Kuolleita juhliessamme pääsin myös toteuttamaan yhden pitkäaikaisen haaveeni. Ylämaan amsiemaa nimittäin hallitsevat muusta maastosta kohoavat kukkulat, ja kiipesin Carloksen kanssa nvistä Cecilian maalaistaloa lähimpänä olevan huipulle. Kukkula vei minut muutamaa sataa metriä normaalia vuoristomaata korkeammalle, joten samalla rikkoutui myyttinen 3000 metrin raja merenpinnasta mitattuna. Kukkulan huipun näkymiä valokuvatessani tuli testattua toimivaksi kamerani panoraamatoiminto ja sieltä maailman huipulta käsin alhaalla levittyvää Riobambaa, ja kauempana siintävää Chimborazoa katsellessani mieleeni muistui Jari Tervon aikoinaan lausuma kommentti: "Ihminen on onnellinen nähdessään kauas."
  Samalla reissulla Carloksen kanssa jutellesani hän kutsui minut mukaansa Guayaquiliin, jonne hän lähtisi olemaan yön yli töidensä vuoksi. Vastasin luonnollisestikin myöntävästi, ja maalaistalolle palattuamme Maria ja Vicente tarjoutuivat majoittamaan minut sunnuntaihin saakka, joten loppuviikon suunnitelmat olivat sillä selvät.

Lähdimme Riobambasta illan jo hämärtyessä, joten perille saavuimme myöhään yöllä. Olen jo tottunut ecuadorin holtittomiin ajotapoihin, joten yllätykseni oli suuri, kun Carlos pyysikin minua laittamaan turvavyön kiinni vuoristoteitä kulkiessamme.
  Metropolissa aikani sujui mainiosti. Isäntäni olivat mainiota seuraa, ja pääsin näkemään hiukan enemmänkin tuota rannikon jättiläistä kuin edellisellä vierailulla, jolloin kokoemukseni rajoittui kenkäkojuihin. Lauantaina lähdin Carloksen veljen Andrésin ja tämän perheen kanssa rannalle, joka sijaitsee noin kahden tunnin ajomatkan päässä Guayaquilista. Menimme Andrésin serkun Mauricion luokse, joka asuu suljetulla asuinalueella, jolla on yksityisranta. Paikalla oli myös ranskalainen matkaaja Max, joka oli juuri aloitellut yhdeksän kuukauden Etelä-Amerikan kiertueensa.
  Tähän saakka olen karsastanut ajatusta rannalla löhöilemisestä ajanviettotapana, mutta täytyy myöntää, että Andrésin kattoterassilla hyvästä seurasta, hyvästä musiikista ja tuoreista ostereista nauttiminen oli aika hedonistista, etenkin kun ainoa kylmyys lähimaillakaan huokui rommikolan jäistä. Turisteista tyhjä yksityisrantakaan ei ollut hassumpaa.
  Kaikki hyvä kuitenkin päättyy aikanaan, ja sunnuntaina minun oli palattava Riobambaan valmistautumaan maaanantaina jatkuvaan arkeen. Matkaan täytyi lähteä aikaisin aamulla ruuhkien vvlttämiseksi, ja Cecilian veljen vaimo Maria saatteli minut bussipysäkille toivottaen tervetulleeksi kvymään uudelleenkin. Seura oli mianiota ja matkani sen verran hyvä, että mielelläni palaisinkin heidän luokseen, jos tilaisuus siihen tarjoutuu.

  Koulun jatkuessa jatkuivat myös tanssiharjoitukset kulkuetta varten, ja tiistaina olikin jo itse esiintymisen aika. Koululta saimme asusteet kulkuetta varten, mikä miesten osalta tarkoitti vain hattua ja liivejä, itse paikalle oli tuotava mustat housut, mustat kengät ja valkoinen kauluspaita. Vuokratuista asusteista ei tietenkään löytynyt minulle sopivaa hattua, ja miniatyyripäähineeni jäi keikkumaan päälaelleni. Juuri kukaan muukaan ei ollut hattuihinsa tyytyväinen, joten lopulta tanssimme kaikki pitäen hattujamme oikeassa kädessämme.
  Itse kulkueeseen kuului luonnollisesti paljon muutakin, ja mukana oli muun muassa marssiorkesteri, tulennielijöitä, pellejä, ja aimo joukko muita tanssiryhmiä. Pari kulkuelavaa oli myös mukana. Meidän joukkoamme siirrettiin jatkuvasti kulkueessa taaksepäin, kunnes lopulta tanssimme aivan paraatin hännillä. Tästä huolimatta kadunvarret olivat täynnä hurraavaa ja taputtavaa yleisöä, ja Riobamban öisten katujen halki tanssiminen olikin aika maaginen kokemus. Paraatin jälkeen juhlat jatkuivat koulullamme, jossa tarjolla oli musiikkiesitystä ja ilotulituksia. Täälläpäin ilotulitusten turvallisuus ei luonnollisestikaan ihan vastaa Suomen normeja, ja juhlakansan niskaan satoi melkoinen kasa paikoitellen kovaa ja kuumaakin raketinjätettä. Muutamista raketeista myös putoili yhä hehkuvia kekäleitä, joita Andrésin kanssa kilpaa yritimme napata hattuimme. Lopulta minä olin ainoa, joka sain napattua yhden näistä paloturvallisuusriskeistä päähineeseeni. Hattu kuitenkin pysyi ehjänä.
  Ilta sai surullisen lopun, kun kotiin palatessani astuin kannettomaan likaviemäriin, johon vasen jalkani upposi lähes lantioon saakka. Toinen koulukenkäni haisee edelleenkin lievästi viemäriliejulta.