Pläjäys

Täältä kodista oli netti pitkään poikki maksamattomien laskujen takia, mistä syystä uutta blogimateriaaliakaan ei syntynyt. Tähän selitykseen en vielä liitä kuvia, sillä niiden lataaminen kestää ikuisuuksia, enkä jaksa ruveta niiden kanssa muutenkaan sähläämään. Lähipäivinä vuorossa on sitten kuvapläjäys selityksineen.

Elämä v3.0

  Jatketaan siis siitä, mihin viime kirjoituksessani jäin, eli paluustani viidakosta Riobambaan. Nyt kuitenkin kerron tarinan tuosta viettämästämme yöstä Quitossa viidakon ja kotikaupunkien välillä. Aluksi minun täytyy kuitenkin myöntää, että tietyissä tilanteissa olen joutunut nielemään kirjoittajanylpeyteni ja sensuroimaan tiettyjä tapahtumia blogistani. Tämän seuraavan tarinankin aioin alun perin jättää sensuurin varjoon, mutta nyt se on kasvanut jo sellaisiin mittoihin, etten enää voi jättää sitä kertomatta. Lisäksi asiaan vaikuttaa sekin, että itse olen tässä tarinassa vain viaton sivustakatsoja. Mutta nyt, pitemmittä puheitta, itse asiaan.
  Viidakosta palattuamme jouduimme tosiaankn viettämään yhden yön Quitossa ennen paluutamme kotikaupunkeihimme. Kuka tahansa voi varmastikin arvata, että jos nelisenkymmentä rikasta nuorta länsimaalaista laitetaan keskenään hotelliin keskelle kehitysmaata, jossa alkoholi on halpaa ja ikärajat joustavia, ei tiedossa ole rauhallista iltaa ja aikaista nukkumaanmenoa. Tuona yönä siis Quiton Hostal de la Reinassa virtasi halpa viina. Itse en ollut juhlatuulella, ja vietin illan rauhallisesti hotellissa Ellenin ja Evin kanssa jutellessa,  ja menin jo aikaisin nukkumaan. Jaoin tuolloin huoneeni kolmen saksalaisen kanssa, ja olin huoneessani ensimmäisenä pehkuissa. Nukuin rauhallisesti läpi yön, mutta seuraavana aamuna sain kuulla, että kun hotellin ovet sulkeutuivat puolenyön aikoihin ja humalainen nuoriso palasi yökerhoistaan, eivät kaikki suinkaan menneet suoraan nukkumaan, vaan juhlat jatkuivat kovalla metelillä pitkälle aamuyöhön. Seuraavana aamuna minua huonommin nukkuneet hotellivieraat kieltäytyivät maksamasta mitään yöstään, ja maksu lankesi YFU:n niskoille. Kaiken huipuksi hotellin kattoterassilta löytyi läjä ihmisen ulostetta, mistä syystä 5 henkilöä saivat virallisen varoituksen. Sattumalta nuo 5 olivat samat kaverit, joiden kanssa jaoin mökin viidakossa. Päätökseni pysyä heistä erossa osoittautui oikeaksi.
  Tarina ei kuitenkaan lopu tähän. Hostal de la Reinan oli tarkoitus olla majapaikkanamme Quitossa muillakin matkoilla, enkä tiedä, miten pitkälle YFU:n historiaan kyseinen hotelli on kuulunut. Tänä maanantaina kun kävin maksamassa rannikkomatkan, ja vein kuitin todisteena maksusta Cecilialle, sain kuulla YFU:n Ecuadorin aluejohtajan lähettäneen sähköpostia kaikille aluevastaaville ja vaihto-oppilaille (itse en sitä ole saanut), jossa hän kertoo, kuinka Hostal de la Reina ei enää koskaan halua ottaa ketään YFU:n ihmistä vieraaksensa, kuinka vastaavaa käytöstä ei ole nähty koko YFU Ecuadorin olemassaolon aikana, ja että tapahtuman johdosta sääntöjä tullaan kiristämään. Lisäksi viestissä luonnollisestikiin kuvailttiin tapahtuman kulku kyllin tarkaksi, jotta sain vakuutella Cecilialle, etten se ollut minä, joka sinne katolle ulosti.
  Nyt jatkankin jälleen blogini normaalilla kerronnalla idyllisestä vaihto-oppilaselämästä ilman ulosteita ja alkoholia. Joten, Quitossa vietetyn yön jälkeen kunkin kaupungin vaihto-oppilaat lähtivät joukoilla omia kaupunkejaan kohti. Meidän riobambalaisten oli tarkoitus alun perin matkustaa yhdessä Latacungan ja Ambaton väkien kanssa, nämä kaupungit kun sijaitsevat Quiton ja Riobamban välissä. Lähdön kiireisessä kaaoksessa ryhmät kuitenkin katosivat omille teilleen, ja kotimatka meni vain vanhalla porukalla. Matka kului rennosti jutellessa, ja minä ja Evi innostuimme ampumaan sademetsästä ostamillamme puhallusputkilla paperipalloilla ohikulevia autoja bussin ikkunasta. Menipähän jokunen pallo avonaisista ikkunoista sisäänkin.
  Ecuadorin busseista voisin kertoa vielä sen, että provinssienvälisillä matkoilla bussissa kiertää lista, johon kunkin matkustajan on laitettava nimensä paikkansa numeron kohdalle. Tämän listan merkityksestä minulla ei ole hajuakaan, enkä tuolla paluumatkalla voinut vastustaa kiusausta olla lapsellinen. Jos joku sattuu joskus tutkimaan bussiyhtiö Patrian arkistoja, saa hän huomata, että sunnuntaina 20.11.2011 kello 12:sta linjalla Quitosta riobambaan paikalla 17 istui Taavetti Hiirenkorva.
  Kuten aiemmin mainitsinkin, oli paluu sademetsän ihmeellisen luonnon keskeltä Riobamban tylsän arkisiin urbaanimaisemiin suorastaan masentavaa, etenkin kun jouduin palaamaan Cecilian luokse vailla tietoa tulevaisuudesta. Yllätyksekseni kaikki oli kuitenkin jo hoidettu ystäväni Sebastianin perheen kanssa, ja pääsin muuttamaan uuteen kotiini jo samana päivänä. Tämä miellyttävä yllätys poistikin paluun kurjuuden kertaheitolla.
  Uudessa kodissani asun kahdestaan Sebastianin ja tämän äidin Magdalan kanssa. Vanhemmat sisarukset Fernanda ja Daniela opiskelevat ja asuvat Quitossa, ja käyvät silloin tällöin täällä vierailulla. Sebastianin kanssa vietämme paljon aikaa myös parin korttelin päässä asuvan isän, Fernandon, kanssa. Fernandolla ja Magdalalla on takanaan riitainen ero, eivätkä he juuri ole puheväleissä. Ecuadorilaisesta ankaruudesta ei perheessäni ole tietoakaan, ja esimerkiksi kun ennsimmäisenä torstainani uudessa perheessäni kysyin Magdalalta, josko voisin mennä Ellenin luokse viettämään kiitospäivää muiden vaihto-oppilaiden kanssa, vastasi hän ykskantaan että totta kai, mutta palaa kotiin viimeistään yhdeltä yöllä, ja ole varovainen alkoholin kanssa. Vastaus tuli minulle suorastaan järkytyksenä, kun edellisen perheeni kanssa jouduin joka päivä palaamaan kotiin viimeistään seitsemältä, ja Ceciliankin kanssa lupaa oli viikonloppunakin hankala saada kymmentä myöhemmäksi.
  Uusi kotini sijaitsee hiukan kauempana keskustassa, muuta kaupunkia korkeammalla olevassa Los Alamos -naapurustossa. Kaksikerroksinen talo on kohtalaisen suuri, etenkin vain kolmelle hengelle, ja kattoterassilta avautuu upea näkymä kaupunkiin, ja sieltä käsin pystyy pilvettömällä säällä bongaamaan kaikki kolme Riobambaa ympäröivää vuorta: Chimnborazon, Tungurahuan ja El Altarin. Uudessa kodissani huoneessani minulla on myös oma televisio, ja olenkin alkanut katsomaan sangen paljon CNN:ää. Kansainvälisiä uutisia kun en saa sen lisäksi muualta kuin hesarin sivuilta. CNN:ää katsellessani olenkin päässyt jo parikin kertaa bongaamaan Olli Rehnin velkakriisiuutisten yhteydessä, ja olipahan Vesterbackan vaimon Angry Birds -pukukin päässyt pieneksi uutiseksi asti.
  Uusin versioni Riobamban arjesta on ehdottomasti tähänastisista paras. Koulun jälkeen olen ensimmäinen joka saapuu kotiin, sillä Magdala työskentelee noin kuuteen saakka joka päivä, ja Sebastianin koulussa tuntejen loppumisen jälkeen kouluun jäädää vielä tekemään läksyt ja lounastamaan. Minun lounaani Magdala laittaa valmiiksi edellisenä iltana jääkaappiin odottamaan. Sen jälkeen vietän aikaani kiipeillen, tai kotona quenaa harjoitellen tai muuten vaan oleskellen. Sebastianin saapuessa puoli viiden aikoihin vietän aikaa hänen kanssaan, ja illalla quenatuntini ovat samaan aikaan hänen englannintuntiensa kanssa. Bänditreenitkään eivät ole mikään ongelma, sillä Sebastian soittaa bändissä rumpuja, ja treenitilamme on täällä kotona. Viikonloput vietän Sebastianin, Andrésin ja Nicon kanssa, tai sitten perheen parissa.

Vuori tulee Tuomon luo ja Tuomo menee vuoren luo
  Sunnuntaina 27.11. 30 kilometrin päässä sijaitseva Tungurahuan tulivuori aloitti purkautumisensa, ja siitä saakka joka ikinen päivä on satanut vettä. Muutamana päivänä myös satoi tuhkaa tänne Riobambaan saakka, vaikka pahimmin on kärsinyt pikkukaupunki Baños, jonka lähiseutuja ehdittiinkin jo evakuoida. Pääasiallisena vaikutuksena täällä Riobambassa on kuitenkin tuntunut silloin tällöin kuuluva jyrinä ja pauke. Tulivuorettoman Suomen kansalaisena odotin luonnollisestikin jo sitä suurta maailmanlopun purkausta, ja vietinkin paljon aikaa kattoterassilla yrittäen bongata vuorta paksun pilviverhon takaa. Savuttavan vuoren onnistuin valitettavasti kuitnekin näkemään vain yhtenä ainoana päivänä, ja silloinkin näkyvyyttä hiukan haittasi lievä sumu.
  Tähän mennessä purkaus tuntuu olevan jo aika lailla loppu, sillä sade on laantunut, eikä jyrinöitäkään enää juuri kuulu.
  Suosikkivuoreni Chimborazokin tuli tutusi viime viikon maanantaina, kun kävimme siellä paikan päällä Fernandon, Danielan ja Danielan poikaystävän, Danielin kanssa. aina Ecuadoriin saapumisestani saakka olen halunnut päästä tutustumaan lähemmin tuohon Ecuadorin korkeimpaan vuoreen, ja innostukseni kasvoikin sitä myötä, kun nousimme autolla mutkittelevaa tietä pitkin kohti pilvien peittämää, lumihuippuista vuorta. Pikkuhiljaa luonto muuttui karummaksi, sää kylmemmäksi ja sumu alkoi paksuuntua ympärillämme kohotessamme pilvien korkeudelle. Villit vicuñat katselivat autoamme tien laidoilla, ja silmät täytyi suojata pilvien läpi paistavalta aurinogolta ja lumen ja sumun häikäisevältä valkoisuudelta.
  Korkeammalle noustessamme lumi alkoi aluksi esiintyä vain pieninä kinoksina siellä täällä, ja pikku hiljaa lumipeite muuttui kattavammaksi ja laajemmaksi. Ensimmäiselle turvapaikalle saakka pääsimme autolla, mutta sieltä eteenpäin matkaa ylöspäin täytyi jatkaa jalkapatikassa liukkaassa lumihangessa kompuroiden. Daniela luovutti jo ensi metreille, ja jäi odottamaan meitä ensimmäiselle turvapaikallle, kun me jatkoimme minun johdollani nousua ohuessa vuoristoilmassa. Paksu sumu esti näkyvyyden paria kymmentä metriä pidemmälle, ja kuivaan kaupunkikäyttöön tarkoitetut kenkäni lipsuivat silloin tällöin liukkaalla ja jyrkällä polulla. Fernando ja Daniel olisivat olleet jo parina hetkenä valmiita luovuttamaan, kun toisesta turvapaikasta ei näkynyt jälkeäkään, mutta minä vaadin itsepäisesti jatkaa etenpäin. Viimein turvapaikan katonharja alkoikin valjeta sumun ja vuorenrinteen takaa, ja hengästyneinä kapusimme voittajina mökin pihaan. Siitä, viidentuhannen metrin korkeudesta käännyimme takaisin, sillä seuraava etappi olisi ollut vasta huipulla saakka, eikä siihen urotyöhön varusteet tai kokemus riittäneet. Jonain päivänä kuitenkin vielä palaan takaisin, ja valloitan tuon myyttisen vuoren.
  Alas palatessamme liityimme Danielan seuraan nauttimaan kokalehdistä haudutettua teetä, ja juttelimme turvapaikan hoitajan kanssa mahdollisuuksista kiivetä huipulle. Oikean oppaan ja varustuksen kanssa matka huipulle tulisi olemaan helppo, mutta moni ylimielinen sooloilija on jäänyt sille tielleen, mistä lähimaastosta löytyvät lukuiset haudat kertoivatkin.
  Vaikka Chimborazo olikin pilvien peitossa, paistoi sen lähiseuduilla kirkas aurinko. Riobambaa lähestyessämme taivas pikkuhiljaa muuttui tummemmaksi, ja tuulilasi alkoi täyttyä sadepisaroista, kun yhden vuoren vaikutuspiiri vaihtui toiseen.

Rock n´ Roll Music
  Bändini kanssa Riobarista on tullut jo jonkin sorttinen vakiopaikkamme, ja saamme siellä aina mitä mainioimman vastaanoton. Viimeisimmällä keikallamme settilistaammekin olimme saaneet jo kokonaiset 10 biisiä, eikä konsertin lyhyyttä enää tarvinnut häpeillä. Soiton huumassa Sebastian onnistui rikkomaan takanaan olevan peilin huitaisemalla siihen särön kapulallaan, mistä paikan omistaja onkin pari kertaa hänelle huomautellut tekstiviesteillä. Maksu peilistä olisi todennäköisesti vain  kahdenkymmenen dollarin luokkaa, muttei miellä ole sitä aikomustakaan mkasaa, sillä olemme joka kerta soittaneet ilmaiseksi täydelle baarille.
  Viime keskiviikkona meillä oli myös keikantapainen kouluni Salesianosin neitsyt Marialle järjestämissä juhlissa. Etukäteen meille sallittiin vain neljä kappaletta, mutta lava oli suuri, äänentoisto huippuluokkaa ja yleisö lukuisa, joten hyväksyimme tarjoituksen.
  Normaalisti koulun juhlissa soitetaan vain romanttisia balladeja, salsaa tai korkeintaan kevyttä poppia, minkä vuoksi soittamamme rockklassikot olivat tapahtumassa jotain aivan uutta. Kuten paikallla olleet Liisa ja Evi minulle myöhemmin kuvailivat, "oli aukio lavan edessä lähes tyhjä, mutta aloittaessamme soiton se hetkessä täyttyi ihmisistä. Lavaa ei selvästikään ollut miedän kaltaisillemme yhtyeille tarkoitettu, ja aloittaessamme Nirvanan smells Like teen Spiritillä tuntui, kuin lattia uhkaisi pettää altani pomppiessani.
  Yleisö oli innoissaan, mutta jo toisena kappaleena soittamamme Dani Californian jälkeen järjestäjät käskivät meitä poistumaan lavalta. Jatkoimme kuitenkin vielä Enter Sandmanilla, jonka jälkeen järjestäjät tulivat joukolla lavalle estämään meitä saastuttamasta arvokasta tilaisuutta enempää.
  Juhlakansan reaktio puolestaan jakautui jyrkästi kahten leiriin; toiset olivat hullaantuneita rajusta ja energisestä livemusiikista, kun taas toiset yhtyivät järjestäjien paheksuntarintamaan raskasta musiikkia vastaan.
  Lopultahan meiltä jäi vain yksi kappale soittamatta, mikä ainoastaan lisäsi tilanteen hienoutta. Minulle, joka olen tottunut Suomessa siihen, ettei musiikilla enää järkytetä ketään, oli mahtavaa huomata, kuinka jossain päin maailmaa vanha kunnon rock n´ roll vielä herättää pelkoa ja pahennusta. Pääsin olemaan mukana sitä legendaarista rockkapinaa vanhoillisia yhteiskuntarakenteita vastaan, vaikkakin vuosikymmeniä sen loppumisen jälkeen.


¡Viva la fiesta!
   Torstaina 24.11.2011 Juhlistimme vaihtariväellä Ellenin toiveesta kiitospäivää hänen kotonaan perinteisin amerikkalaisin menoin. Juhlien valmistelun aloitimme ostamalla tarvikkeet ateriaa varten. Monet perinneherkut kuten karpalohillo ja gravy jäivät puuttumaan, ja muutkin ruuat olivat enemmän tai vähemmän improvisoituja. Perunamuussi oli pusseissta maitoon lisättävää jauhetta, omenapiirakka oli pelkkää täytettä ja kalkkuna oli korvattu kahdella valmiina paistettuina ostetulla kanalla. Lisäksi keitimme Ellenin Minnesotasta tuomaa villiriisiä.
  Ellenin kotona aloitimme aterian valmistelun, ja Ellen kertoi meille kiitospäivän tarinan. Me eurooppalaiset osoitimme kunnioitustamme tätä perinnejuhlaa kohtaan nauramalla makeasti tarinan ironialle, kuinka yhdysvaltalaiset juhlistavat alkuperäisasukkaiden heille osoittamaa kiitollisuutta, vaikka myöhemmin he tappoivat lähes kaikki intiaanit, ja pistivät loputkin asumaan kurjiin reservaatteihin, yleensä kauas omilta kotiseuduiltaan. Ellenkin, joka on hyvin kaukana siitä Euroopassa vallitsevasta jenkkistereotypiasta, myönsi että näinhän siinä tosiaan pääsi käymään. Tähän väliin voisin mainita, että Ellenissä herätti suurta ihmetystä se, että Suomessa on yleistä kutsua kaikkia yhdysvaltalaisia jenkeiksi, sana yankee kun todellisuudessa tarkoittaa pohjoisten osvaltioiden vkeä.
  Jossain vaiheessa Ellen skypetti Minnesotan perheensä kanssa, ja mekin pääsimme kameran eteen esittelemään itsemme. Ellenin äiti kysyi meiltä, että tunnemmeko kiitospäivän tarinan, kuinka siirtolaiset saivat apua intiaaneilta. Tähän Evi vastasi hienovaraisesti, että "yeah, and then they killed them all." Meitä nauratti kovasti, mutta Ellenin äiti ei vaikuttanut aivan yhtä huvittuneelta.
  Ruuanlaiton lomassa harjoitimme toista kiitospäiväperinnettä, ja teimme käsikalkkunoita. Tässä touhussa paperia vasten painetaan toinen käsi, ja sen ääriviivat piirretään kynällä. Sitten peukalolle piiretään nokka, silmät ja kaulapusssi, ja jalkojen jälkeen kalkkuna on valmis.
   Kun pöytä oli katettu, oli toisen kiitospäiväperinteen vuoro. Istuuduimme kaikki pöytään, pidimme toisiamme kädestä, ja sanoimme kukin vuorollamme, mistsä olemme kiitollisia. Seuraavaksi vuorossa oli "kalkkunan" leikkaus. Ryhmän ainoana miehenä tämä kunniatehtävä lankesi minun harteilleni. Aiemmin en siipikarjoja ollut juurikaan leikellyt tarjoiltavaksi, joten kananluita väistellessäni oli tehtävä sangen hankala. Sähläyksestäni sai kuitenkin suuren määrän hupia, ja lopulta jokainen sai kuitenkin lautaselleen eri näköisiä kanapaloja.
  Ellen oli kertonut yhden kiitospäivän "perinteen" olevan, että pöydässä perheen kanssa tapellaan ja riidellään. Tätäkin amerikkalaisuutta pääsimme harjoittamaan, tosin lievemmässä mittakaavassa, kun eräs nimeltämainitsematon belgialainen katsoi asiakseen kritisoida kananleikkaustapaani.
  Vaikka ateria onnisuikin lopulta vähän niin ja näin, oli erityisesti omena"piirakka" jäätelön kera aika herkkua,  ja loistavassa seurassa oli ensimmäinen kiitospäiväni mitä miellyttävin kokemus. Kun Ellen voivotteli, kuinka ateria ei oikein onnistunut, saatoimme me muut todeta, että "Don´t worry. This is the best Thanksgiving we´ve ever had."

  Tästä kiitospäivästä sovimme aloittavamme perinteen, että juhlistamme aina kunkin henkilön kotimaan juhlia tämän henkilön kotona perinteisin menoin. Seuraavana kalenterissa vuoroon tulikin jo Suomen itsenäisyyspäivä. Juhlan virallisen luonteen vuoksi ei mitään itsenäisyyspäiväperinteitä ollut mahdollista harjoittaa, joten sovimme juhlistavamme maani itsenäisyyttä suomalaisella aterialla.
  Vahingossa itsenäisyyspäivä kuitenkin meni ohi minun sitä edes huomaamatta. Minulla kun on tapana tehdä päivittäin merkintöjä tätä blogia varteen kirjaseen, jonka ostin Amsterdamin lentokentältä tänne tullessani. Olin merkinnyt epähuomiossa kirjaan 1. joulukuuta päivämääräksi 31. marraskuuta, minkä vuoksi elin päivää muuta maailmaa jäljessä, ja 6. joulukuuta mennessäni hesarin sivuille tavalliseen tapaani uutisia lukemaan, sain yllätyksekseni huomata sivun olevan täynnä uutisia linnanjuhlista. Uutisia muuten luen paljon mnutia vaihto-oppilaita ahkerammin, ja esimerikis Belgian saadessa uuden hallituksensa onnittelin tämän johdosta kaikkia kolmea Riobamban belgialaista, ja kaikki heistä ihmettelivät yllättyneinä, että ihanko totta?
  Olimme siis suunnitelleet juhlia keskiviikoksi 7. päivä, ja loppujen lopuksi juhlat toteutuivat vasta torstaina, sillä Liisalla ja Evillä oli ongelmia perheidensä kanssa, eivätkä he täten päässeet lähtemään kotoa.
  8. päivä oli siis suunnitelmissa tehdä makaronilaatikkoa ja pullaa, ja ensin piti tietenkin ostaa ainekset. Joitain tarvikkeita löytyi jo valmiiksi kotoa, kuten suurin osa tarvitsemastani jauhelihasta, ja perustarvikkeet kuten sokeri ja kananmunat. Muut ainekset löytyivät enemmän tai vähemmän helposti supermarketista. Lisäjauhelihaksi tosin sai kelvata epäilyttävä klöntti "mystery meatiksi" ristimäämme lihaa, ja hiivan perässä sai ravata ympäri kaupunkia.
   Kiitospäivän tapaan itsenäisyysateriakin onnistui hiukan improvisoiden. Paikallinen maito on todellisuudessa  jotain ihan muuta kuin maitoa, sillä maitopusseja säilytetään kuukausitolkulla huoneenlämmössä. Tämä outo maitojuoma kuplikin makaronilaatikkoa tehdessä vuoan reunojen yli, ja yhteistyóssä kuuman uuninpohjan kanssa täytti koko keittiön savulla. Pullat puolestaan täytyi kaulita limsapullolla, ja uunipeltien puutteessa ne täytyi paistaa voideltuilla uunivuoilla. Maultaan makaronilaatikko oli aika mainiota, ja pullaakin kehuttiin suuresti perheeni ja vaihtareiden taholta, vaikka kaltaiselleni pullaveteraanille ei maku täysin vastannut laatustandardeja, mutta kyllä niit itkemtt silti söi.

Viimeisimpänä viime viikkojen juhlista oli vuorossa Ellenin syntymäpäivät Lauantaina. Tarkoituksena oli tavata Liisan luona  kello 12 ilman Elleniä, ostaa hänelle lahjat ja mennä koko porukalla syömään 12.30. Olimme kuitenkin jo niin hyvin sopeutuneet Ecuadorin kulttuuriin, että kaikki titenkin meni sählingiksi. Miehenä minä luonnollisestikin ehdin Liisan luokse ajoissa kahdeksitoista, mutta Evin ja Liisan aamutoimissa meni niin kauan, ettemme ehtineet minnekään ennen kuin Ellen saapui paikalle kello 13. Lopulta kehittelimme ovelan suunnitelman, ja minä pääsin käyttämään vuosikausien näyttelijänkokemustani. Esitin puhelimeni soivan, puhuin siihen vähän aikaa yksikseni, ja sanoin Sebastianin unohtaneen avaimensa kotiin, ja että minun pitäisi mennä päästämään hänet sisään. Poistuin siis talosta, ja kiirehdin läheiseen turistikauppaan ostamaan Ellenin halajaman käsityövillarepun. Piilotin mytyksi käärityn repun aiemmin itselleni ostamaan villalaukkuun, ja palasin Liisan luo. Ellen ei aavistanut mitään, ja suunnitelma sujui täydellisesti.
  Tai ainakin melkein. Myöhemmin tajusimme näet, että voisimme ostaa hänellle myös eräässä toisessa turistikauppassa myytävän kopion jostakin erään Ecuadorin suosituimman taiteilijan, Oswaldo Guyasamínin, tauluista, Ellen kun rakastaa kyseistä taiteilijaa, ja itsenäisyyspäivänä herätinkin hänessä kateutta taloa esitellessäni, täällä kun roikkuu seinällä eräs kyseisen taiteilijan alkuperäistyö. Joka tapauksessa, toistin saman esityksen puhelimen kanssa, tällä kertaa sanoen, että Sebastian tulisi palauttamaan avaimeni. Kaikessa tässä avainselkkauksessa hauskinta oli se, että kun ennen lounasta nautimme virvoikkeita paikallisessa kahvilassa, soitti Magdala oikeasti minulle kysyen avaimia, sillä hän oli unohtanut omansa taloon.
  Lopulta pääsimme kuitenkin pizzeriaankin saakka, ja juhlat menivät mainiosti hyvässä seurassa hyvän ruuan parissa. Ellenkin oli lahjoihinsa tyytyväinen.