Nyt Ecuadorin vuodestani on kulunut jo puolet, minkä vuoksi ajattelin tehdä mahdollisimman kattavan selostuksen kaikesta siitä, mitä olen Ecuadorista, sen kulttuurista ja ihmisistä oppinut. Tietysti kaikki mitä tulen kertomaan, on kuinka minä itse näen asiat, joten jotkut saattavat olla erimieltä kanssani.
Tähän saakka olen mielessäni elänyt kauemmaksi tulostani tänne, mutta nyt tulen elämään kohti kotiinpaluuta. Aika on kulunut välillä matelevan hitaasti ja välillä suorastaan lentänyt, olen kokenut upeita hetkiä ja myöskin masentavia aikoja. Olen nähnyt, kokenut ja oppinut valtavan paljon uutta, mitä en olisi koskaan voinut tehdä Suomessa. Olen saanut paljon uusia ystäviä ja jokusen vihollisenkin, joista pahimpana vin mainita arkkiviholliseni, "El tipo del Correo", eli "postin mies. Tämä kurja arkkikonna kun rahasti minulta postikortteja Suomeen lähettäessäni 2.25 dollaria liikaa, ja äläkkää nostaessani hän piiloutui byrokratian pykälien taakse. Mutta kaiken kaikkiaan vuosi on tähän mennessä ollut hintansa väärti.
Ruoka
Kaikkien täytyy syödä, joten kerronta on luontevaa aloittaa ruuasta.
Ruokahan, kuten muukin kulttuuri Ecuadorissa vaihtelee huomattavasti vuoriston, rannikon ja viidakon välillä, ja jopa alueiden sisälläkin. Lounas on se päivän pääateria jolloin syödään reilusti, ja illalla syödään normaalisti vain pari leipää kahvin kera.
Yhdistävänä tekijänä maan eri alueiden välillä on riisi. Jos lautasella ei ole riisiä, ei se ole mikään oikea ateria. Alkujaan tämä riisin paljous alkoi aika pian tökkimään, mutta nyt siihen on jo tottunut, ja nyt jopa pasta ilman riisiä tuntuu siltä, että siitä puuttuu jotakin.
Toinen yhdistävä tekijä on keitto. Lounaalla ennen varsinaista ateriaa tarjotaan aina keittoa. Tässä suhteessa minun perheeni on erikoinen, sillä sen jälkeen kun muutin tänne noin kaksi kuukautta sitten, olemme syöneet keittoa vain yhden ainoan kerran (noin puoli tuntia sen jälkeen, kun kirjoitin tuon lauseen, eteeni kannettiin keittolautanen). Keittoja ei kuitenkaan ole juuri ikävä, sillä paikoitellen ne osaavat olla aika kamalia.
Tulinen ají-kastike on käsittääkseni myös koko kansan herkkua. Sitä voi ostaa kaupassa pulloissa, joiden paksu mössö ei kovin kummoista ole. Itse tehtynä se on parasta, jolloin se on vetistä, ja siihen lisätään sipulia. Ajín lisäksi kaikkiin keittoihin ja luonnollisestikin kalaruokiin on tapana lisätä limeä.
Leipä tässä maassa on, kuten arvata saattaa, aika lailla sitä valkoista vehnäpullaa. Riobambasta voi kuitenkin löytää ihan hyviäkin, jokseenkin rusehtavia leipiä. Kamalimmat leivät ovat ehdottomasti rannikolla, ja esimerkiksi Guayaquilistä, joka on muutaman miljoonan asukkaan metropoli, on silti lähes mahdotonta löytää Riobamban tasoista leipää. Paljon täältä löytyy myös niitä oikeita pullia, eli "makeaa leipää", kuten niitä täällä kutsutaan. Eihän ne kyllä tietenkään suomalaisen pullan tasoisia ole, ja vaikka jotkut niistä ihan hyviä ovatkin, yhdistää niitä kaikkia tietynlainen outo maku, jota en osaa sanoin kuvata.
Karkeista, sipseistä ja muista antiruoista reilusti yleisimpiä ovat erilaiset perunalastut, joita on täysin normaalia syödä esimerkiksi koulussa välitunneilla, tai oikeastaan ihan missä tahansa. Niitä tulee niin monissa merkeissä, laaduissa ja mauissa, etten niitä ala tässä sen enempää luettelemaan. Itse kun en niistä muutenkaan juuri perusta. Perinteisten perunalastujen lisäksi suosittuja ovat kuitenkin myös chiflet, eli suolaisista banaaneista, verdeistä tehdyt sipsit. Niitä voi ostaa tehdasvalmisteisina, jolloin ne maistuvat pahvilta, tai itsenäisten pienyrittäjien tekeminä merkittömissä muovipusseissa, jolloin ne ovat uskomattoman herkullisia. Näiden itsenäistenkin chiflejen laatu tosin vaihtelee huomattavasti, ja niitä ei ole aina helppo löytää ostettavaksi. Kouluni kioskeissa niitä saa silloin tällöin ostettua, ja provinssienvälisillä bussimatkoilla niitä myydään matkustajille. Olen noihin harvinaisiin herkkuihin niin ihastunut, että osaan jo erottaa hyvät chiflet huonoista vain pussia katsomalla.
Karkkeja ja suklaata täällä ei puolestaan nautita niinkään paljoa, vaikka purkkaa kyllä jauhetaan reilulla kädellä. Käytännössä kaikki hedelmäkarkit ovat maahantuotuja ja täten kohtalaisen hinnakkaita. Suklaatahan Ecuadorissa kasvatetaan hyvinkin paljon, ja ainakin paikallisten mukaan se on maailman parasta. Tässä Ecuador kuitenkin törmää kehitysmaiden vakio-ongelmaan, eli laadukkaita raaka-aineita kyllä löytyy, mutta niitä ei osata jalostaa. Eihän Ecuadorilainen suklaa mitään pahaa ole, kaukana siitä, mutta ei se kyllä euroopassa jalostetuille kilpailijoilleen vedä vertoja.
Näistä antiruoista keksit ovat myös sangen suosittuja, ja kaikkein suosituin tuntuu olevan Yhdysvaltojenkin suosikkikeksi, Oreo.
Pari sanaa täytyy sanoa myös hedelmistä. Kaikista suomesta löytyvistä hedelmistä täältä löytyy tuoreet versiot, ja lisäksi tarjolla on niin valtava valikoima erilaisia minulle ennestään tuntemattomia hedelmiä, että kaikkia en ole vielä päässyt maistamaan, ja tuskin pääsenkään. näiden hedelmien suomenkielisistä nimistä minulla ei ole teitoakaan, ja suurimalla osalla semmoisia tuskin edes on. Murto-osan luetellakseni ensimmäisenä mieleen tulee granadilla, naranjilla, babaco, guayabana, tamarindo, maracuya, taxo, claudia, puutomaatti, tuna... lista on loputon.
Marjoja täällä ei löydy kuin mansikkaa ja karhunvatukkaa, ja koko käsite "marja" on ecuadorilaisille täysin tuntematon. Marjat ovat yksinkertaisesti pienikokoisia hedelmiä. Mansikathan eivät täällä luonnollisestikaan ole läheskään Suomen kesämansikoiden vertaisia, vaikka kyllä niitäkin itkemättä syö. Karhunvatukat puolestaan ovat hyvin suosittuja, ja ihan syystäkin. Espanjaksi karhunvatukka muuten on "mora", joten moramehut ja muut herkut ovat tulleet tutuksi.
Minullehan vuoriston, ja eritoten Riobamban ruoka on kaikista tutuinta, joten siitä voin kertoa kattavimmin. Lyhyesti sanottuna kaikki mitä vuoriston ruuasta täytyy tietää on kana ja riisi. Normaali vuoriston lounas on kanakeittoa, jonka jälkeen tarjotaan kanaa ja riisiä. Tässäkin suhteessa olen onnekas, sillä perheeni syö kanaa vain kerran, pari viikossa. Eirtyisesti kanakeitto, jonka luisevista kananjaloista täytyy imeä vetinen ja mauton nahka pois, ei ole mitään suurta herkkua. Ja kananjalalla en tarkoita sitä paksua koipiosaa, vaan sitä luisevaa jalkaa, josta ei löydy nahan lisäksi muuta kuin jänteitä.
Kana on valttia myös roskaruuassa, ja Riobambasta löytyy aika joukko erilaisia KFC-vastikeketjuja: Gus Pollo, Pollo Ejecutivo, Happy Pollo, Papio´s Pollo, KFC. Ja jos joku ei tiedä tai arvaa, niin pollo tosiaan tarkoittaa kanaa. Hauskin noista on Pollo Ejecutivo, jossa frakkiin ja silinterihattuun pukeutunut kana kantaa lautasellista kanankoipia. Kamalimpana esimerkkinä taas voin antaa Papi Pollon, jossa ateriana saa muovisen korin, johon laitettu muovipussi täytetään kanalla ja ranskalaisilla, ja sitten hukutetaan ketsuppiin ja majoneesiin. Korin mukana tulee muovihanska, jolla herkut voi ahtaa suuhun sormia sotkematta. Nam.
Ecuadorissa ei kuitenkaan tunneta käsitettä roskaruoka, vaan ylläkuvattu sotku kelpaa ihan kunnon ateriasta.
Vuoristossa syödään myös paljon maissia, joka on siitä Suomen makeasta, keltaisesta maissista eroten vaaleaa ja suolaisempaa. Tähkät ja jyvät ovat myös huomattavasti isompia. Maissista myös tehdään tortilloja, jotka eivät siis ole niitä Suomessa muovipakkauksessa myytäviä plättyjä, vaan pienen leipäsen oloisia kiekkoja.
Muuta sierran arkiruokaa ovat pavut ja linssit. Niistä tehtävä minestra, eli tietynlainen ruskeanvärinen kastike on aika herkkua riisin kanssa.
Perunoita täällä syödään myös aika paljon, vaikkeivat ne laadultaan olekaan lähelläkään Suomen pottuja. Perunat ovat yleensä jauhoisia ja kuivia, ja niistä tehty muussi on mautonta ja liisterimäistä.
Normaalisti ruuan kanssa ei tarjoilla salaattia, ja jos sitä tarjoillaan, on se normaalisti vain lehtisalaattia ja tomaattia. Toinen hyvin ecuadorilainen "salaatti", jota Magdala laittaa, on pussillinen pakastevihanneksia sekoitettuna majoneesiin. Normaalistihan kaikki ruoka-aineet ostetaan täällä tuoreina, mutta Magdala elää aika kiireistä elämää, joten meiltä löytyy jonkin verran pakasteruokaakin.
Lautasilta voi usein löytää myös verdeä ja maduroa, jotka ovat kumpikin tietyn tyypin banaaneja. Verde on nimensä mukaan vihreä, ja se on maan viidestä banaanista ainoa suolainen. Maduro taas on Suomesta löydettäviä banaaneja makeampi. Kumpaakin tarjotaan lounaalla paistettuna. Näiden kahden lisäksi Ecuadorista löytyy kolmea muuta banaanilajia: guineo, joka on se Suomesta tuttu pötkylä, orito, joka on edellisen pienempi versio, ja tarujen myyttinen musta banaani, jonka nimeä en muista, ja jota en ole koskaan päässyt omin silmin näkemään.
Sierran erikoisuuksista yleisin on eritysesti Riobambassa suosittu ornado, eli kokonainen paistettu sika. Ornadopaikoissa lautaselle irrotetaan mehukkaita sikapaloja, ja ne tarjoillaan salaatin, perunoiden, kastikkeen ja erityisen ornadoliemen kanssa. Ornado on tosi herkkua, vaikka kuulemma saattaakin saada ulkomaalaisen vatsan sekaisin. Itse olen selvinnyt ornadoistani ilman vaivoja.
Ecuadorilaiseen tapaan siastakaan ei mitään heitetä hukkaan, ja siannahka on varsin yleistä herkkua täällä. Tietysti länsimaiseen makuun se voi kuulostaa aluksi sangen vastenmieliseltä, ja sitä se onkin, jos siinä on vielä ihokarvoja kiinni, mutta oikein valmistettuna se osaa olla aika herkkua.
Toinen erikoisuus on tietenkin se kuuluisa cuy, eli marsu. Monia gringoja säikäyttävä jyrsijä on, kuten aiemmin sanoinkin, aika herkullista, joskaan se erikoista makua en osaa kuvailla. Monille marsun sitkeä nahka ei maistu, vaikka liha kelpaakin, mutta minä syön mielelläni kaiken, mitä noilla pienillä ystävillämme on tarjottavanaan.
Rannikon ruoassa kala on sama asia kuin kana vuoristossa, eli kalakeitto ja kalaa riisin kera on se tyypillinen lounas. Samoin kuin vuoriston kanaa syödessä harvoin löytää palasia ilman luita, saa rannikon kalaa nauttiessa tottua poimimaan ruotoja suustaan. Kalaahan luonnollisestikin löytyy valtavasti eri lajikkeita, joista nimeltä muistan vain oman suosikkini corvinan. Pehmeää valkoista merenelävää nauttiessani en ole kertaakaan joutunut varomaan ruotoja. Täällähän kalaa ei uuten jaeta valkoisen ja punaisen lihan kaloihin, vaan esimerikiksi ruskean ja harmaan lihan eväkkäät eivät ole harvinaisuuksia.
Rannikon arkiruuasta minulla ei ole paljoa sanottavaa, mutta uskoisin siellä syötävän paljon banaaneja. Ainakin rannikon väkeä kutsutaan täällä vuoristossa nimellä "mono", eli "apina".
Rannikon erikoisuuksista kuuluisin on ceviche, eli vetinen, mutta keittoa sakeampi ruoka, jossa yleensä pääasiana on joko kalaa tai katkarapuja (vaikka Riobambasta tosin saakin mitä mainiointa siannahkacevicheä).
Toinen tunnettu rannikkoruoka on encebollado, joka muistuttaa cevicheä, mutta siinä on paljon sipulia ja yleensä yuccaa tai
maniokkia, kuten sitä näköjään suomeksi kutsutaan. Encebollado kansantietämyksen mukaan auttaa krapulaan.
Orienten eli viidakon ruoasta en tiedä juuri mitään, mutta viidakossa intiaaniperheen talossa vieraillessamme he kertoivat syövänsä lähinnä verdejä ja yuccaa.
Juoma
Ecuadorilaisista jotkut harvat juovat hanavettä, eivätkä ole siihen kuolleet, vaikka suurin osa kansasta (perheeni mukaanlukien) pelkääkin kraanan kirousta, ja juo pelkkää puhdistettua vettä. Minä ajattelin tänne tullessani, että jos jou ecuadorilainen voi hanavettä juoda, niin pystyn siihen minäkin. Ilman sen suurempia vatsatauteja tai mahamatoja olen päätöksestäni selvinnyt. Normaalisti juon kuitenkin minäkin sitä kahdenkymmenen litran tankeissa ostettavaa juomavettä, koska se maistuu paremmalta. Jos puhdistettu vesi kuitenkin on loppu, juon perheeltäni salassa hanavettä, Magdala kun on lähes sairaalloisen tarkka puhtaudesta ja terveydestä, joten hän sekoaisi, jos saisi tietää minun juovan moista myrkkyä. 20 litran vesitankki muuten maksaa 2 dollaria, joten sillä ei kukaan itseään vararikkoon saata.
Veden ollessa janojuomaa, nautitaan ruuan kanssa yleensä mehua tai limsaa. Mehu tehdään yleensä tuoreista hedelmistä, joten Ecuadorin tarjonnan huomioon ottaen tarjontaa piisaa, etenkin kun eri hedelmiä on myös yleistä yhdistää mehuissa. Makeiden mehujen lisäksi löytyy myös limonadaa, eli limestä, jota täällä muuten kutsutaan sitruunaksi, tehtyä herkullista juomaa.
Mehun lisäksi tosiaan coca-colat ja muut hammassyövyttimet ovat yleinen näky pöydässä, ja kuten roskaruoankin kanssa, ei niiden katsota olevan mitenkään erityisen epäterveellisiä.
Kansainvälisten limsojen lisäksi tarjolla on Ecuadorin oma virvoitusjuomaketju, jonka nimen onnistuin unohtamaan. Tältä ketjulta kuitenkin saa mansikan, omenan ja spriten makuisia juomia. Lisäksi löytyy virtsanväristä Inka-Colaa, jota en ole vielä kehdannut maistaa.
Alkoholinjuomisessa Ecuadorista ei löydy juuri lainkaan kulttuuria, kuten ikäväkseni olen saanut todeta. Olutta juodaan vesilaseissa, ja on täysin normaalia ostaa yksi pullo kolmelle ihmiselle. Eri olutmerkkejä maasta löytyy tasan viisi: Ecuadorin omat Pilsener ja Club, ja tuontioluet Heineken, Budweiser ja Corona.
Viiniä juodaan jossain harvoissa juhlatilaisuuksissa, ja esimerkiksi jouluna oli Magdalan suvun juhliin hankittu yksi pullo kahdelletoista henkilölle. Kaikki saivat osansa, ja viiniä jäi vielä ylikin. Mistään nautiskelustahan ei tosiaan ollut kyse, vaan aterian jälkeen lähes kaikki kulauttivat sen kynnenkevyisen tilkkansa kerralla kurkusta alas.
Baarimikotkaan eivät aina osaa hommaansa kunnolla, kuten olen ollut vierestä todistamassa. Eräässä baarissa esimerkiksi Finlandia-vodkashottia pyytäessään eräs ystäväni sai käteensä viskilasin, jossa hyvään vodkaan oli sotkettu jäitä. YFU:n rannikkomatkalla (josta kerron kunhan tämän viestin saan valmiiksi) puolestaan eräässä rantabaarissa erään vaihtarin pyydettyä Bloody Marya otti baarin neiti tiskin takaa käteensä kokonaisen tomaatin, ja totesi surullisena, että "tämä ei oikein toimi".
Välillä tämä juomiskulttuurin puute menee jopa pakanallisen pyhäinhäväistyksellisiin mittoihin. On tuskallista seurata vierestä, kuinka kallista merkkiviskiä sekoitetaan veteen maun laimentamiseksi, tai kuinka Jägermeisteria sekoitetaan halpaan energiajuomaan. Oluen ja kokiksen sekoitus saa vatsan sekaisin jo pelkästä katselemisesta, ja samoin tekee spritella laimennettu punaviini.
Alkoholijuomista Ecuadorin oma ylpeys on aguardiente, eli sokeriruokoviina. Sitä halvempaa juomaa ei maasta löydy, eikä kukaan pidä siitä. Ihan syystäkin.
Lämpimiä juomia maassa juodaan aamulla ja illalla, ja sekä aamu- että iltapalaa kutsutaan yksinkertaisesti sanalla "café". Kahvissahan Ecuador törmää samaan ongelmaan kuin suklaassakin, eli vaikka kahvi kasvaa täällä ja Kolumbiassa, myydään parhaat pavut kuulemma Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan. Yleisin kahvilaatu on Nescafén valmiskahvi, ja kahvinkeittimet ovat erittäin harvinaisia. Ensimmäistä kertaa tämmöisen masiinan nähtyäni hostsiskojeni Quiton asunnossa olin onneni kukkuloilla, mutta loppujen lopuksi siitä saatu litku ei ollut juuri valmiskahvia parempaa. Nyt olen jo hyväksynyt sen faktan, ettei tästä maasta vain yksinkertaisesti saa hyvää kahvia.
Siinä missä minä pistän kuumaan veteeni lähemmäksi kaksi teelusikallista tuota mustaa murua, laittavat euadorilaiset normaalisti noin puoliteelusikallista kahvia, ja 2-4 teelusikallista sokeria. Että semmoisesta "kahvista" nämä paikalliset nauttivat.
Muista lämpimistä juomista selvästi suosituin on anistee, ja oikeat teet eivät tunnu olevan niin yleisiä. Chimborazolla käydessäni pääsin nauttimaan myös kokalehdistä haudutetusta juomasta, joka kuulemma auttaa korkeuden aiheuttamiin vaivoihin.
Muutamaa Ecuadorin omaa erikoisjuomaakin olen päässyt maistamaan. Niistä aiemmin olen jo maininnut Colada Moradan, jota juodaan erityisen paljon kuolleiden muistopäivänä, mutta muutenkin silloin tällöin. Se on siis purppuranvärinien, paksu juoma, jossa on hedelmäpalasia. Resepti vaihtelee tekijän mukaan, mutta vielä en ole pahaa colada moradaa maistanut. Juoma juodaan kuumana.
Toinen erikoisherkku on morocho, josta ei voi sen enempää sanoa, kuin että se on vetisempi versio riisipuurosta.
Kolmantena on juoma, jota pääsin ihan vastikään maistamaan, chicha. Se on maissista tehtyä, hiukan limsan kaltaista juomaa, joka on ihan hyvää, vaikkakin vähän outoa.
Ecuadorilainen elämä
Paras mahdollinen tapa tarkkaila kulttuuria, on tarkkaila sen ihmisiä ja heidän arkielämäänsä. Ecuadorissa, kuten kaikkialla latinalaisessa Amerikassa, on perhe koko elämän ydin, jopa outoihin mittoihin saakka. Vanhemmat hallitsevat lastensa elämää täysin, ja vielä pitkään näiden aikuisikään saakka. Nuoren on esimerkiksi ihan turha haaveilla sellaisesta ammatista, jota hänen vanhempansa eivät hyävksy, ja siksi kaikki ihmiset haaveilevat jo nuorelta iältä saakka lääkäreiden ja insinöörien ammateista rocktähtien ja rallikuskien sijaan.
Kotona käydessään hostsiskoni Daniela ja Fernanda joutuvat edelleenkin kysymään vanhemmiltaan lupaa lähtiessään ulos, vaikka he ovatkin jo 21- ja 24-vuotiaita. Tämä on täysin normaalia Ecuadorissa, ja Fernanda kertoi minulle 31-vuotiaasta ystävästään, joka asuu yhä vanhempiensa luona, ja ei voi tehdä mitään näiltä lupaa kysymättä.
Ilmapiiri on naisille paljon tiukempi kuin miehille, ja siksi Magdala ja Fernando ovat Danielan ja Fernandan menemisistä paljon tarkempia ja tiukempia kuin minun ja Sebastianin, vaikka he ovat huomattavasti vanhempia.
Maan konservatiivisuus näkyy myös ihan yleisesti kansan mielipiteissä, ja esimerkiksi homofobia ja rasismi ovat normeja poikkeuksien sijasta. Rasismi kohdistuu lähinnä alkuperäisasukkaita ja aasialaisia, mutta joissan harvemmissa tapauksissa myös gringoja kohtaan. Tässä tapauksessa esimerkiksi Sebastian on harvinaisuus, että hän uskoo tasa-arvoon, ja sanoo kaikkien ihmisten olevan samanarvoisia.
Euroopasta yleisesti ajatellaan, että se on kammottava vapaamielisyyden kehto, jossa seksitaudit jylläävät vapaan seksin seurauksena. Tämä on tietysti ironista maassa, jossa teiniraskaudet ovat päätähuimaavan yleisiä puutteellisen seksivalistuksen seurauksena. Olen kuullut jopa niinkin villejä mielipiteitä, että raskaaksi ei voi tulla kuin yöaikana, joten on lievä yllätys, että maassa ei ole sen suurempaa ongelmaa esimerkiksi AIDSista ja muista vekkuleista.
Tämän ajattelumallin vuoksi kuitenkin ne harvat vanhemmat, jotka suostuvat lähettämään lapsensa vaihto-oppilaaksi ulkomaille, yleensä haluavat heidät pikemminkin Yhdysvaltoihin kuin Eurooppaan.
Perheen ja konservatiivisuuden lisäksi toinen ecuadorilaisten elämää hallitseva tekijä on aika. Tai tarkemmin sanottuna ecuadorilainen aika, eli ecuadorian time, eli tiempo ecuatoriano. Mitään ei siis koskaan tehdä ajoissa, jos tehdään ollenkaan. "Nähdään kymmenen minuutin päästä" tarkoittaa vähintäänkin tuntia, ja "olen siellä pian" voi tarkoittaa mitä tahansa viidestä minuutista viiteen tuntiin. Alkujaan tämä aiheutti paikoittaista turhautumista, mutta nyt olen siihen jo niin tottunut, että jos minulle esimerkiksi sanotaan, että menemme jonnekkin kello kahdeksan aamulla, laitan herätyskellon soimaan kymmeneksi, enkä joudu kiirehtimään. Ainoa paikka, missä täytyy olla ajoissa, on koulu.
Mitä taas suunnitelmiin tulee, niin nyrkkisääntönä on se, että jos jotain suunnitellaan, se ei koskaan tapahdu, mutta se mitä ei suunnitella, voi tapahtua milloin tahansa.
Ecuadorissa uskonto on yhtä kuin katolilaisuus, ja useammankin kerran olen saanut vastata kysymykseen "oletko katolilainen vain ateisti?".
Vähemmistöuskontojakin toki löytyy, kuten intiianikansojen luonnonuskonnot, ja löytyypähän Riobambastakin jopa yksi juutalainen, joka tosin asuu Ambatossa. Maasta löytyy myös yksi ortodoksinen kirkko Quitosta, ja jopa kaksi ortodoksisen seurakunnan herruudesta kiistelevää arkkipiispaa, jotka kumpikin syyttää toista valehtelijaksi ja harhaoppiseksi.
Muuten yleisesti ecuadorilaisesta mielenlaadusta voin kertoa, että nuoret ihmiset ovat selvästi ikäänsä lapsellisempia, ja ihmisten yleissivistys on vähän mitä on. Luokkaerot ovat myös aika selkeät, eivätkä eri luokkien ihmiset juuri pidä toisistaan.
Muutamia yleisesti outoja piirteitä olen myös huomannut. Yleistäminen on tietysti pahasta, mutta silti on oikeutettua sanoa, että ecuadorilaisilla ei ole silmää valokuvaukselle. Perheiden valokuva-albumeissa voi nähdä esimerkiksi huoltoasemalla otettu perhekuva matkalta Buenos Airesiin, tai romanttinen kuva pariskunnasta keskellä autotietä Roomassa. Yleistä on myös zoomata hyvin lähelle henkilön kasvoja, vaikka tarkoituksena olisi ottaa kuva henkilöstä osana suurempaa kokonaisuutta.
Toinen mielenkiintoinen asia Ecuadorissa on se, että vaikka ajokortin voi hankkia vasta 18-vuotiaana, opetellaan ajamaan jo yleensä 13-14 vuoden iässä, ja alaikäisten on täysin normaalia ajaa autoa ja lainata vanhempiensa autoja omiin tarkoituksiinsa. Jos poliisi nappaa alaikäisen kuskin, heidät vain lahjotaan, koska Ecuador on niitä maita, joissa rahalla saa mitä tahansa.
Musiikki
Ylivoimaisesti suosituin musiikkilaji Ecuadorissa on wikipedian mukaan alunperin puertoricolainen reggaeton, joka on semmoisista tanssijumputusta. Suosittuja ovat myös muunkinlaiset jumputukset, mutta en ole näiden musiikkilajien suuri ystävä, enkä täten osaa niistä juuri sen enempää kertoa.
Minulle paljon tutumpaa ja mieluisampaa on Andien kansanmusiikki, eli música folclórica. Siinä yleisiä istrumentteja ovat quena, rondador, zampoña ja charango. Musiikista kirjoittaminen tuntuu tosin vähän tyhmältä, eli jos joku haluaa tutustua tarkemmin reggaetoniin tai folclóricaan, niin Youtubesta varmasti löytyy.
Tietysti hiukan löytyy niitäkin ihmisiä, jotka pitävät vanhan koulukunnan rockista, mutta sellaista soittavia bändejä ei löydy juuri lainkaan, mistä syystä olemmekin nousseet bändini kanssa jo jonkinlaisiksi julkkiksiksi vakiopaikassamme Riobarissa. Esimerkiksi uudenvuodenaattona siellä järjestettiin usean bändin konsertti, johon emme valitettavasti päässeet esiintymään, koska puolet bändistä oli Quitossa. Paikan päällä kuitenkin yleisö oli kovasti kysellyt meidän perään jo olivat olleet kuulemma kovinkin pettyneitä, koska emme soittaneet siellä.
Viime kerralla siellä soittaessamme taas baarin omistaja oli teettänyt suurehkon julisteen ulos laitettavaksi, joka mainosti vain ja ainoastaan meidän orkesteriamme. Kaiken tämän olemme siis saavuttaneet pelkillä rockklassikkocovereilla.
TV
Ecuadorissa ei olla siirrytty digiaikaan, ja jos talosta löytyy kaapeli, on avautuu tarjolle joukko kanavia, joilta saa Yhdysvaltalaista viihdehöttöä ja kansainvälisiä kanavia. Muuten saa tyytyä vähän päälle kymmeneen ecuadorilaiseen kanavaan, joiden tarjonnasta ei ulkomaalainen välttämättä nauti kovinkaan paljoa. Ensinnäkin nämä kanavat ovat täynnä hallituksen propagandaa, ja toisekseen tarjonnan laatu ei ole kovin kummoista. Näiden kanavien parhaimmistoa edustaa Caso Cerrado, el latinomaailman oma Dr. Phil, ja silloin tällöin yhdeltä näiltä kanavista tulevat espanjankieliset Simpsonit.
Kaapelikanavilta puolestaan löytää paljon Suomestakin tuttuja Yhdysvaltalaisia sarjoja, usein jopa alkuperäisellä kielellään, vaikka esimerkiksi Simpsonit ja Futurama ovat joka tapauksessa espanjaksi dubattuja. Maassa näyhtettävät elokuvat toistuvat usein samalla kanavalla hyvin monta kertaa lyhyen ajan sisällä, ja erityisen suosituiksi olen havainnut esimerkiksi elokuvat "Paholainen pukeutuu Pradaan" ja "Ihmeperhe". Elokuvista osa on dubattuja, ja osa ei.
Nykyiseen perheeseeni muutettuani ja television huoneeseeni saatuani suosikkikanavakseni kehittyi hyvin äkkiä CNN. Kansainväliset uutiset ja laatudokumentit kun ovat harvinaista tavaraa täällä Ecuadorissa, ja erityisesti politiikan seurantaa ehtikin olla jo ikävä. Vaikka CNN:ltäkään ei luonnollisesti Suomen presidentinvaaleja pääse seuraamaan, viihdytän itseäni seuraamalla Yhdysvaltojen Republikaanipuolueen presidenttiehdokasesivaaleja. Jenkkien politiikka kun on jotain niin järjetöntä, ettei siitä hupi lopu kesken. Suomen presidentinvaaleista muuten kyllä oli lyhyesti juttua jollain noista mainitsemistani Ecuadorilaisista kanavista, kuinkas muutenkaan kuin Pekka Haaviston kumppanin yhteydessä.
Kansainvälisen CNN:n lisäksi maassa näkyy luonnollisestikin myös CNN Latino, jota silloin tällöin katselen lystikseni. Vaikka tuonkin kanavan tarjonta on pääasiallisesti asiallista, huomaa laatueroja esimerkiksi siinä, että kun kansainvälisellä CNN:ännällä käsitellään Syyria kriisiä, puhutaan sen espanjankielisellä sisarkanavalla Jennifer Lopezin ja Marc Anthonyn erosta.
Elokuvat
Marraskuussa saatiin Riobambaankin oma ostoskeskus, ja sitä myöten kaupungin ensimmäinen elokuvateatteri. Sitä ennen elävistä kuvista teatterissa nauttiakseen joutui lähtemään tunnin ajomatkan päähän Ambatoon.
Teatterin tarjonnasta jotkin elokuvat pääsee näkemään sekä alkuperäiskielellään englanniksi, että espanjaksi dubattuna. Ecuadorin oma elokuvateollisuus ei taida kovin kummoisella tasolla olla, sillä yhtäkään ei-yhdysvaltalaista elokuvaa en ole vielä teatterin mainoksissa nähnyt.
Lievästi yllättävää oli se, että ihmiset tosiaan katsovat elokuvaa hiljaa ja rauhallisesti paikallaan istuen. Rannikon meiningistä olen nimittäin kuullut aika lailla päinvastaista.
Kulttuuritarjonta
Kulttuuritarjonta on, kuten kehitysmaalta saattaakin odottaa, vähäistä. Siinä missä vanha kotikaupunkini, reilun 70000 asukkaan Joensuu on kokoaan suurempi kaupunki, on yli 150000 asukkaan Riobamba ehdottomasti kokoaan pienempi kaupunki. Kuten mainitsin, sai kaupunki ensimmäisen ostoskeskuksensakin vasta marraskuussa, eikä kaupungista löydy mitään semmoisia luksuksia, kuin kirjastoja ja museioita. Yksi teatteri sentään taitaa olla.
Ei Riobamba kuitenkaan ihan sieltä kurjimmasta päästä ole. YFU:n vaihtereiden kotikaupungeista kurjin taitaa olla Riobamban ja Quiton välissä sijaitseva Latacunga, jossa ei ole yhtään mitään, ja kaupunki on kaiken lisäksi vielä valtavan rumakin.
Riobamba on loppujen lopuksi aika mukava kaupunki asua. Pääkadulla ja vanhassa kaupungissa kaupunki on itse asiassa aika kaunis, juuri sellainen, kuin Andeilla sijaitsevan kaupungin odottaisikin olevan. Lisäksi meiltä löytyy paljon alkuperäisasukkaita, ja sitä myöten paljon käsityöliikkeitä. Kaupungissa on myös juna-asema, jolta pääsisi matkaamaan vanhalla junalla kuulemma upealle Nariz del Diablo -reitille, mutta raiteita korjataan, joten junaan päästäkseen täytyy ensin matkustaa hiukan kauemmaksi erääseen pikkukylään.
Riobamban todellinen kauneus on kuitenkin sitä ympäröivissä vuorissa. Minähän siis asun muuta kaupunkia korkeammalla sijaitsevalla asuinalueella, ja täältä keskustaan päin kävellessä voi selkeänä päivänä nähdä kaupunkia ympäröivät vuoret ja niiden rinteillä olevat maalaiskylät. Riobamban betonisen kaupunkimaiseman yläpuolella nuo rinteet ovat kuin portti toiseen ulottuvuuteen, jolloin voi nähdä samaan aikaan kaksi täysin erilaista maailmaa.
Raha
Ecuadorin rahayksikkö on Yhdysvaltain dollari, joten jenkkipresidenteillä saa mitä haluaa.
kaikki setelit, ja yhden dollarin kolikot tulevat kaikki jenkeistä, mutta sitä pienempiä kolikoita Ecuador painaa myös omanlaisiaan, eivätkä ne kuulemma kelpaa jenkeissä, vaikka valuutta onkin sama.
Hintataso menee sillä lailla, että kaikki maahantuotu, kuten elekroniikka, merkkivaatteet ja suurin osa karkeista on jopa Suomeakin kalliimpaa, ja kaikki muu on halpaa.
Joitakin esimerkkejä mainitakseni halvimmat kännykät ovat noin 50 dollaria uutena, hyvistä kengistä saa helposti maksaa lähemmäksi sata dollaria tai enemmänkin, mäkkärin euron juusto on dollarin, ja semmoisesta noin kymmene sentin Milky Way -patukasta saa maksaa jopa puolitoista taalaa. Puolen litran limsapullon taas saa 60 sentillä, taksimatka Riobambassa maksaa dollarin, elokuviin pääsee noin vitosella, hyvässä ravintolassa kunnon aterian ja juoman saa noin kympillä, yksivärinen t-paita irtoaa vitosella, hyvät ecuadorilaiset kengät noin kympillä, farkut kahdella kympillä, puolen litran olut maksaa dollarin, 0.75 litran pullo halvinta ei-metanolista rommia vitosen, poltetut cd-levyt ja elokuvat dollarin (aitoja on vaikea löytää). Että semmoisilla hinnoilla mennään.
Turvallisuus
Ecuador ei luonnollisestikaan ole mikään Suomen veroinen lintukoto, ja etenkin gringoille voi elämä käydä silloin tällöin rankaksi. Maan vaarallisin kaupunki on kuulemma maan suurin kaupunki Guayaquil, ja rannikko on muutenkin vuoristoa vaarallisempaa. Taskuvarkaat ovat sangen yleisiä, ja tarinoita veitsillä ja käsiaseilla uhkaavista ryöstäjistä kuulee niitäkin paljon.
Riobamba on ecuadorilaisittain kohtalaisen turvallinen kaupunki, ja itse olen täällä viettämieni reilun viiden kuukauden aikana välttynyt ryöstöiltä ja varkauksilta (vaikka YFU:n rannikkomatkan aikana kännykänromuni katosikin jonnekkin, ja joulukuussa jou yritti murtautua taloomme.) Sen sijaan esimerkiksi Evi (YFU:n tyttö Belgiasta täällä Riobambassa) on joutunut jo neljä kertaa varkaiden uhriksi. Kaksi kertaa hän on joutunu taskuvarkaiden uhriksi, jolloin häneltä vietiin kamera ja kännykkä, kerran murtovarkaat veivät hänen perheensä omistamaan baarin jättämästään laukusta lompakon kortteineen kaikkineen, ja viimeisimpänä hänet ryöstettiin veitsellä uhaten samassa korttelissa, jossa taloni sijaitsee. Tämä viimeksi mainittu säikäytti hiukan minutkin, sillä kävelen harva se päivä pimeällä yksin kotiin, joten tuon tapauksen jälkeen ostin itselleni turvaksi pippurisuihkeen, joita muuten myydään täälläpäin rautakaupoissa.
Turvallisuus näkyy myös kodeissa, ja varsinkaan alakerran ovia ja ikkunoita näkee harvemmin ilman rautakaltereita. Minun perheeni on kuitenkin turvatoimissaan erityisen vainoharhainen, ja taloa suojelee kaksimetrinen betonimuuri, ulko-oven eteen laitettava, kolminkertaisella lukolla suljettava rautasäleikkö, luonnolliset rautakalterit ikkunoissa, ja sisällä lukitun oven takana oleva varashälytin, joka on laitettava päälle aina ulos lähdettäessä, ja jopa öisinkin, minkä ansiosta yöllä ei voi edes vessassa käydä laukaisematta hälytystä.
Lemmikit
Ecuadorissa ylivoimaisesti suosituin lemmikkieläin on koira, ja toisenlaisia kotieläimiä näkee äärimmäisen harvoin. Kissoja olen nähnyt koko maassa yhteensä neljä, ellen erehdy laskuissani, ja ensimmäisellä perheelläni oli vessassa kultakala, joka kuoli koska kukaan ei huolehtinut siitä.
Koirat puolestaan ovat hyvinkin yleisiä, eikä niistä osata pitää huolta. En ole vielä nähnyt yhtä ainoata koiraa, joka olisi ollut hyvin kasvatettu. Ensinnäkään koiria ei käytetä ulkona, joten ne saavat ulostaa talojen pikkuruisille pihoille tai jonnekkin muualle, jos pihaa ei ole. Esimerkiksi Liisan perheessä on 4-6 koiraa, jotka eivät koskaan poistu asunnon katolta, joten jos haluaa päästä nauttimaan näköaloista, saa sietää aikamoista määrää koirankakkaa.
Meiltäkin löytyy täältä kotoa ilkeänoloinen mäyräkoira Jedi, joka mulkoilee minua ilkeästi, ja on kaikin puolin inhottava pikku olento. Jedi on kaikista näkemistäni koirista kenties kaikista pilalle hemmotelluin, eikä se esimerkiksi suostu syömään muuta kuin riisiä ja kanaa/lihaa, eikä siinä vielä kaikki! Jos ateria ei ole lämmitetty, ei se perkele suostu koskemaankaan ruokaansa.
Kulkukoiriakin täällä toki piisaa, mutta ne tuntuvat olevan kaikista koirista ystävällisimpiä, niitä kun ei ole minkään sortin ihmiskäsi vielä mennyt kasvattamaan kieroon. Sen sijaan esimerkiksi erään naapurin koira oli makoilemassa rauhallisesti omistajiensa oven edessä, kunnes kuljin ohi, ja se mokomasi hyökkäsi kimppuuni ja puraisi jalkaan. Sen jälkeen mokoma rakki haukkui minulle vihaisena, ja itse karjuin takaisin kiroten otuksen helvetin syvimpiin syövereihin, kunnes omistaja metelin kutsumana tuli paikalle, ja vei koiransa sisään, pyytämättä edes anteeksi, tai sanomatta muutenkaan minulle sanaakaan.
Kieli
Ecuadorissa puhutaan, kuten joku ehkä saattoi arvatakin, pääasiassa espanjaa, ja maasta löytyy joukko intiaanikieliäkin, joista reilusti yleisin on ketšua.
Ecuadorin espanjassa on toki oma aksenttinsa, tai itse asiassa moniakin aksentteja, joista keskityn Riobamban keskivuoristolaisaksenttiin. Ensinnäkin ll-äänne, joka Espanjan espanjassa vastaa j:tä, on täällä vuoristossa eräänlainen ds-äännähdys, jossa d on hyvin pehmeä, ja s äännetään hyvin vaimeana. Muuten ääntämisessä on ainakin se yleislatinoamerikkalainen piirre, että Espanjan z- ja c-kirjainten th-äänne korvataan ihan normaalilla ässällä.
Sanastossa puolestaan näkyy hiukan alueen intiaanikulttuurien vaikutus, ja jotkin espanjan sanat on korvattu suoraan ketšuan sanoilla. Tässäpä muutama esimerkki:
Suomi Espanja Ketšua
Krapula Resaca Chuchaqui
Sika Cerdo Chancho
Vauva Bebé Guagua (Lausutaan muuten hämmästyttävän samanlaisesti, kuin suomen vauva.)
Poika Chico Guambra
Loppusanat
Kirjoitin tätä tekstiä monta päivää niinä vapaina hetkinä, joita minulla oli, ja nyt saatuani tämän valmiiksi en millään jaksa lukea tätä läpi, joten tekstistä saattaa löytyä jotain virheitä ja kummallisesti muodostettuja lauseita. Perussanoma kuitenkin tullee perille, joten antaa asian olla. Kunhan kerkeän, kirjoitan YFU:n matkasta rannikolle, joka tosin loppui jo lähemmäksi paria viikkoa sitten. Siihen tekstiin saan toivottavasti jotain kuviakin mukaan.
