Kulttuuria ja politiikkaa

Siitä asti kun Mario ensimmäisinä päivinäni täällä Riobambassa kertoi minulle maraskuussa kaupungissa järjestettävistä härkätaisteluista, olen innolla odottanut tämän uhanalaisen urheilulajin näkemistä. Kaksi viikkoa sitten lauantaina odotukseni viimein palkittiin, kun pääsin yllättäen näkemään läheisessä Penipen kylässä järjestettyjä taisteluita. Koko muulla perheelläni oli tuolloin muita menoja, joten lähdin paikan päälle yhdessä tätini Marin, ja hänen ystäväpariskuntansa kanssa.
  Katsoimme kolme taistelua, joista ensimmäinen ja toinen olivat hyvää viihdettä, mutta toisen taistelun meksikolaistorrero oli todellinen taiteilija. Hänen huimapäisen täpärät väistönsä ja kiihkeä taistelutyylinsä olivat upeaa katseltavaa, ja kun hän lopulta lopetti vastustajansa iskien miekkansa tuppeen saakka härän vartaloon kesken ilmaloikan, puhkesi yleisö raikuviin aplodeihin.
  Illan pimetessä kuitenkin lähdimme jo kolmanne taistelun jälkeen, ja päiväntasaajan yö laskeutui yllemme nopeasti vuoristoteitä pitkin kiitäessämme. Pimeässä autoa ajaneelta Marin ystävältä jäi keskellä ei mitään sijaitseva, täysin merkitsemätön vauhtitöyssy huomaamatta, ja rysäytimme siihen lähes täydellä vauhdilla, ecuadorilaiseen tapaan tietenkin ilman turvavöitä. Auto kuitenkin selvisi vauroitta, eikä kellekkään matkustajistakaan sattunut mitään kuhmuja vakavampaa.
  Samana päivänä pääsin myös maistamaan toisenlaista yöelämää, kun villillä yöseikkailulla Renaton ja tämän ystävän kanssa toimitimme laatikollisen juustoa yögrillille, ja söimme jäätelötuutin muotoisia pizzoja. Riobamban yö myös näytti sangen erilaiselta kuormurin lavan reunoilla ratsastaen.
  Sunnuntaina menimme Renaton ja Marion kanssa katsomaan jalkapallo-ottelua Riobamba-Ibarra. Riobamban Olmedo voitti Ibarran Imbaburan maalein 2-0. Voitto tuntui väkisinkin hiukan mukavammalta kun tiesin, että YFU:n ainoa ruotsalainen Ecuadorissa tänä vuonna asuu Ibarrassa.
  Viikko sittenkin viikonloppu oli hiukan normaalia eksoottisempi, kun menin kiipeilyseurani kanssa Guanoon kiipeilemään kallioille. Vielä taitoni eivät ole riittäviä käydäkseni vaikeimpien seinämien kimppuun, mutta parin helpoimmankin huipulla tuli aika mainio olo. Paikalla oli oman seurani lisäksi myös jokin toinen seura, ja toisen silmänsä menettänyt kulkukoira, joka kuulemma aina seuraa kiipeilijöitä kyseisille kallioille kapungista.
  Myöhemmin illalla palattuani Riobambaan, menimme Danielan ja Jannethin kanssa seuraamaan kolumbialaisen musiikin konserttia Riobamban härkätaisteluareenalle. Aluksi pystyin vielä avoimella mielellä nauttimaan latinorytmeistä, mutta konsertin kestäessä loputtomiin alkoivat jalkani protestoida olematonta istumatilaa vastaan, ja pakarani huusivat tuskasta kuuden tunnin betonipenkillä istumisen jälkeen. Kotiin pääsimme yhden aikoihin, tosin konsertti kuulemani mukaan jatkui vielä kolmeen saakka aamuyöllä.
  Sunnuntaina oli jälleen kuukausibingon aika perheeni ystävien kanssa, ja tällä kertaa onni oli puolellani; voitin vihreä huivin ja muovisen koristepokaalin. Gerrit Saksasta oli myös paikalla, ja loistin kielitaidoillani toivottamalla lähdön hetkellä hänelle: "Gute nacht." Yllättyneenä hän kysyi, että missä olin oppinut saksaa, johon vastasin sujuvasti että "vähäsen."
  Maanantaina taas koin hetken kotiseutuylpeyttä, kun paikallisen supermarketin hyllyillä komeili rivi Finlandia-vodkapulloja. Ylpeänä esittelin perheelleni, kuinka kaupan kalleimmat viinat tulevat minun maastani. Toinen isänmaallisuuden tuokio koitti kun olin Andrésin luona pelaamassa wiitä, ja yllätyksekseni hänen koko perheensä säräytteli puhtaita perkeleitä duudsonien ansiosta.
  Tiistaina koulussa saimme Dianen ja An-Katrienin kanssa lähteä computacionin, jonka nimeä aineen epämääräisyyden vuoksi en ala suomentamaan, kokeen ajaksi ulos pelaamaan korttia. Polttavan auringon paahteessa tuli havaittua korttipelien olevan enemmän tai vähemmän samoja Suomessa kuin Belgiassakin, ja läpsyssä olin belgialaisten yllätykseksi täysin lyömätön.
  Korteista riitti muutenkin hupia, kun puolet luokasta innostui käymään niillä sotaa. Siinä rytäkässä lennätin Andrésin vakuutuskortin naapuriluokkaan, jossa oli fysiikan tunti menossa. Kyseinen fysiikanopettaja on hupsun nasaaliäänensä vuoksi saanut lempinimen Checherete paikallisen tv-koomikon mukaan, eikä minnulla ole tietoa häen oikeasta nimestään. Ulkonäöltään hän on kuin Martti Syrjän musta veli, vaikka Andrés väittääkin hänen muistuttavan Shrekiä.
  Tällä viikolla koulupäiviin tuli normaalia enemmän häiriöitä perjantaisen kouluhallitusäänestyksen myötä. Koululle valittiin hallitus kahden ehdokaslistan välillä, ja äänestyksen aiheuttamat suuret tunteet ja toimenpiteet ovat jotain ällistyttävää ottaen huomioon sen, ettei kyseisellä hallituskella käsittääkseni ole minkäänlaista oikeaa merkitystä.
  Listojen mainokset ilmestyivät koulun pihapiiriin maanantaina. Edustavat valokuvat kummastakin listasta koristivat valtavia, ilmeiseti jonkin mainostoimiston tuottamia kankaita, jotka oli ripustettu koulun seinille. Näiden lisäksi ympäri seiniä oli kummankin puolen pienempiä, itsetehtyjä mainoksia.
  Tiistaina oli lista 5:n kampanjapäivä, joka häiritsi suuresti meidän luokkamme opetusta, sillä lista 5:n presidenttiehdokas on luokkamme oma Edmundo Perez. Koko luokka oli sonnustautunut kannatuksen merkiksi urheilukoulupukuun, tosin tämän kannatuseleen syvin olemus jäi minulta tajuamatta. Opettajat eivät tästä oma-aloitteisesti solidaarisuudesta juuri pitäneet, ja luokan puheenjohtajana häärivä Alex joutui melkoisen höykytyksen uhriksi.
  Suurin osa tiistain tunneista kuluikin sitten pihalla kampanjointia hoitaessa. Lähes koko luokka  otti naamaansa numero 5-maalauksen kannatuksen merkiksi, ja minäkin annoin värjätä naamani puoliksi vihreällä ja puoliksi oranssilla, nämä kun ovat lista 5:n värit. koulun pihalle oli myös rakennettu esiintymislava, jolla ehdokkaat huusivat mikrofoniin iskulauseita reggaetonin jylistessä valtavista kaiuttimista. Paikalla oli myös tulennielijä, kummallisiin asuihin pukeutuneita viihdyttäjiä, ja paljon muuta. Keskiviikkona taas oli lista 1:N, sen kurjan roskasakin, esiintymisvuoro. Heidän säälittävä yrityksensä jyllätä rahakkaiden sponsoreiden voimalla ei luonnollisestikaan vetänyt vertoja lista 5:n ylivertaiselle karismalle ja showmiestaidoille.
  Kuten politiikkaan aina, tähänkin kampanjaan kuului luonnollisestikin myös likainen peli. Torstaiaamuna saimme huomata lista 1:n joukkojen repineen vaalimainoksiamme, kun taas keskiviikkona 1:n heittäessä koulun katolta joukon kannatusilmapallojaan pihalle, tuhoutuivat nämä hetkessä 5:n uljaiden jalkojen alla. Torstaina koulun urheilusalissa järjestettävän vaalidebaatin aikana taas vieressäni istui 5:n propagandatoimisto, joka valmisteli kiusallisia ja arvokkaalla sisäpiiritiedolla varustettuja kysymyksiä kyselytuokiota varten, joita he sitten jakelivat ympäriinsä kysymyksien kerääjille annettavaksi. Tarkoituksena oli maksimoida näiden poliittisten kirjepommien poimintamahdollisuudet.
  Äänestyspäivänä koulu oli rauhoitettu mainonnalta, ja pihalla vallitsi jännittynyt ilmapiiri. Me vaihto-oppilaat tosin jouduimme syrjinnän kohteeksi, kun äänestysmahdollisuutemme evättiin typerän byrokratiaseikan vuoksi. Ilmeisesti emme nimittäin ole laillisesti kirjoilla koulussa. Äänestyksen vuoksi pääsimme lähtemään koulusta jo kymmenen aikaan, ja tuloksia odotellessamme pistäydyimme kavereideni kanssa syömään cevicheä. Cevichen jälkeen palasimme koululle, jossa saimme tietää lista 5:n voittaneen huimalla kahdensadan äänen erolla. Voittoa juhlistaaksemme lähdimme suuren kannattajajoukon ja voittajalistan ehdokkaiden kanssa jäätelöille keskustaan.
  Tiistaina kävin Cecilian luona hakemassa informaatiota tammikuisesta rannikonkiertomatkasta, ja samalla sain kuulla Riobambaan saapuvan vuoden alussa kaksi uutta vaihto-oppilasta kuuden kuukauden ohjelmalla: poika Suomesta ja belgialainen tyttö, joka on jonkin pienikokoisuutta aiheuttavan sairauden vuoksi vain 80-senttinen.
  Keskiviikkona kaupungissa oli San Felipen 175-vuotisjuhlan kunniaksi paraati kaupungin halki, ja sinne suuntasin totta kai perheeni kanssa minäkin. Matkalla kuitenkin törmäsin Liisaan, Eviin, Elleniin ja Cecilian tyttäreen Aleen, ja pysähtyessäni juttelemaan heidän kanssa hetkeksi kadotin jo perheeni väkijoukkoon. Vietimme sitten iltaa Ellenin ja Liisan koululla ISTRAlla, sillä Ellenin perhe asuu ja työskentelee siellä. Valtavaan Salesianosiin tottuneena ISTRA aiheutti minulle suurta hupia, koko koulu kaikkineen kun olisi mainiosti mahtunut Salesianosin pihan nurkkaan, ja sitä voisi luulla varastorakennukseksi. Muiden vaihto-oppilaiden kanssa on aina mukava viettää aikaa, ja Ellenin kanssa nauroimme sille, ettei kumpikaan enää pysty puhumaan ruotsia, vaan mieli täyttyy väkisinkin espanjalla. Mieltäni myös kohotti kuulla, että Cecilia oli kehunut muille espanjantaitojani, ja hämmästytinkin kaikkia kertomalla Alelle sujuvasti, kuinka koulunkäyntini sujuu.
  Torstaina egoni kasvoi entisestään, kun Gerritin perheen paremmin tunteva Mari kertoi, että minuun verrattuna hänen espanjantaitonsa ovat lähes olemattomat.
  Kuten aikoinaan mainitsin, on quenaopettajani Wilson Huilca ammatiltaan metallityöläinen, ja hän omistaa työpajan samassa rakennuksessa kuin hänen kotinsa on. Tällä viikolla tuntini jäivät normaalia vähemmälle, sillä hänelle työskentelevä nuorimies oli leikannut sirkkelillä kätensä poikki ranteen kohdalta, mikä luonnollisestikin aiheuttaa hankaluuksia työn kannalta.
  Muuten tunnit ovat sujuneet mainiosti, ja ostin vastikään señor Huilcan avustuksella ammattilaistason instrumentin, jonka on valmistanut käsin kaupungin paras andilaissoittimien valmistaja. Hintaa tälle kaunokaiselle tuli kokonaiset 25 dollaria, mikä on joidenkin perheenjäsenieni mielestä ollut hirmuisen kallista. Mutta kuten kuka tahansa Helsingin Sanomien kolumnisti tietää, ei taiteen arvoa voi mitata rahassa.

Tässä eräänä päivänä Mario innostui puhumaan historiasta, ja puheenaiheen vakavuudesta huolimatta hänen juttunsa taitavat kuitenkin kuulua tarinatuokion piiriin.
Tarinatuokio: Marion historiatunti
  Toisessa maailmansodassa natsit tappoivat paljon juutalaisia, mutta ennätyksen teki kuitenkin Hannoverin keskitysleiri kunnioitettavalla 30 miljoonan kuolleen juutalaisen tuloksella. Saksalaiset muutenkin nauttivat julmuudesta, ja esimerkiksi "Aavikon ketulla" Rommelilla oli tapana jättää sotavankeja aavikolle ilman vettä tai ruokaa, ihan vain itseään huvittaakseen. Saksan hävittyä sodan Yhdysvallat ja Neuvostoliitto jakoivat natsien tiedemiehet, ja jenkit saivat palvelukseensa saksalaisen atomipommin kehittäjän.
  Samaan aikaan toisella puolen maailmaa Kiina hyökkäsi Pearl harboriin, ja voitti tämän jälkeen ylivoimaisesti jenkit ympäri Tyyntämerta. Yhdysvalloilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pudottaa natsiprofessorinsa kehittämät pommit Hiroshimaan ja Nagasakiin, minkä jälkeen Kiinan komentaja Hirohito teki itsemurhan, ja sota päättyi.
  80-luvulla Argentiina ja Iso-Britannia sotivat Falklandien saarten omistuksesta, ja britit lähettivät paikan päälle kannibalismia harjoittavia Gurkhasotilaita siirtomaastaan Pohjois-Afrikasta. Eräänä yönä Gurkhat hyökkäsivät argentiinalaisten kimppuun, viiltäen 3000 argentiinalaisnuorukaisen kurkut auki. Tämän jälkeen nämä raakalaiset ottivat sotilaiden päät muistoksi voitosta, ja söivät näiden jalat.