Amazon

Viime viikko kului kauan odotetun YFU:n viidakkomatkan merkeissä, eikä reissua oltu turhaan odotettu.
  Tiistaina kaikkien täytyi saapua Quitoon kokoontumaan, ja Riobamban porukalla lähdimme matkaan jo hyvissä ajoin tarkoituksenamme mennä katsomaan pääkaupungissa pelattavaa Ecuador-Peru -jalkapallo-ottelua. Kaiken matkasähläyksen vuoksi saavuimme perille kuitenkin myöhässä, ja saimme tyytyä seuraamaan peliä pizzerian televisiosta. Ecuador voitti maalein 2-0, ja voitto oli erityisen maukas, sillä Peru on Ecuadorin arkkivihollinen lukuisten maiden välillä käytyjen sotien ja konfliktien vuoksi.
  Meitä ennen paikalle oli saapunut vain Cuencan väki, ja illan mittaan saapuivat muutkin matkalaiset. Meistä kolmesta suomalaisesta matkalla olimme vain minä ja Saana Machalasta, ja pääsin toteamaan toisen vaihto-oppilaskliseen huomaten, että kolmen kuukauden espanjan ja englannin jälkeen suomen puhuminen oli outoa ja hankalaa. Viikon mittaan tunne kuitenkin normalisoitui, ja oli todella miellyttävää puhua pitkästä aikaa omalla äidinkielellään.
  Keskiviikkona saavuimme pitkän bussimatkan jälkee Amazonin sivujoen, Napon, varrelle, josta jatkoimme kanooteilla hotelli Casa del Suizoon. Loppupäivä oli varattu rentoutumiseen villin viidakon keskellä, joen varrella sijaitsevassa hotellissa. Minä jaoin kuuden hengen mökin kahden saksalaisen, yhden norjalaisen, texasilaisen ja ruotsalisen kanssa. Eräiden julkaistavaksi sopimattomien tarinoiden seurauksena tuli todistettua, että suomalaisesta, ruotsalaisesta ja norjalaisesta se ruotsalainen tosiaan on tyhmin.
  Muina päivinä meillä oli erilaisia aktiviteetteja joessa ja viidakossa, ja paljon aikaa oli varattu myös silkalle rentoutumiselle.

Rannalla ruskean joen
  Joensuussa joen vaikutus on aina läsnä, ja vuoriston Riobambassa tätä virtaavan veden läheisyyttä olenkin jo ehtinyt kaipaamaan. Riobambassakin tosin löytyy parikin "jokea", jotka tosiasiassa ovat vain säälittäviä ja likaisia puropahasia. Näiden "jokien" kauneudusta kertoo hyvin se, että tänä maanantaina koulumatkalla yhtä niistä ylittäessäni vedessä kellui kuollut koiranpentu. En kyllä meidän Pielisjoessa ole vastaavaan törmännyt!
  Täten siis minulle oli erityisen miellyttävää päästä viettämään aikaa ihan oikean joen varrelle, etenkin kun kyysessä oli legendaarinen Amazon (tai yksi sen sivujoista). Jokiaktiviteetit olivatkin ehdottomia suosikkejani.
  Koska hotelli sijaitsi viidakon keskellä, oli kaikkialle mentävä moottoroiduilla kanooteilla, ja matkoilla pääsi ihailemaan ympärillä levittäytyvää viidakkoa.
  Torstain pääasiallisten aktiviteettien jälkee pääsin ensimmäistä kertaa todella nauttimaan joesta. Joen penkat olivat paikoitellen sangen korkeat, ja erääseen tällaiseen kohtaan oli joen yli viritetty köysi, jota pitkin pääsimme liukumaan joen keskelle, hypäten tuolloin ruskeana virtaavan veden syleilyyn, josta uimme takaisin rannalle. Tätä varten ranteeseen täytyi solmia joen yli viritettyyn köyteen kytketty toinen köysi, jonka avulla liukumiskapula tuotiin takaisin rannalle. Tämä köysi toimi myös turvallisuuden takeena, sillä virtaus joessa oli todella voimakas.
  Hypyn jälkeen alkoi itse pääasiallinen jokiseikkailu, kun lähdimme uimarenkailla kellumaan jokea pitkin takaisin hotellille päin. Kuten sanoin, oli joen virtaus todella voimakas, joten renkailla pääsi matkaamaan kohtalaisen hurjaa vauhtia. Kelluessani auringonpaisteessa joessa keskellä amazonin viidakkoa vasta todella tajusin, miten paljon jokia rakastankaan, ja matka oli minulle yhtä taivasta. Alkujaan tiivis joukko hajaantui joen virtauksessa pienemmiksi ryhmiksi, ja loppumatkan kelluin yhdessä norjalaisten, ja ryhmämme ainoan tanskalaisen kanssa. Erityistä hupia oli matkan varrelle sattunut pieni koskentapainen, jonka korkeiden aaltojen yllä keikkuminen joen ylle levittyvien puiden oksia väistellessä oli villiä menoa. Kun kanootit lopulta poimivat meidät vedestä oppaiden mukaan vaarallista aluetta lähestyessämme, oli pettymykseni valtaisi, ja koko matkan ajan hotellille haaveilin kelluvani renkaalla aina Atalantile saakka.

Toinen hotellin järjestämä jokitoiminta oli perjantaisen viidakkokävelyn jälkeinen lauttamatka hotellile. Kelluimme pienissä ryhmissä balsapuulautoilla hotellille saakka, ja minusta tehtiin toinen meloja. Lautan edessä tunsin itseni sangen hyödyttömäksi oppaan ohjatessa lauttaa takapäässä, mutta kauhoin kuitenkin vettä tunnollisesti koko matkan, ja tunsin oloni Huckleberry Finniksi. Huckilla ei kuitenkaan tainnut palaa selkä reissullaan.

Muuten joesta pääsin nauttimaan eräällä pienemmällä porukalla tekemällämme uinnilla illan jo hämärtyessä. Rennoksi ajateltu yöuinti kuitenkin muuttui pimeäksi kamppailuksi joen kapeamman kohdan ylittämiseksi, sillä joen hurja virtaus pääsi yllättämään. jopa kolmenkymmenen sentin matalikossa oli mahdotonta pysyä pystyssä, sillä joki vei saman tien jalat alta. Kokemus oli kuitenkin mukava, ja kaksi kertaa joen ylitettyäni oli oloni kuin suurenkin taistelun voittajalla.

Welcome to the Jungle
  Ympärillä levittäytyvään viidakkoon pääsimme tutustumaan parin aktiviteetin kautta. Torstaina kävimme katsomassa pelastettujen eläinten keskusta, jonne tuodaan esimerkiksi salametsästäjiltä pelastettuja eläimiä, jotka on tarkoitus aikanaan vapauttaa takaisin luontoon. Joitain eläimiä ei kuitenkaan voi palauttaa luontoon niiden oman, tai muiden turvallisuuden vuoksi. Tällaisia olivat esimerkiksi joukko apinoita, jotka olivat liian agressiivisia, ja halusivat hyökätä kaikkien kimppuun. Tästä seurasi huvittava tilanne, kun toinen YFU:n vastaavista matkalla meni häkin lähelle lepertelemään apinoille, kuinka söpojä ja suloisia ne ovat,ja samaan aikaan neljä apinaa tuijottivat häntä raivoissaan hampaitaan irvistellen ja silmät murhanhimoa tihkuen.

Toinen, kiinnostavampi reissu oli paikallisen oppaan johtama viidakkokävely, jossa opas selitti kasveista ja hyönteisistä, ja niiden käytöstä. Pääsin myös syömään muurahaisia, ja kiipeilemään liianeissa. Yritin myös kiivetä puuhun paikalliseen tapaan jalkoihin kiinnitettyä liianiköyttä käyttäen, mutta sateen jäljiltä puu oli liukas, enkä päässyt pitkälle. Vaaleat vaatteni myös muuttuivat siinä touhussa ruskeiksi.
  Kävelyllä pääsimme myös ihailemaan kukkulan päältä upeaa maisemaa silminkantamattomiin ulottuvasta sademetsästä, ja auringossa kimmeltävästä Napojoesta.
  Reissun aikana oli myös mahdollisuus päästä heilumaan köyden varassa kallion reunan yli kaukana alhaalla levittäytyvää kasvustoa ihaillen. Oppaiden kertomuksia rotkoon pudonneista turisteista kuunnellen en voinut olla miettimättä, että kuinka sitä ei laskettu YFU:n kieltämiin vaarallisiin aktiviteetteihin.

Deutschland über alles!
  YFU:n Ecuadorin oppilaista puolet on saksalaisia, ja Amazonin matkalla opin enemmän saksalaisista kuin ecuadorilaisista. Aiemmin olin ajatellut saksalaisia aivan normaaleina ihmisinä, mutta nyt tiedän heidän olevan kummallista, omalaatuista kansaa. Esimerkiksi suomalaisten, norjalaisten, ja jopa sveitsiläisten puhuessa kansainvälisessä seurassa kohteliaasti englantia, puhuivat saksalaiset aina vain ja ainoastaan saksaa, ja moni heistä vaikutti suorastaan järkyttyneiltä, jos joku kehtasikin puhutella heitä englanniksi tai espanjaksi.
  Saksalaisilla tuntuu myös olevan veressään halu hyökätä kaikkia muita rotuja kohtaan, ja vallata aina itselleen lisää lebensraumin. Erityisen agressiivisia olivat Latacungan sotilaskoulun kaksi saksalaispoikaa, joita muiden Latacungalaisten mukaan koko koulu luulee pariksi. He jopa saapuivat matkalle yllään koulunsa sotilasuniformut. Uima-altaalla he olivat jatkuvati työntämässä muita vaihto-opppilaita, ja jopa hotellin henkilökuntaa, veteen. Kahden sänkipäisen saksalaisen taluttaessa käsivarsista kiinnipitäen pientä ruskeaa miestä allasta kohden täyttyi mieleni väkisinkin epäsoveliaista natsivitseillä.
  Lautamakatkalla puolestaan näiden saksalaisten lautta oli minun lauttaani edellä, ja joissain vaiheessa nämä kaksi arjalaisurhoa lähtivät uimaan meidän lauttaamme kohti aikeenaan vallata alus. Lautalla he työnsivät kaikki opasta myöten jokeen, ja heidän jälkeensä lautallemme seurasi joukko muita saksalaisia, jotka asettuivat mukavasti puhumaan keskenään saksaa. Tämän ylimääräisen painon seurauksena lautta luonnollisestikin upposi, ja loppumatkan kuljimme lautan ollessa jatkuvasti muutamakymmentä senttiä upoksissa.
  Saksalaisten outoutta todisti myös mökkini hampurilainen Heinrich omalaatuisella ajatuksenjuoksullaan. Vieraillessamme intiaaniperheen kodissa, joka oli paalujen varaan rakennettu ja ilman suljettavia ovia tai ikkunoita, kysyi Heinrich vakavan huolisaan talon emännältä, että eikö häntä huoleta, että joku tulee taloon ja varastaa perheen banaanit. Eräänä yönä hotellilla hänen taas teki mielensä jäätelöä, ja hänen oli hankalaa tajuta, kuinka on mahdollista lukita allasbaarin pakastin. Lopulta hän kuitenkin oivalsi pakastimen ovan lukittuna jäätelöitä varastavien apinoiden vuoksi.
  Hotellin vierestä löytyi pieni kylä, ja eräänä iltana lähdimme koko porukalla kylän yökerhoon. Koko tanssilattia täyttyi täysin vailla rytmiä kummallisia tanssejaan tanssivista saksalaisista, ja me muut viihdytimme itseämme seuraamalla tätä kohellusta sivummalta. Jotkut innostuivat jopa ottamaan videoita.
  Saksalaisten omalaatuisuudesta kertoo myös se, että niistä kahdestakymmenestä saksalaisesta se ainoa normaali oli se, jonka vanhemmat ovat turkkilaisia.

La Casa del Suizo
  Kuten mainitsin, jaoin hotellilla mökin viiden ihmisen kanssa, ja mökki oli jaettu kolmeen kahden hengen huoneeseen. Minun kanssani samassa huoneessa nukkui Norjan Bernhard. Muut viisi käyttivät suurimman osan vapaa-ajastaan mökin kuistilla epämääräisten aktiviteettien parissa, joihin minä en juurikaan osallistunut. Itse vietin suurimman osan ajasta Riobamban jengin kanssa, ja uima-altaasta nauttien muiden vaihto-oppilaiden seurassa.
   Ruoka hotellila oli mainiota, ja erityisesti nautin mahdollisuudesta buffetpöydässä katsoa kanaa ja riisiä, ja valita sitten jotain muuta. Aamiaispöydän kahvi tosin oli aivan kamalaa. Muistan jostain kuulleeni, että Etelä- Amerikan kahvista parhaat pavut myydään Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, minkä vuoksi kahvi täällä ei ole kummoista. Hotelli litku tosin oli kamalaa jopa paikallisesti vertailtuna.

Matka oli loistava, mutta kaikki hyvä loppuu ainakaan, ja lauantaina palasimme Quitoon jatkaaksemme sunnuntaina taikaisin kotikaupunkeihimme. Ihmeellisen viidakon ja Napojoen jälkeen paluu Riobambaan ja kouluun oli suorastaan masentavaa, mutta onneksi pääsin jo sunnuntaina muuttamaan Sebastianin luoksi uuteen perheeseeni, joten se korvasi paluun kurjuuden.