Muutosten aikakausi

Maanantaina sain englanninopettajaltani lainaan uuden kirjan, ja tällä kertaa vuorossa oli Isabel Allenden Petojen Kaupunki. Tunneilla kirja tuli luetuksi jo kolmessa päivässä, mikä on huimaa edistystä, kun ottaa huomioon, että edelliseen kirjaan, Jäähyväiset aseille, meni kokonaiset kaksi viikkoa. Kuten aiemmin sanoin, puhun jo sangen sujuvaa tönkköespanjaa, enkä lukiessanikaan tarvitse enää juuri lainkaan sanakirjan apua. Päivä päivä puheenikin on hiukan vähemmän tönkköä.  Tänään sain luettavakseni Steinbeckin romaanin The pearl eli La perla, ja sen jälkeen pitäisi vuorossa olla Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys.
  Kuten aiemmin kerroin, sovin tiistaina Cecilian kanssa perheeni viahdosta, mutta jouduin kuitenkin asumaan edellisen perheeni kanssa vielä perjantaihin saakka. Tänä aikana libyalaiset ehtivät tappaa Gaddafin, minkä johdosta koko maailma maailman johtavan rauhanjärjestön johtajaa Ban Ki-moonia myöten tuntui iloitsevan. Minun kuitenkin oli vaikea iloita katsellessani valokuvia 69-vuotiaan miehen verisestä ruumiista, oli kyseessä sitten minkälainen diktaattori tahansa.
  Perjantaina lounaan jälkeen siis muutin väliaikaisesti Cecilian luokse, ja koko päivä kuluikin autellessa Ceciliaa ja Alea Cecilian makuuhuoneen uudelleenjärjestelyssä. Mukana auttamassa oli myös Alen ystävä Francis, ja joukolla kanniskelimme patjoja ja sängyn osia ympäriinsä toisessa kerroksessa sijaitsevassa asunnossa ja pihan ja asunnon välillä. Roudarinkokemuksenikin tulivat käyttöön, kun vanhan laatikoston laatikot täytyi sitoa kuormurinlavalla ja viedä Cecilian omistamalle maatilalle Riobamban laitamilla. Köyttämäni kuorma kesti värähtämättä Riobamban kuoppaiset kadut ja vieläkin kuoppaisemman maalaishiekkatien tilalle.
  Lauantaina minun piti saada uusi perhe, mutta perheen isä päättikin haluavansa vain tytön. Siitä asti siis olen asustellut edelleen täällä Cecilian luona, eikä uuden perheen saamisajankohdasta toistaiseksi ole tietoa.


Ambato city
Lauantaina lähdin yhdessä Evin, Ellenin ja Liisan kanssa läheiseen Ambaton kaupunkiin viikonlopupa viettämään. 150.000 asukkaan Riobambassa kun ei Löydy sellaisia Ambaton luksuksia kuten ostoskeskusta tai elokuvateatteria.
  Tarkoituksenamme oli lähteä matkaan kello kymmenen aikaan aamulla, joten ecuadorilaiseen tapaan tapasimme noin 10.40 kapungilla. vähän vaille kymmenen, kun olin syömässä vielä aamiaista Cecilian ja Alen kanssa, soitti Liisa ilmoittaakseen, että hän myöhästyy viidellä minuutilla. Ecuadorilaisen Alen mielestä tämä oli jotain aivan käsittämätöntä, ja sainkin selitellä hänelle, että Euroopassa tapaamisiin yleensä saavutaan sovittuun aikaan.
  Bussiasemalla kaaoksen vallitessa saimme jonkin aikaa etsiä Ambatoon menevää bussia, joka löytyikin sitten viimein koiranpentuja täyteen sullottujen häkkien, ja kanoilla täytettyjen säkkien lomasta. Hilpeyttä herätti myös bussin juuresta löytynyt, veritahrojen tuoreuden perusteella aivan vastikään irtileikattu kananpää.
  Tunnin kestävän bussimatka itsessään taittui mukavasti jutellessa ja Andien upeita maisemia katsellessa, ja puoltatoista tuntia myöhemmin saavuimme Ambaton bussiasemalle, josta mukaan tarttui paikallisia virvoikkeita. Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata kookospähkinöistä törröttävät pillit.

Pähkinät oli imetty tyhjiksi pian ostoskeskukseen saapumisen jälkeen, jolloin ongelmana olikin löytää sopivan kokoinen roskis valtaisille hedelmille. Lopulta sopiva jätesäiliö kuitenkin löytyi ostoskeskuksen kahvilasta, jonka antimista minä nautin tyttöjen shoppailessa vaatekaupoissa. Loppujen lopuksi kukaan ei tosin ostanut mitään, joten siirryimme katselemaan elokuvateatterin tarjontaa.
  Elokuvateatterissa ei kuitenkaan ollut englanninkielisenä tarjolla muuta kuin pari kauhuelokouvaa, joita Ellen ja Liisa eivät halunneet mennä katsomaan, joten se suunnitelma jäi sille tielleen. Minut oli ylivertaisten espanjantaitojeni vuoksi valittu matkan viralliseksi tulkiksi, joten minä sain kunnian soittaa Ambaton aluevalvojalle kyselläkseni paikallisten vaihto-oppilaiden numeroita. Ambaton kolmesta oppilaasta ainoa, jolla oli oma kännykkä, oli saksalainen Heinrich, joten sovimme tapaamisen hänen kanssaan erääseen Ambaton keskustan puistoista..
  Ennen tapaamista ehdimme kuitenkin leikkiä turisteja hyvän aikaa, josta käteen jäi aika joukko valokuvia Ambaton puistoista ja kirkoista. Heinrichin kohdattuamme suuntasimme paikalliseen pizzeriaan, sillä kuten olemme puolivakavissamme vitsailleet, tässä vaiheessa sitä syö hyvällä ruokahalulla mitä tahansa muuta kuin kanaa ja riisiä. Heinrich oli juuri päässyt sairaalasta, jossa hän vietti aikaa ruokamyrkytyksen johdosta, joten hän tyytyi pelkkään jääteehen meidän muiden nauttiessa pizzoistamme hyvällä ruokahalulla. Aterian jälkeen olikin sitten jo aika suunnata kohti Riobambaa, ja paluumatka taittui mukavasti jutellessa.

Lähtöselvitys

Tarkoituksena oli kirjoittaa kuukausikatsaus toisenkin kuukauden jälkeisistä tunnelmista, mutta sattumalta juuri tämän merkkipaalun päivänä menin Cecilian luokse sopimaan perheen vaihdosta. Siispä korvaankin tämänkertaisen kuukausikatsauksen tällä lähtöselvityksellä.
  Aiemmin olen kertonut olleeni tyytyväinen perheeseeni, ja kirjoitusteni hetkellä se olikin totta. Kun saavuin perheeseeni, en puhunut juuri lainkaan espanjaa, ja tästä syystä emme puhuneet paljoakaan. Olin kuitenkin onnellinen, sillä tiesin tämän olevan normaalia, ja ajattelin parissa kuukaudessa jo juttelevani paljonkin.
 Ainoa vähänkään riitaa muistuttava, joka minulla perheeni kanssa oli, syntyikin kun kaksi viikkoa sitten perheeni puhui siitä, etten puhu paljoa, enkä täten osallistu perheen elämään. Sen jälkeen ajattelin vain puhuvani aina kun se on mahdollistya, ja olin onnellinen, sillä ajattelin kaiken olevan kunnossa tällä.
  Sain kuitenkin huomata, että minulla oli hyvin vähän yhteistä perheeni kanssa, enkä täten voinut puhua heidän kanssaan juuri mistään. Aluksi ajattelin yhä, että puhumattomuutemme johtui vain puutteellisesta espanjastani, mutta aloin huomata juttelun olevan helpompaa ja luonnollisempaa lähes kenen tahansa muun, kuin perheeni kanssa, ja että pystyin jo juttelemaan sangen sujuvasti ja paljon. Perheestäni ainoa, jonka kanssa saatoin jutella vailla ongelmia, oli Mario.
  Tajusin myös olevani täysio erilainen kuin sisarukseni Renato ja Daniela. Heille koulu oli koko maailma. Heidän lähes koko vapaa-aikansa kului läksyjen ja marssiorkesteriharjoitusten parissa, Daniela kun soittaa jonkin tyyppistä lyömäsointinta San Felipen orkesterissa, ja Renato puolestaan harjoittelee cachiporreron osaa. Cachiporrero on se heppu, joka marssii orkesterin edessä värikästä keppiä heilutellen. Myös luokkatoverini, Renaton serkku Alex on cachiporrero. Cachiporrerona heilui aikoinaan myös Jannethin veli Juan.
  Perheeni keskustelut pyörivät täten lähes ainoastaan San Felipen ja sen marssiorkesterin ympärillä. Minä kun en paikallisesta koulusta tai etenkään marssiorkestereista ja cachiporreroista juuri mitään ymmärrä, oli osallistuminen näihin kesksuteluihin sangen vaikeaa. Jos taas itse yritin viritellä keskustelua jostain minuun liittyvästä, saatoin onnistua vaihtamaan pari sanaa Renaton tai Danielan kanssa, mutta Janneth poikkeuksetta vastasi minulle vain yhdellä sanalla, jos edes silläkään.
  Janneth muutenkin oli sangen merkittävä tekijä lähdössäni.

Lähikuvassa: Janneth Vinueza
Janneth vaikutti alkuunsa hyvin mukavalta ja miellyttävältä, joskin ankaralta äidiltä. Pian kuitenkin hän lakkasi tyystin hymyilemästä minulle, ja puhui minulle hyvin vähän, yleensä vain käskiäkseen tekemään jotain, ja hän tuntui olevan aina vihainen. Tästä kysyessäni hän vakuutti sen vain olevan hänen ankara persoonallisuutensa, ja että tosiasiassa hän ei ollut vihainen, vaan sydämeltään lämmin persoona.
  Viimeisinä viikkoina hän lukuisista yrityksistäni huolimatta ei keskustellut lainkaan kanssani, vastaten vain sanoilla kuten "kyllä" tai "ei". Hän ei myöskään osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa minua tai harrastuksiani kohtaan, vaikka hän aina innoissaan kyseli Renaton ja Danielan koulu- ja orkesterikuulumisia.
  Kun olin päättänyt vaihtaa perhettä ja läksin Cecilian puheille, sain kuulla jannethin yrittäneen soittaa useaan kertaan aluevalvojalleni edellisenä päivänä. Muuten kuin minuun liittyen Janneth ja Cecilia eivät toisiaan tunne, joten soittojen luonteesta ei ollut epäilystäkään. Minulle janneth ei luonollisestikaan ollut etukäteen sanonut yhtään mitään, kuten normaalia. Ja kaikki tämä naiselta, joka vain pari viikkoa aiemmin kehoitti minua puhumaan enemmän ja ilmaisemaan tunteitani selvemmin.
  Loppujen lopuksi uskoisin Jannethin ongelman olleen siinä, että perheensä pienissä piireissä ainoat nuoret miehet ovat Renato ja Alex, jotka ovat keskenään hyvin samanlaisia, ja minun kanssani hyvin erilaisia. Hän odotti täten minunkin olevan samanlainen. Hän halusi cachiporreron, enkä se ollut minä.


Tapaus Alex
  Ainoa lähtööni selkeästi viakuttanut konflikti liittyi luokkatoveriini, entiseen serkkuuni Alexiin. Hän kun on yksi ärsyttävimmmistä koskaan tapaamistani ihmisistä, eikä meillä ole sitten mitään yhteistä. Kun koulussa tunneilla luin kirjoja oppiakseni espanjaa ja viihdyttääkseni itseäni muiden keskittyessä opiskeluun, koki Alex usein tarpeelliseksi jakaa minulle elämänviisauttaan: Kirjat ovat tylsiä. Sinä olet tylsä, Tuomo.
  Jos hän halusi jutella kanssani, oli aihe yleensä se, että minun pitäisi mennä hänen kanssaan salille, jotta tytöt pitäisivät minusta. Saman hengenvetoon hän muisti kuitenkin yleensä huomauttaa olevansa minua paljon parempi näissä saliharjoituksissa, ja että hän takuulla voittaisi minut kaikessa.
  Kokeissa taas kun sain olemattomia tuloksia koska en ymmärtänyt sanaakaan opettajien selityksestä, osoitti Alex ymmärtäväisyyttään tilannettani kohtaan osoittamalla minua sormella nauraen.
  Kaikki tämä ei sinäänsä ole eikä olisi ollut ongelma, sillä moisten inhotusten kanssahan ei tarvitse viettää aikaa. Mutta Alex sattuikin olemaan perhettä, joten Janneth ja Mario jaksoivat vaatia, että viettäisin koulussa aikaa hänen kanssaan kavereitteni sijasta, vaikka hienovaraisesti selitinkin, ettei meillä ole juuri mitään yhteistä, emmekä täten voi tehdä tai jutella paljoakaan yhdessä.

Lähdön hetki
Kaikesta huolimatta jäähyväiset eivät kuitenkaan olleet helpot. Olin kuitenkin jakanut heidän kanssaan kodin lähes kahden kuukauden ajan, ja Marion ja Abuelitan, jota tästedes lienee sopivampaa kutsua señora Teresaksi, kanssa olin tullut jo hyvinkin läheisiksi. Eikä edes Janneth loppujen lopuksi ollut paha ihminen, ymmärtämätön ja ennakkoassenteinen vain. Mutta parempi se oli kuitenkin jättää jäähyväiset lämpimän surullisissa tunnelmissa, kuin täynnä vihaa valtavien riitojen jälkeen.
  Perjantaina kello yhden aikoihin sitten lähdin laukkuineni Españan ja Boyacan kulmasta lopullisesti. Siitä asti olen asustellut täällä Cecilian luona, ja huomenna sunnuntaina minun pitäisi päästä uuteen perheeseeni. Perheen Garcés-Vinueza kanssa ehdin viettää 57 päivää, joihin mahtui loppujen lopuksi aika paljon hyviäkin hetkiä. Vaihto kuitenkin oli ainut mahdollisuus, ja nyt voin hyvillä mielin suunnata katseeni tulevaisutueen.

Kulttuuria ja politiikkaa

Siitä asti kun Mario ensimmäisinä päivinäni täällä Riobambassa kertoi minulle maraskuussa kaupungissa järjestettävistä härkätaisteluista, olen innolla odottanut tämän uhanalaisen urheilulajin näkemistä. Kaksi viikkoa sitten lauantaina odotukseni viimein palkittiin, kun pääsin yllättäen näkemään läheisessä Penipen kylässä järjestettyjä taisteluita. Koko muulla perheelläni oli tuolloin muita menoja, joten lähdin paikan päälle yhdessä tätini Marin, ja hänen ystäväpariskuntansa kanssa.
  Katsoimme kolme taistelua, joista ensimmäinen ja toinen olivat hyvää viihdettä, mutta toisen taistelun meksikolaistorrero oli todellinen taiteilija. Hänen huimapäisen täpärät väistönsä ja kiihkeä taistelutyylinsä olivat upeaa katseltavaa, ja kun hän lopulta lopetti vastustajansa iskien miekkansa tuppeen saakka härän vartaloon kesken ilmaloikan, puhkesi yleisö raikuviin aplodeihin.
  Illan pimetessä kuitenkin lähdimme jo kolmanne taistelun jälkeen, ja päiväntasaajan yö laskeutui yllemme nopeasti vuoristoteitä pitkin kiitäessämme. Pimeässä autoa ajaneelta Marin ystävältä jäi keskellä ei mitään sijaitseva, täysin merkitsemätön vauhtitöyssy huomaamatta, ja rysäytimme siihen lähes täydellä vauhdilla, ecuadorilaiseen tapaan tietenkin ilman turvavöitä. Auto kuitenkin selvisi vauroitta, eikä kellekkään matkustajistakaan sattunut mitään kuhmuja vakavampaa.
  Samana päivänä pääsin myös maistamaan toisenlaista yöelämää, kun villillä yöseikkailulla Renaton ja tämän ystävän kanssa toimitimme laatikollisen juustoa yögrillille, ja söimme jäätelötuutin muotoisia pizzoja. Riobamban yö myös näytti sangen erilaiselta kuormurin lavan reunoilla ratsastaen.
  Sunnuntaina menimme Renaton ja Marion kanssa katsomaan jalkapallo-ottelua Riobamba-Ibarra. Riobamban Olmedo voitti Ibarran Imbaburan maalein 2-0. Voitto tuntui väkisinkin hiukan mukavammalta kun tiesin, että YFU:n ainoa ruotsalainen Ecuadorissa tänä vuonna asuu Ibarrassa.
  Viikko sittenkin viikonloppu oli hiukan normaalia eksoottisempi, kun menin kiipeilyseurani kanssa Guanoon kiipeilemään kallioille. Vielä taitoni eivät ole riittäviä käydäkseni vaikeimpien seinämien kimppuun, mutta parin helpoimmankin huipulla tuli aika mainio olo. Paikalla oli oman seurani lisäksi myös jokin toinen seura, ja toisen silmänsä menettänyt kulkukoira, joka kuulemma aina seuraa kiipeilijöitä kyseisille kallioille kapungista.
  Myöhemmin illalla palattuani Riobambaan, menimme Danielan ja Jannethin kanssa seuraamaan kolumbialaisen musiikin konserttia Riobamban härkätaisteluareenalle. Aluksi pystyin vielä avoimella mielellä nauttimaan latinorytmeistä, mutta konsertin kestäessä loputtomiin alkoivat jalkani protestoida olematonta istumatilaa vastaan, ja pakarani huusivat tuskasta kuuden tunnin betonipenkillä istumisen jälkeen. Kotiin pääsimme yhden aikoihin, tosin konsertti kuulemani mukaan jatkui vielä kolmeen saakka aamuyöllä.
  Sunnuntaina oli jälleen kuukausibingon aika perheeni ystävien kanssa, ja tällä kertaa onni oli puolellani; voitin vihreä huivin ja muovisen koristepokaalin. Gerrit Saksasta oli myös paikalla, ja loistin kielitaidoillani toivottamalla lähdön hetkellä hänelle: "Gute nacht." Yllättyneenä hän kysyi, että missä olin oppinut saksaa, johon vastasin sujuvasti että "vähäsen."
  Maanantaina taas koin hetken kotiseutuylpeyttä, kun paikallisen supermarketin hyllyillä komeili rivi Finlandia-vodkapulloja. Ylpeänä esittelin perheelleni, kuinka kaupan kalleimmat viinat tulevat minun maastani. Toinen isänmaallisuuden tuokio koitti kun olin Andrésin luona pelaamassa wiitä, ja yllätyksekseni hänen koko perheensä säräytteli puhtaita perkeleitä duudsonien ansiosta.
  Tiistaina koulussa saimme Dianen ja An-Katrienin kanssa lähteä computacionin, jonka nimeä aineen epämääräisyyden vuoksi en ala suomentamaan, kokeen ajaksi ulos pelaamaan korttia. Polttavan auringon paahteessa tuli havaittua korttipelien olevan enemmän tai vähemmän samoja Suomessa kuin Belgiassakin, ja läpsyssä olin belgialaisten yllätykseksi täysin lyömätön.
  Korteista riitti muutenkin hupia, kun puolet luokasta innostui käymään niillä sotaa. Siinä rytäkässä lennätin Andrésin vakuutuskortin naapuriluokkaan, jossa oli fysiikan tunti menossa. Kyseinen fysiikanopettaja on hupsun nasaaliäänensä vuoksi saanut lempinimen Checherete paikallisen tv-koomikon mukaan, eikä minnulla ole tietoa häen oikeasta nimestään. Ulkonäöltään hän on kuin Martti Syrjän musta veli, vaikka Andrés väittääkin hänen muistuttavan Shrekiä.
  Tällä viikolla koulupäiviin tuli normaalia enemmän häiriöitä perjantaisen kouluhallitusäänestyksen myötä. Koululle valittiin hallitus kahden ehdokaslistan välillä, ja äänestyksen aiheuttamat suuret tunteet ja toimenpiteet ovat jotain ällistyttävää ottaen huomioon sen, ettei kyseisellä hallituskella käsittääkseni ole minkäänlaista oikeaa merkitystä.
  Listojen mainokset ilmestyivät koulun pihapiiriin maanantaina. Edustavat valokuvat kummastakin listasta koristivat valtavia, ilmeiseti jonkin mainostoimiston tuottamia kankaita, jotka oli ripustettu koulun seinille. Näiden lisäksi ympäri seiniä oli kummankin puolen pienempiä, itsetehtyjä mainoksia.
  Tiistaina oli lista 5:n kampanjapäivä, joka häiritsi suuresti meidän luokkamme opetusta, sillä lista 5:n presidenttiehdokas on luokkamme oma Edmundo Perez. Koko luokka oli sonnustautunut kannatuksen merkiksi urheilukoulupukuun, tosin tämän kannatuseleen syvin olemus jäi minulta tajuamatta. Opettajat eivät tästä oma-aloitteisesti solidaarisuudesta juuri pitäneet, ja luokan puheenjohtajana häärivä Alex joutui melkoisen höykytyksen uhriksi.
  Suurin osa tiistain tunneista kuluikin sitten pihalla kampanjointia hoitaessa. Lähes koko luokka  otti naamaansa numero 5-maalauksen kannatuksen merkiksi, ja minäkin annoin värjätä naamani puoliksi vihreällä ja puoliksi oranssilla, nämä kun ovat lista 5:n värit. koulun pihalle oli myös rakennettu esiintymislava, jolla ehdokkaat huusivat mikrofoniin iskulauseita reggaetonin jylistessä valtavista kaiuttimista. Paikalla oli myös tulennielijä, kummallisiin asuihin pukeutuneita viihdyttäjiä, ja paljon muuta. Keskiviikkona taas oli lista 1:N, sen kurjan roskasakin, esiintymisvuoro. Heidän säälittävä yrityksensä jyllätä rahakkaiden sponsoreiden voimalla ei luonnollisestikaan vetänyt vertoja lista 5:n ylivertaiselle karismalle ja showmiestaidoille.
  Kuten politiikkaan aina, tähänkin kampanjaan kuului luonnollisestikin myös likainen peli. Torstaiaamuna saimme huomata lista 1:n joukkojen repineen vaalimainoksiamme, kun taas keskiviikkona 1:n heittäessä koulun katolta joukon kannatusilmapallojaan pihalle, tuhoutuivat nämä hetkessä 5:n uljaiden jalkojen alla. Torstaina koulun urheilusalissa järjestettävän vaalidebaatin aikana taas vieressäni istui 5:n propagandatoimisto, joka valmisteli kiusallisia ja arvokkaalla sisäpiiritiedolla varustettuja kysymyksiä kyselytuokiota varten, joita he sitten jakelivat ympäriinsä kysymyksien kerääjille annettavaksi. Tarkoituksena oli maksimoida näiden poliittisten kirjepommien poimintamahdollisuudet.
  Äänestyspäivänä koulu oli rauhoitettu mainonnalta, ja pihalla vallitsi jännittynyt ilmapiiri. Me vaihto-oppilaat tosin jouduimme syrjinnän kohteeksi, kun äänestysmahdollisuutemme evättiin typerän byrokratiaseikan vuoksi. Ilmeisesti emme nimittäin ole laillisesti kirjoilla koulussa. Äänestyksen vuoksi pääsimme lähtemään koulusta jo kymmenen aikaan, ja tuloksia odotellessamme pistäydyimme kavereideni kanssa syömään cevicheä. Cevichen jälkeen palasimme koululle, jossa saimme tietää lista 5:n voittaneen huimalla kahdensadan äänen erolla. Voittoa juhlistaaksemme lähdimme suuren kannattajajoukon ja voittajalistan ehdokkaiden kanssa jäätelöille keskustaan.
  Tiistaina kävin Cecilian luona hakemassa informaatiota tammikuisesta rannikonkiertomatkasta, ja samalla sain kuulla Riobambaan saapuvan vuoden alussa kaksi uutta vaihto-oppilasta kuuden kuukauden ohjelmalla: poika Suomesta ja belgialainen tyttö, joka on jonkin pienikokoisuutta aiheuttavan sairauden vuoksi vain 80-senttinen.
  Keskiviikkona kaupungissa oli San Felipen 175-vuotisjuhlan kunniaksi paraati kaupungin halki, ja sinne suuntasin totta kai perheeni kanssa minäkin. Matkalla kuitenkin törmäsin Liisaan, Eviin, Elleniin ja Cecilian tyttäreen Aleen, ja pysähtyessäni juttelemaan heidän kanssa hetkeksi kadotin jo perheeni väkijoukkoon. Vietimme sitten iltaa Ellenin ja Liisan koululla ISTRAlla, sillä Ellenin perhe asuu ja työskentelee siellä. Valtavaan Salesianosiin tottuneena ISTRA aiheutti minulle suurta hupia, koko koulu kaikkineen kun olisi mainiosti mahtunut Salesianosin pihan nurkkaan, ja sitä voisi luulla varastorakennukseksi. Muiden vaihto-oppilaiden kanssa on aina mukava viettää aikaa, ja Ellenin kanssa nauroimme sille, ettei kumpikaan enää pysty puhumaan ruotsia, vaan mieli täyttyy väkisinkin espanjalla. Mieltäni myös kohotti kuulla, että Cecilia oli kehunut muille espanjantaitojani, ja hämmästytinkin kaikkia kertomalla Alelle sujuvasti, kuinka koulunkäyntini sujuu.
  Torstaina egoni kasvoi entisestään, kun Gerritin perheen paremmin tunteva Mari kertoi, että minuun verrattuna hänen espanjantaitonsa ovat lähes olemattomat.
  Kuten aikoinaan mainitsin, on quenaopettajani Wilson Huilca ammatiltaan metallityöläinen, ja hän omistaa työpajan samassa rakennuksessa kuin hänen kotinsa on. Tällä viikolla tuntini jäivät normaalia vähemmälle, sillä hänelle työskentelevä nuorimies oli leikannut sirkkelillä kätensä poikki ranteen kohdalta, mikä luonnollisestikin aiheuttaa hankaluuksia työn kannalta.
  Muuten tunnit ovat sujuneet mainiosti, ja ostin vastikään señor Huilcan avustuksella ammattilaistason instrumentin, jonka on valmistanut käsin kaupungin paras andilaissoittimien valmistaja. Hintaa tälle kaunokaiselle tuli kokonaiset 25 dollaria, mikä on joidenkin perheenjäsenieni mielestä ollut hirmuisen kallista. Mutta kuten kuka tahansa Helsingin Sanomien kolumnisti tietää, ei taiteen arvoa voi mitata rahassa.

Tässä eräänä päivänä Mario innostui puhumaan historiasta, ja puheenaiheen vakavuudesta huolimatta hänen juttunsa taitavat kuitenkin kuulua tarinatuokion piiriin.
Tarinatuokio: Marion historiatunti
  Toisessa maailmansodassa natsit tappoivat paljon juutalaisia, mutta ennätyksen teki kuitenkin Hannoverin keskitysleiri kunnioitettavalla 30 miljoonan kuolleen juutalaisen tuloksella. Saksalaiset muutenkin nauttivat julmuudesta, ja esimerkiksi "Aavikon ketulla" Rommelilla oli tapana jättää sotavankeja aavikolle ilman vettä tai ruokaa, ihan vain itseään huvittaakseen. Saksan hävittyä sodan Yhdysvallat ja Neuvostoliitto jakoivat natsien tiedemiehet, ja jenkit saivat palvelukseensa saksalaisen atomipommin kehittäjän.
  Samaan aikaan toisella puolen maailmaa Kiina hyökkäsi Pearl harboriin, ja voitti tämän jälkeen ylivoimaisesti jenkit ympäri Tyyntämerta. Yhdysvalloilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pudottaa natsiprofessorinsa kehittämät pommit Hiroshimaan ja Nagasakiin, minkä jälkeen Kiinan komentaja Hirohito teki itsemurhan, ja sota päättyi.
  80-luvulla Argentiina ja Iso-Britannia sotivat Falklandien saarten omistuksesta, ja britit lähettivät paikan päälle kannibalismia harjoittavia Gurkhasotilaita siirtomaastaan Pohjois-Afrikasta. Eräänä yönä Gurkhat hyökkäsivät argentiinalaisten kimppuun, viiltäen 3000 argentiinalaisnuorukaisen kurkut auki. Tämän jälkeen nämä raakalaiset ottivat sotilaiden päät muistoksi voitosta, ja söivät näiden jalat.

Andien arkea

Pikkuhiljaa alan jo olla aika hyvin sopeutunut Riobamban arkeen, ja tylsiä tekemättömyyden tuokioita ei juurikaan enää ole. Normaalisti arkipäivät kuluvat seuraavan kaavan mukaan:

5.45 herätyskello soi.

6.10 nousen kahden torkkuherätyksen jälkeen sängystä, pukeudun ja syön aamiaisen, mikä koostuu kahvista, lasillisesta pirtelöä tai jugurttia, leivästä ja joskus jostain hedelmästä.

Noin 6.40 lähden kouluun. Mario vie autolla ensin Renaton ja Danielan San Felipeen, josta jatkamme kahdestaan Salesianosiin.

7.10-13.20 on koulua. Suurin osa tunneista menee espanjankielisiä kirjoja lukiessa, vaikka joillain tunneilla joudunkin jotain tekemään. Välitunnit taas menevät mukavasti kavereiden kanssa, ja joskus koulupäiviin liittyy yllätystapahtumia, kuten opettajien jalkapallopeli tai koe, jonka ajaksi saan poistua yhdessä belgialaistyttöjen kanssa ulos.

Koulun jälkeen Mario hakee minut autolla, ja kotona lounas syödään samantien. Pöydästä saa yleensä nousta noin 14.15.

Lounaan jälkeen käyn suihkussa, vaihdan koulupuvun arkivaatteisin ja pesen hampaani. Kummallinen suihkuaika johuu siitä, että tuolloin mitä todennäköisimmin on sekä vettä että aikaa peseytymistä varten. Puhdistautumisen jälkeen vietän aikaa joko koneella, televisiota katsoen tai quenan soittoa harjoitellen.

Noin 15.30 lähden Tripiin kiipeilemään, ja lyhyt matka taittuu kävellen kymmenessä minuutissa. Kiipeilemässä käyttävät myös paikan minulle näyttänyt Evi, ja koulutoverini Andrés ja Edmundo, ja lisäksi muut kiipeilijät ovat oikein miellyttävää väkeä, joten yksinäisyys ei pääse vaivaamaan.

17.30 jätän Tripin taakseni ja suuntaan kohti quenatuntia. Opettajani Wilson Huilca asuu kaupungin toisella laidalla, joten matkaan täytyy varata se puoli tuntia. Nyt kun tunnen kaupungin paremmin, olen taittanut matkan kävellen, mutta aiemmin käytin bussia.

18.00 - 19.00 Quenatunti. Mario hakee minut autolla, jonka jälkeen haemme Jannethin kuntotanssista ja Danielan englannintunnilta San Fransiscosta. Renato on tähän aikaan normaalisti kotona tekemässä läksyjä. Minun ei tarvitse läksyistä juuri huolehtia, koska olen vaihto-oppilas enkä ymmärrä opetusta. Loppuilta kuluu iltakahvit nauttiessa ja rauhallisesti iltaa istuessa. Joskus harvoin syömme oikean aterian ravintolassa.

Nukkumaan menen vaihtelevasti välillä 22.00-24.00

Quenatunteja ei ole aivan joka päivä, vaan noin nelisen kertaa viikossa, riippuen siitä miten minulle ja herra Huilcalle sopii. Kerran viikossa on myös bänditreenit yhdessä luokkalaiseni Andrésin, ja Sebastianin ja Nicolasin kanssa. Harjoittelupaikkana toimii Sebastianin talo, ja harjoituspäivinä treenaamme 16.30-19.30, joten aikaa ei jää muille aktiviteeteille.

Viikonloppujen aikataulu onki sitten vapaampi. Lauantaina ohjelmassa voi olla mitä tahansa rauhallisesta kotipäivästä matkaan toiseen kaupunkiin. Joskus lauantaina minulla on myös quenatunti kello 16.00. Sunnuntain ohjelma seuraa samoilla linjoilla, paitsi että lounas syödään aina ravintolassa, ja aterian jälkeen menemme pääkadulla sijaitsevaan jäätelöbaariin jälkiruoalle.

Sopeutuminen Ecuadorin elämään on sujunut kohtalaisen hyvin, ja enää aika ei kulu vain uuden maan ihmettelemiseen. Puhun jo sangen sujuvaa tönkköespanjaa, eikä kielen kanssa juuri enää ole ongelmia. Ruoka on hyvää, ja minulla on omia ystävivä ja harrastuksia perheen ulkopuolellakin, ja perheen kanssa tulen toimeen mainiosti.
  Onnistuneesta sopeutumisesta kertoo myös se, että jonkin mennessä pieleen kotoinen perkele on vaihtunut ecuadorilaiseen ¡Chuta! -huudahdukseen, ja kun kaupungilla nään villiä liikennettä pelkääviä turisteja, on ensimmäinen ajatukseni, että "Jaahas, gringoja."
  Joissain asioissa suomalaisuuteni kuitenkin on yhä hyvin esillä. Esimerkiksi siinä missä perheenjäseneni juovat mukillisen kahvia päivässä laittaen veteen noin kolmasosa- tai puolikasteelusikallisen valmiskahvia, ryystän minä joka päivä kolme tai neljä mukillista kahdella teelusikallisella. Opittuani polttamaan cd:itä, olen myös lataillut eppuja iltojeni iloksi.
  Piratismista minun täytyneekin pitää pieni puolustuksen puheenvuoro. Ecuadorissa kaikenlainen piratismi on täysin laillista, ja tähän mennessä ainoat näkemäni aidot cd:t ovat olleet perheelleni lahjoittamani levyt suomalaista musiikkia. Minulla myös on kaikki lataamani levyt täysin aitoina ja laillisina kopioina kotona Suomessa, joten moraalisestikaan en katso tekeväni mitään väärää.

Loppukommenttina mainitsen, että tuossa aivan lähistöllä sijaitsee kaksikin hautaustoimistoa, ja talomme ohi viettävää España-katua pitkin pääsee suoraan hautausmaalle. Hautajaiskulkueet ovatkin täten sangen yleinen näky, ja tähän mennessä olen nähnyt ja/tai kuullut viidentoista surijajoukon matelevan ohitsemme. Yksisuuntaisilla kaduilla nämä kulkueet luonnollisestikin aiheuttavat melkoisen liikenneongelman, joten yleensä saattojoukon perässä lipuu jono närkästyneitä autoilijoita. Hautaustoimistojen ulkopuolella julistetaan kissankokokoisilla kirjaimilla vainajan nimi ja hautauksen aika, ja tapanani onkin koulusta palatessani katsella, että minkäsniminen ruumis sieltä onkaan tällä kertaa tulossa.

Hyviä ja huonoja trippejä

Viime viikonloppuna juhlittiin jonkinlaista neitsyt Marian juhlaa, ja odotellessani bussia lauantaina ohitseni valui juhlakulkue tanssijoineen ja juhlalavoineen. Olipahan mukana myös oikea moottoripyöräjengikin. Sunnuntaina juhlat jatkuivat, kun menimme aamulla Renaton ja Danielan kouluun San Felipeen jumalanpalvelusta varten.
  Jollain ensimmäisistä englannnintunneista olin itseäni esitellessäni maininnut pitäväni Hemingwaystä, ja maanantaina englannninopettaja toi minulle espanjankielisen version teoksesta "Jäähyväiset aseille". Nyt kulutankin kaikki tunnit englantia, kemiaa ja matikkaa lukuunottamatta sitä sanakirjan kanssa lukien.
  Samalla englannintunnilla myös pelasimme espanjankielistä scrabblea, ja opettaja tsai oikean neronleimauksen, ja teki minusta 10-päisen joukkueeni johtajan. Kukaan ryhmäni jäsenistä ei tuntenut scrabblen sääntöjä, ja yrittäessäni toimia johtajana kangertelevalla espanjallani pelaajien huutaessa toistensa päälle omia sanojaan ja uskomuksiaan pelin säännöistä, joutuivat hermoni koetukselle. Eräässä vaiheessa kun eräs Juan-niminen alaiseni tuli kummallisen sanan kanssa kysymään minulta mitä se tarkoittaa, tulinkin tokaisseeksi hiukan töykeästi, että "How the fuck should I know what it means?" Onneksi luokkalaisteni englanninosaaminen ei ole kummoista, ja tölväisyni hukkui yleiseen meteliin. Pari kertaa jouduin myös riitoihin opettajan kanssa pelin säännöistä, sillä espanjalaiset, tai ketkä pelin nyt ovatkaan kääntäneet, ovat luoneet siihen aivat omat sääntönsä. Siinä sivussa sitten hävisin opettajalle tikkarin vedonlyönnissä. Piru vieköön.
  Keskiviikkona maistoin ensimmäistä ruokaa täällä Ecuadorissa, josta en pitänyt. Tämä kyseinen ruoka oli yksi sikamöykkykeiton variaatioista, ja tämän version möykyistä löytyi luuta, rasvaa ja nahkaa. Itse möykyt olivat mauttomia, mutta ihmisen nahkaa muistuttava iho ihokarvoineen teki aterioinnista sangen epämiellyttävää.
  Viime viikon vaihto-oppilastapaamisessa Evi oli maininnut viettävänsä palujon aikaa paikallisessa kiipeilyseurassa, nimeltään Trip. Olen aina ollut kiinnostunut kiipeilystä harrastuksena, ja eilen torstaina meninkin Evin kanssa kyseiselle klubille. Paikka sijaitsee samassa rakennuksessa kuin arvostettu kieliopisto San Fransisco, ja rakennus on Andrésin mukaan koko kaupungin elegantein. Veikkaisin paikan olevan siirtomaa-aikainen, ja sisältä se todellakin on aikamoinen ilmestys. Kiipeilyklubi sijaitsee yhdessä rakennuksen halleista, ja koristelluiden pilareiden väliin sijoitetut kiiepilyseinät ja kuntoilulaitteet, ja tilaa kiertävän ylätasanteen vanhoista ikkunoista heijastuva himmeä valo luovat paikalle kotoisan, joskin eksoottisen ilmapiirin. Paikan omistaja ja muut kiiepilijät ovat hyvin ystävällisiä ja mukavia, ja tästedes aionkin käydä kiipeilemässä joka päivä ennen Quenatuntejani. Joskus seura myös järjestää retkiä esimerkiksi pyöräilemään vuorilla tai kiiepilemään oikeilla kallioilla.
  Torstai-iltana menimme perheeni kanssa Riobamban kulttuuritalolle seuraamaan pasillo-iltaa. Pasillot ovat ecuadorilaisia haikeita lauluja, jotka minun mielessäni lankeavat samaan kategoriaan jazzin kanssa; molemmat ovat mitä mainiointa taustamusiikkia luomaan tunnelmaa tiettyihin tilaisuuksiin, mutta ei niistä itsessään kummoista showta saa. Aluksi saatoin kuitenkin nauttia laulajatteren upeasta äänestä ja loistavasta eläytymisestä, mutta yleisön huutaessa "¡Otra! ¡Otra! ¡Otra!" vielä kolmen tunnin pasilloputken jälkeen, oli iloinen vaihto-oppilasenergiani lopussa, ja päässäni pyöri liuta perisuomalaisia kirosanoja. Kotiin pääsimme viimein vasta kahdentoista aikaan, kun kotimatkalla Daniela ja mario saivat manion idean pysähtyä ostamaan kanaa paikallisesta KFC-vastineesta.

 Tässä nyt niitä kauan kaivattuja kuvia. Mitä koulupukuihin tulee, on Salesianos sieltä siedettävimmästä päästä, joten urheiluasua lukuunottamatta ei voi valittaa.

                                                     Maanantain puku.

                                                     Tiistain, keskiviikon ja torstain puku.

                                                     Perjantain puku.

            Urheiluasu. Kuten kuvasta näkyy, rokkirannekkeeni välttyivät samalta kohtalolta hiusten kanssa.

Sunnuntain suursiivous sai viikko sitten uuden piirteen, kun pyykkäyksen, kylpyhuoneen pesun ja huoneeni siivoamisen lisäksi jouduin plankkaamaan kenkäni. Kuluneiden töppösteni muuttuessa kiiltävän mustiksi järkytin samalla perhettäni kertomalla, kuinka Suomessa ei ole kaduilla köyhiä lapsia plankkaamassa kenkiä, ja kuinka ylipäätään köyhyys loistaa Suomessa poissaolollaan. Tänään puolestaan siivous siirtyikin lauantaille, ja kaiken mukavan lisäksi jouduin pesemään myös huoneeni lattian herra ties millä myrkyllä. Kauhulla odotan, mitä tuleman pitää ensi viikonloppuna.
  Maanantai meni aika lailla Metallican Disco Negroa kuunnellessa ja Enter sandmania harjoitellessa, sillä luokkatoverini Andrés oli kutsunut minut bändiinsä laulamaan. Täällä Ecuadorissa kun populaarimusiikkia laulavat miehet ovat harvassa, joten minut otettiin vastaan suorastaan messiaanisesti. Nyt minulla on siis harjoitusket bändin kanssa kerran viikossa.
  Kaiken maailman missit ovat Riobambassa yleinen näky, ja heitä olen jo bongannut neljä eri yhteyksissä. Kerran kaksi missiä oli kuvaajan kanssa myymässä kadulla suklaita autoilijoille törkeään yhden dollarin kappalehintaan. Kun neitokaiset lähestyivät keikistellen autoamme, ja mielistellen pyysivät Mariota ostamaan suklaata, toimi hän tilanteessa kuten kuka tahansa järjen mies, eli tokaisi tylysti "No", ja sulki ikkunan. Pari kertaa taas missejä on tullut koulussa kesken tunnin pyytämään ties mihin hyväntekeväisyyskissanristiäisiin. Heilläkin on ollut kuvaajat mukana.
  Andrés on myös ollut erityisen innokas oppimaan suomea. Hän pitää Duudsoneista, jotka täällä tuntuvat olevan kohtalaisen suosittuja, joten perkele oli hänelle ennestään tuttu sana. Nyt hän jo tietääkin kertoa, että ryhmänohjaajamme, geometrianopettaja Marcel on roisto, ja että useampikin luokkatoverini on läski perkele. Perjantaina pääsin myös todistamaan herkkää hetkeä, kun Andrés ja naispuolinen luokkatoverini, jonka nimeä en muista, halasivat toisiaan hellästi Andrésin hokiessa "huora huora huora...", johon tyttö vastasi: "hintti hintti hintti..."
  Quenan opiskelu sujuu päivä päivältä paremmin, ja eilen opin jo soittamaan ensimmäisen kappaleeni. Tunneille kuljen yksinäni bussilla, jonka kyytiin hypätään puoliliikkeestä kadunkulmista.
  Liikenteestä voisin muuten mainita pari huomiota Marion ajotavoista. Kuten olen kertonut, on autoilu täällä melko hurjaa, ja Mario tuo vaaran tuntuun ihan oman lisäyksensä. Jos hän ajaessaan innostuu selittämään jotain oikein innokkaasti, hän irrottaa kätensä ratilta selityksen avuksi, ja kääntyy katsomaan keskustelukumppaniaan, auton jatkaessa kiitoaan eteenpäin. Jos taas hänen puhelimensa alkaa soimaan kesken matkan, hän irroittaa jälleen kätensä ratilta, tällä kertaa tanssiakseen, ja päästää ilmoille melkoisen tuomiopäivän naurun.
  Koulussa osallistun nykyään englannin lisäksi myös matematiikan tunneille, sillä samat funktiot ja yhtälöt pätevät täällä ihan kuin Suomessakin.. Englannissa jatkan häikäisevää loistoani, ja opettajan ollessa epävarma jostakin sanasta, hän kysyy minun mielipidettäni. Ensi viikkoa varten jokainen luokkalainen joutuu askartelemaan muutaman 30x30cm scrabblekirjaimen, ja minä voitin oikeuden tehdä ne kaksi tyhjää palaan tietämällä, kuinka Mississippi kirjoitetaan.
  Torstaina tuli täyteen tismalleen kuukausi siitä, kun saavuimme Riobambaan, minkä kunniaksi Cecilian luona oli vaihto-oppilaiden kokoontuminen. Vaihdoimme kokemuksia ja nauroimme toistemme aksenteille espanjan kielessä. Erityistä hauskuutta tosin aiheutti Ellenin amerikanaksentti. Esimerkiksi hän lausuu sanat "yo tengo" eli "minulla on" hyvin amerikkalaisesti tyyliin "jou ten-gou". Hän on ollut aiemmin puoli vuotta vaihdossa ruotsissa, joten silloin tällöin hänen espanjaansa livahtaa sananen svenskaa.
  Cecilian luona kaupunginosan sähköt menivät poikki, ja asuessani sangen lähellä Ceciliaa, oli täälläkin talo pimeänä saapuessani kotiin. Sähköjen palattua aloin kirjoittamaan tätä blogia, vain huomatakseni työni menevän hukkaan toisen sähkökatkoksen sattuessa.

Tällä kertaa lopetan blogini opettavaiseen tarinaan.

Tarinatuokio: Isä Maximilian ja Mario
  Olipa kerran Riobamban kaupungissa sielunpaimen nimeltänsä Isä Maximilian. Hän oli kotoisin Saksanmaasta, kaukaa valtameren takaa. Kaupunkilaiset kunnioittivat Isä Maximiliania, ja hän oli rakastettu henkilö kansan parissa.
  Kerran Isä Maximilianin johtaessa juhlakulkuetta, ylväästi juhlakansan edessä ristiä kantaen, sattui paikalle muuan kaupunkilainen, nimeltänsä Mario. Mario katseli kulkuetta ihastellen, ja huomatessaan Isä Maximilianin hän kohotti kätensä natsitervehdykseen, ja huudahti iloisesti: "Hail Hitler!" Isä Maximilian ei tästä ystävällisyydenosoituksesta juuri perustanut, ja hän jatkoi saattueen johtoa naama nyrpeänä.

Kuukausikatsaus

Nyt vietettyäni kokonaisen kuukauden täällä päiväntasaajan maassa, lienee laajempi kokonaiskatsaus paikallaan. Monet myytit latinoista on murrettu ja loppujen lopuksi olen saanut todeta ihmisten olevan sangen samanlaisia kuin Suomessa, tapojen ja tottumusten erilaisuudesta huolimatta.

Myth busted
  Vastoin kaikkien paikallisten sinikkäitä todisteluja, eivät ihmiset täällä ole lainkaan sen iloisempia tai ystävällisempiä kuin Suomessakaan, vaikka toisia tervehditäänkin poskisuudelmin ja halauksin, ja suu käy kovemmin.
  Lattareiden rentous on myös kokemuksieni mukaan silkkaa hölynpölyä. Ecuadorilaisten letkeä ajantajukaan ei ole letkeän elämäntyylin tuotos, vaan pikemminkin asiat sovitaan niin aikaisiksi, ettei niihin millään ehditä ajoissa muiden kiireiden vuoksi. Ihmiset myös stressaavat ulkonäöstä ja siisteydestä selvästi suomalaisia enemmän.
  Nämä myytit kuitenkin elävät vahvoina paikallisten mielissä, ja vaikkei kukaan tiedäkään Suomesta mitään, tuntuvat kaikki tietävän millainen ihminen olen eurooppalaisuuteni vuoksi.
  Koulussa englanninopettaja selitti täytenä faktana, kuinka latinoilla on iloisuus ja sosiaalisuus veressä, kun taas minä olen anglosaksina paljon vakavampi ja hiljaisempi. Koska opettaja papatti tämän kaiken konekivääriespanjallaan, en saanut suunvuoroa mainitakseni, että suomalaisena olen yhtä paljon anglosaksi kuin opettajani on mongooli.
  Sukulaiseni taas ovat tienneet kertoa, että Euroopassa kaikki puhuvat vähintäänkin neljää kieltä, koska maat ovat niin lähekkäin että kielet ikään kuin itsestään tihkuvat muiden maiden kansalaisten päähän.
  Rahankäytössä taas ecuadorilaisten järki juoksee ihan omia ratojaan. Janneth esimerkiksi kävelee väsyneisyyttään voivotellen viiden kilometrin matkan mieluummin kuin maksaa "kalliin" yhden dollarin hinnan taksimatkasta. Toisaalta taas perheeni on ihmetellyt, miksi ostan mieluummin yhden satasivuisen vihkon, jonka uskon riittävän koko vuodeksi, kuin tusinan samanlaisia, jolloin kappalehinta on 3 senttiä halvempi. Sain myös selitellä hyvin pitkään Jannethille, miksi en halua heittää täysin ehjää sukkaa roskiin vain, koska sille ei sillä hetkellä löytynyt paria.

Perheselostus
  Ecuadorissa ydinperhe on tuntematon käsitys, ja sukulaisten kanssa vietetään valtavan paljon aikaa. Vaikka asunkin vain Jannethin, Marion, Renaton ja Danielan kanssa, voisi perheeseeni laskea myös Jannethin äidin Teresan eli Abuelitan, Jannethin veljen Alexin ja tämän lapset Belenin ja luokkatoverini Alexin.
  Muita sukulaisia, joiden kanssa on tullut vietettyä paljon aikaa ovat kolumbialainen "serkku" Marcel, tämän vaimo, jonka nimeä en ole vielä saanut selville, ja heidän iki-ihan yksivuotias tyttärensä Sofia. Marcelin tarkka sukulaisuus on jäänyt minulle epäselväksi, täällä kun lähes kaikki sukulaiset ovat yksinkertaisesti serkkuja.
  Tutuksi ovat tulleet myös Jannethin sisko, Abuelitan lihatehtaitelijaveli, Marion äiti ja sisko, ja parisenkymmentä serkkua.

 Vain elämää
   Salilla käymisen lopetin jo kahden viikon jälkeen aloitettuani paikallisen puuhuilun quenan soitannan. En  koskaan täysin tuntenut oloani kotoisaksi muristen rautaa nostelevien, ja peilin edessä myhäillen lihaksiaan pullistelevien miesten keskuudessa. Tajusin myös salin American Gym -nimen johtuvan luultavasti siiä, että suurin osa sen käyttäjistä oli eriasteisia Sylvester Stallone-kopioita.
  Quenaa minulle opettaa paikallinen metallityöläinen, joka on kaikkien andien musiikin soittimien asiantuntija. Tunteja minulla on neljä kertaa viikossa, ja suuri osa vapaa-ajastani kuluu harjoitellessa. Minulla kun on vain kymmenisen kuukautta aikaa saada soiton salat hallintaani ja aika täytyy käyttää tehokkaasti. Myöhemmin quenan ollessa paremmin hallussa aloitan myös paikallisten panhuilujen rondadorin ja zampoñan opiskelun.
  Ecuadorilaisen yllätyksellisyyden myötä yllättävät ¡Vamos! -huudahdukset ovat käyneet jo hyvinkin tutuiksi, enkä enää edes viitsi kysyä, minne olemme menossa. Päämääränä voi olla mitä tahansa Abuelitan talosta Guayaquiliin, ja yllätyksenä kohde on paljon hauskempi.
  Lauantaina pääsin myös tutustumaan Riobamban yöelämään Alexin ja Alexin serkun Belenin kanssa. Menimme paikalliseen menomestaan syömään kanaa ja ranskalaisia kokiksen kera. Jeah!

¡Salesianos por siempre!
  "Opiskelen" siis riobambalaisittain sangen arvostetussa Salesianos Santo Tomas Apostol Riobamba -nimisessä katolisessa koulussa. Koululla on sekä maallinen että henkinen johtaja.. Maallista puolta hoitaa sammakonnäköinen, byrokratiaa rakastava rääkyvä-ääninen nainen, ja henkisestä puolesta vastaa leppoisan miellyttävä vanha pappi.
  Kouluviikko alkaa maanantai aamuna 2000 oppilaan järjestäytyessä luokittain pihalle parijonoon, jossa johtajat pitävät rukouksen ja koulutyöhön innoittavan puheen, jonka jälkeen lauletaan kansallislaulu. Tapahtuman arvokkuutta tosin syö hiukan se, että rätisevistä kaiuttimista soiva kansallislaulu pätkii ja juuttuu paikoilleen tuon tuosta.
  Luokkani on Bachillerato 3C, eli olen Ecuadorin koululaitoksen viimeisellä asteella, jonka jälkeen on vuorossa yliopisto. Ensimmäisenä päivänä mistään mitään tajuamatta olin vain seurannut serkkuani Alexia kyseiseen luokkaan, ja viime keskiviikkona sammakkonainen tuli kesken fysiikantunnin rääkymään minun kuuluvan 3B:lle, jossa sitten vietin loppupäivän. Koulun jälkeen Alexin isä Alex onneksi tuli puhumaan johtoportaan kanssa, ja torstaina jatkoin taas omassa luokassani. Luokkani tytöt ottivat paluuni vastaan valtavalla innokkuudella, ja paikalleni oli jo poissaoloni aikana ehtinyt ilmeentyä lappu jossa luki: "En memoria de un gringuito Tuomo."
  Koulun uskonnollisuus näkyy siinä, että tuntien aloittaminen Isä meidän-, ja Ave Maria-rukouksilla on yleistä, ja ensimmäisen viikon perjantai alkoi jumalanpalveluksella koulun omassa kirkossa.
  Opetus on suurimmaksi tiedepainotteista, ja päivät kuluvat kaltaiseni humanistin tuskaksi suurimmaksi osaksi kemian ja fysiikan parissa. Viikossa on myös hiukan englantia, kirjallisuutta, yhteiskuntaoppia, filosofiaa ja uskontoa. Opetuksesta ymmärrän yleensä suurimman osan, mutta tehtävien tekemiseksi tajuamiseni ei täysin vielä riitä. Onneksi suurin osa opettajista ei odotakaan minun vielä tekevän muuta, kuin istuvan paikallaan esittäen keskittyvää. Englannintunnit ovat ainoita, joilla todella pystyn osallistumaan, mutta niillä loistankin sitten kuin S.T.A.R:in kirkkain tähti.
  Tasoltaan opetus on vaihtelevaa. Kemiassa en sen yhden pakollisen Suomen kurssin eväillä ymmärtäisi opettajan puheista mitään, vaikka hän puhuisi selkeää suomea, kun taas englanti on suunilleen ala-asteen tasoa. Täksi kuukaudeksi meidän täytyy kirjoittaa kokonaiset 50 sanaa aiheesta "What would you like to eat?". Englannin opettaja tosin on mukava. Hän kun on itsekin ollut vaihto-oppilas, ja tietää mikä on homman nimi.
  Joka päivä koulua on 7.10 - 13.20, ja päivä koostuu kahdeksasta 40 minuutin tunnista, joita tosin yleensä on kaksi peräkkäin samaa ainetta. kello 10.00 on 25 minuutin tauko, ja 11.45 on vartti vapaa-aikaa. Koulun pihalle on ahdettu 5 jalkapallo- ja 7 lentopallokenttää, joten välitunnit kuluvat yleensä urheillessa tai koulun grillikioskien tarjonnasta nauttien. Piha on tosin yhtä kaaosta pallojen lennellessä kentältä toiselle, pelaajien juoksennellessa niiden perässä, ja oppilaitten kävellessä muuten vain kenttien halki.
  Paikallinen lentopallo ecuavolley on hiukan eurooppalaista vastinettaan erilaista. Verkko on vähän korkeammalla, ja palloa sopii hiutoa miten lystää. Tästä pelistä minä pidän, sillä se on helppoa, ja olen siinä jopa joitakin luokkalaisiani parempi. Vaikka peliä pelatessamme luokkalaiseni ovatkin oppineet ääntämään perkelettä kuin syntyperäiset suomalaiset.
  Yksi murrettu myytti liittyy myös lattareiden jalkapalloon. Vaikka jalkapalloa pelataankin täällä Suomea innokkaammin, ja joka ikisen pojan odotetaan siihen osallistuvan, ei pelaajien taito kuitenkaan juuri eroa suomalaisten taidoista. Minäkin osallistun peleihin vakiopaikallani puolustuksessa, ja pärjään yllätyksekseni jopa ihan hyvin. Luokkatoverini ovat kannustavia ja kaikki pelaavat hyvällä hengellä, joten voin pelata ihan nauttiakseni, enkä ainoastaan vaihto-oppilasvelvollisuudesta.

Elämä on rankkaa
  Vielä ei Suomen lähtövalmennuksen lupailemia kulttuurishokkia ja tunteiden vuoristorataa ole näkyillyt, vaikka jotkin asiat luonnollisesti pistävätkin vihaksi.
  Yksi näistä asioista on se, kuinka asioita saa toistella ja selitellä lukemattomat kerrat, eivätkä ne silti mene perille. Tämän voisi muuten panna kielimuurin piikkiin, mutta Renaton ja Danielan puhuessa mainiota englantia asia pistää vihaksi. Perheeni kun on jostain syystä aivan mahdotonta uskoa, että Suomen talvia koko elämäni kokeneena 10-15 asteen lämpö ei yksinkertaisesti ole minulle kylmää, ja tästä syystä en tarvitse paksua takkia välttääkseni sairastumista.
  Neuvot ovat välillä yksi ärsyttävimpiä asioita täällä. Nyt kun satuin saamaan pienen nuhanpoikasen, oli perheeni aivan täpinöissään, että olihan sinulla sittenkin kylmä ja mitäs me sanoimme. Vaikka kyse oli aivan ilmiselvästi tartunnasta, sillä Renato ja Daniela sairastuivat samaan vaivaan tismalleen samaan aikaan. viitisentoista kertaa asiaa toisteltuani ja perusteltuani sain vihdoin Marion luopumaan harhaopeistaan, mutta muu perhe on yhä varma Riobaman hyytävän kylmän ilmaston vaaroista. Neuvojista rasittavin on kuitenkin Alex. Lopetettuani salilla käymisen hän on jankuttanut, että minun on käytävä salilla, jotta tytöt tykkäisivät. Moinen pinnallisuuden palvonta olisi kyllin rasittavaa, vaikken joutuisikaan jo nyt hätistelemään vaaleuttani palvovia tyttöjä ympäriltäni.
  Salikäskyjen lisäksi paikallinen machokulttuuri on muutenkin välillä turhautumisen aiheuttaja. Yksi yleisimpiä minulle esitettyjä kysymyksiä on, mitä urheilulajeja harrastan. Voi sitä ihmettelyn määrää, kun sitten vastaan Suomessa harrastavani vain lenkkeilyä, mikä täällä ei ole normaalia. On tässä machoilussa tosin puolensakin: keittiössä naiset nimittäin hoitavat aivan kaiken. Meidän miesten ei tarvitse kuin istuutua alas ja nauttia ateriasta, kun täydet lautaset kannetaan valmiina nenän eteen, ja mehulasi täytetään sen tyhjentyessä.
  Smalltalk on myös yksi toistuvia tuskan aiheuttajia. Kestin tuntien mittaiset juttelutuokiot paremmin kun en ymmärtänyt mitään keskusteluista, sillä ajattelin näiden juttelujen muuttuvan mukaviksi, kunhan ymmärrän espanjaa ja voin itsekin osallistua keskusteluihin. Nyt keskustelujen sisällön tajuttuani minulle valkeni, että ne sisältävät niinkin tärkeitä ja mielenkiintoisia aiheita kuin sukulaisten jalkavaivoja ja autonrenkaiden alennusmyyntejä.
  Vaikka Ecuadorin kehitysmaalaisuus ei yleensä elämää haittaakaan, on hetkiä, jolloin ikävöin Suomen hyvinvointivaltion kaiken toimivuutta. Esimerkiksi eräänä iltana vessassa käydessäni ei yllätyksekseni vettä tullut lainkaan. Aluksi juoksin avaamaan alakerran pääputken, mutta sekään ei auttanut, vettä ei vain yksinkertaisesti ollut. Neuvokkaana miehenä menin sitten huoneeni vieressä olevalle, pyykkipaikkana toimivalle kattotasanteelle, jonka pesualtaassa oli aiemman pesutuokioni jäljiltä vettä, jota sitten kannoin vadilla vessanpönttöni vesisäiliöön, jonka jälkeen sain vihdoin huuhdottua tarpeeni. Pari kertaa vesi on myös loppunut kesken suihkutuokion.
  Sunnuntaina perheelläni oli myös kehitysmainen rankkuustuokio. Täällä kun taloissa ei ole lämmitystä, istui +12-asteen kylmyydestä kärsivä perheeni kaksi tuntia liikkumattomassa autossa tekemättä mitään, sillä autossa sai lämmityksen päälle. Nauroin katketakseni tälle sunnuntai-iltapäivän aktiviteetille, ja menin Belenin ja Alexin kanssa katsomaan elokuvia.