Joulu?

Joulu on sen verran suuri juhla, että siitä on pakko puhua missä tahansa kulttuuria käsittelevässä blogissa. Ecuadorin joulusta minulla ei kuitenkaan valtavan paljon sanottavaa ole, ja vielä vähemmän mitään hyvää.
  Joulukoristeet laitettiin taloihin jo marraskuussa, ja meidänkin olohuoneeseen ilmesetyi muovinen joulukuusi ja joukko ällottäviä, suorastaan liioitellun stereotyyppisen amerikkalaisia joulukoristeita, kuten irvokkaasti hymyileviä lumiukkoja, nallekarhuja ja joulupukkeja. Katolisen silauksen taloihin toi seimiasetelma, joista  yleensä löytyi Jeesuksen, Marian, Joosefin ja itämaan tietäjien lisäksi joukko eläimiä, jotka olivat tulleet messiasta katsomaan. Asetelmaan tuntui kelpaavan  koristeetkis mikä tahansa pieni muovifiguuri, ja esimerkiksi Liisan talossa Jeesusta oli katsomassa kaikkea ravuista ja valaista laamoihin ja hirviin, ja olipahan mukana pari pokemoniakin. Fernandon vanhempien Beetlehemistä taas löytyi sähköiset katulamput ja tietyömaa traktoreineen ja katuporineen.
  Kun koristeet oli saatu paikoilleen, ne istuivat siinä jouluun saakka, ja ovat paikoillaan edelleenkin. Ennen juhlaa itseään ainoa joulusta muistuttava asia näiden koristeiden lisäksi oli kaikkialta päälle hyökkäävät, krääsää ostamaan kehottavat mainokset. Auringonpaiste ja pääkadun palmutkaan eivät olleet omiaan nostattamaan joulumieltä. Yhdeksän päivän ajan ennen joulua kaupungilla järjestettiin paraateja, joissa ainoa näkemäni jouluun liittyvä asia oli yhden kulkueen karkkeja paiskova joulupukki.
  Kaiken kaikkiaan Ecuador tuntuu ajautuneen katolisista jouluperinteistään paljon lähemmäksi amerikkalaista kulutusjoulua, ja Ellenin kanssa asiasta juteltuani vaikuttaa siltä, että Ecuadorin joulu on yhdysvaltalaisempi kuin edes Yhdysvalloissa. Täällä niin tavalliset ällöttävän kornit joulukoristeet, jotka alkujaan yhdistin jenkkijouluun, eivät Yhdysvalloissa kuulemma niin yleisiä olekaan.
  Muuten jouluaattona syödään täällä Yhdysvaltojen tapaan kalkkunaa vaihtelevien lisukkeiden kera. Suomen herkuista notkuva joulupöytä kuitenkin loisti poissaolollaan. Aterian jälkeen vaihdetaan lahjoja, jotka ainakin meidän talossa ostettiin kauhealla kiireellä ja stressillä jouluaaton aamuna. Joulupäivänä joulu onkin sitten jo ohi, ja elvmä on yhtä arkista kuin ennen jouluakin.
  Loppujen lopuksi joulu Ecuadorissa ei ollut mitenkään ikävää aikaa, mutta ei se kyllä mikään joulu ollut.

Kuukausikatsaus 4

Tämänkertaisessa kuukausikatsauksessa tarjoillaan niitä kauan kaivattuja valokuvia. Kuvia klikkaamalla ne saa suuremmaksi.

 

Sademetsässä satoi rankasti, vaikkei sitä kuvasta juuri nääkään. Kuva on otettu hotellin ravintolasta.

Hurja joukko valmistautuu matkalle viidakon sydämeen.

Kanoottimatkalla Amazonilla.

Yhdessä matkan kohteista löytyi quena, ja pitihän minun tietenkin näyttää taitojani. Lisäväriä kuvaan tuo oppaan naamaani tekemät maalaukset ja jonkun päähäni laittama päähine.

Viidakkokävelyllä opas opetti, kuinka paikalliset kiipeävät puihin käyttäen liaaneja jalkojensa ympärillä.

Viidakkokävelyä.

Kävelyllä kapusimme kukkulan huipulle, jonka huipulta näkymät olivat henkeäsalpaavan upeita. Nämä valokuvat eivät todellakaan tee oikeutta maiseman todelliselle kauneudelle.

Puuhun pääsi kiipeämään myös liiania pitkin.

Kiitospäivää juhlittiin hilpeissä tunnelmissa Ellenin kotona.

Käsikalkkuna ylpeän luojansa kanssa.

Tästä kuvasta näkee aika hyvin, miten kokenut olin kalkkunan leikkaamisessa. Kalkkuna tosin oli oikeasti kana.

Biologian tunnilla laboratoriossa aika kävi pitkäksi, joten varustimme laivan seilaamaan lavuaarin aalloilla.

Kun tulppa otettiin irti, murskautui laiva viemärin imussa.

Taloni katolta otettu panoraama kuva Tungurahuan aiheuttamasta säästä.

Ja  siinä komeileekin itse syyllinen savuttaen sumuverhon takana.

Retki Chimborazolle. Tässä pisteessä Simon Bolívar kävi aikoinaan, ja innostui kirjoittamaan ylistysrunon jylhälle vuorelle.

Ja pitihän minun tietenkin mennä kiipeämään muistomerkin päälle.

Chimborazolle on useampikin valloittaja jäänyt sille teilleen, ja paikalle oli tuotu hautakiviä näiden onnettomien muistolle.

Maisemakuvia vuoren rinteiltä.

Fernando ja Daniel kömpivät perästä matkalla kohti toista suojapaikkaa.

Jatkoin yksin muiden jäädessä suojapaikalle.

Ja vielä yksi panoraamakuva upean vuoren maisemista.

Itsenäisyyspäivän makaronilaatikko.

Ja pullat paistettuna improvisoiden uunivuoassa.

Ellenin syntymäpäivää pizzeriassa viettämässä.

Pienen poliisikopin seinästä otettu kuva, joka herätti suurta hilpeyttä meidän vaihto-oppilaiden kesken. Outoa Loch Nessin hirviötä vastaan taistelevan kalsarimiehen kilvessä lukee "laki".

Kävimme tutustumassa läheiseen Coltan kylään, jossa nautimme leikkikentän iloista.

Kuten kuvasta näkyy, oli leikkikentän puuhevosen kesyttäminen odotettua hankalampaa.

Coltassa vuokrasimme myös kumiveneen, jonka soutaminen oli vakavaa hommaa.

Pläjäys

Täältä kodista oli netti pitkään poikki maksamattomien laskujen takia, mistä syystä uutta blogimateriaaliakaan ei syntynyt. Tähän selitykseen en vielä liitä kuvia, sillä niiden lataaminen kestää ikuisuuksia, enkä jaksa ruveta niiden kanssa muutenkaan sähläämään. Lähipäivinä vuorossa on sitten kuvapläjäys selityksineen.

Elämä v3.0

  Jatketaan siis siitä, mihin viime kirjoituksessani jäin, eli paluustani viidakosta Riobambaan. Nyt kuitenkin kerron tarinan tuosta viettämästämme yöstä Quitossa viidakon ja kotikaupunkien välillä. Aluksi minun täytyy kuitenkin myöntää, että tietyissä tilanteissa olen joutunut nielemään kirjoittajanylpeyteni ja sensuroimaan tiettyjä tapahtumia blogistani. Tämän seuraavan tarinankin aioin alun perin jättää sensuurin varjoon, mutta nyt se on kasvanut jo sellaisiin mittoihin, etten enää voi jättää sitä kertomatta. Lisäksi asiaan vaikuttaa sekin, että itse olen tässä tarinassa vain viaton sivustakatsoja. Mutta nyt, pitemmittä puheitta, itse asiaan.
  Viidakosta palattuamme jouduimme tosiaankn viettämään yhden yön Quitossa ennen paluutamme kotikaupunkeihimme. Kuka tahansa voi varmastikin arvata, että jos nelisenkymmentä rikasta nuorta länsimaalaista laitetaan keskenään hotelliin keskelle kehitysmaata, jossa alkoholi on halpaa ja ikärajat joustavia, ei tiedossa ole rauhallista iltaa ja aikaista nukkumaanmenoa. Tuona yönä siis Quiton Hostal de la Reinassa virtasi halpa viina. Itse en ollut juhlatuulella, ja vietin illan rauhallisesti hotellissa Ellenin ja Evin kanssa jutellessa,  ja menin jo aikaisin nukkumaan. Jaoin tuolloin huoneeni kolmen saksalaisen kanssa, ja olin huoneessani ensimmäisenä pehkuissa. Nukuin rauhallisesti läpi yön, mutta seuraavana aamuna sain kuulla, että kun hotellin ovet sulkeutuivat puolenyön aikoihin ja humalainen nuoriso palasi yökerhoistaan, eivät kaikki suinkaan menneet suoraan nukkumaan, vaan juhlat jatkuivat kovalla metelillä pitkälle aamuyöhön. Seuraavana aamuna minua huonommin nukkuneet hotellivieraat kieltäytyivät maksamasta mitään yöstään, ja maksu lankesi YFU:n niskoille. Kaiken huipuksi hotellin kattoterassilta löytyi läjä ihmisen ulostetta, mistä syystä 5 henkilöä saivat virallisen varoituksen. Sattumalta nuo 5 olivat samat kaverit, joiden kanssa jaoin mökin viidakossa. Päätökseni pysyä heistä erossa osoittautui oikeaksi.
  Tarina ei kuitenkaan lopu tähän. Hostal de la Reinan oli tarkoitus olla majapaikkanamme Quitossa muillakin matkoilla, enkä tiedä, miten pitkälle YFU:n historiaan kyseinen hotelli on kuulunut. Tänä maanantaina kun kävin maksamassa rannikkomatkan, ja vein kuitin todisteena maksusta Cecilialle, sain kuulla YFU:n Ecuadorin aluejohtajan lähettäneen sähköpostia kaikille aluevastaaville ja vaihto-oppilaille (itse en sitä ole saanut), jossa hän kertoo, kuinka Hostal de la Reina ei enää koskaan halua ottaa ketään YFU:n ihmistä vieraaksensa, kuinka vastaavaa käytöstä ei ole nähty koko YFU Ecuadorin olemassaolon aikana, ja että tapahtuman johdosta sääntöjä tullaan kiristämään. Lisäksi viestissä luonnollisestikiin kuvailttiin tapahtuman kulku kyllin tarkaksi, jotta sain vakuutella Cecilialle, etten se ollut minä, joka sinne katolle ulosti.
  Nyt jatkankin jälleen blogini normaalilla kerronnalla idyllisestä vaihto-oppilaselämästä ilman ulosteita ja alkoholia. Joten, Quitossa vietetyn yön jälkeen kunkin kaupungin vaihto-oppilaat lähtivät joukoilla omia kaupunkejaan kohti. Meidän riobambalaisten oli tarkoitus alun perin matkustaa yhdessä Latacungan ja Ambaton väkien kanssa, nämä kaupungit kun sijaitsevat Quiton ja Riobamban välissä. Lähdön kiireisessä kaaoksessa ryhmät kuitenkin katosivat omille teilleen, ja kotimatka meni vain vanhalla porukalla. Matka kului rennosti jutellessa, ja minä ja Evi innostuimme ampumaan sademetsästä ostamillamme puhallusputkilla paperipalloilla ohikulevia autoja bussin ikkunasta. Menipähän jokunen pallo avonaisista ikkunoista sisäänkin.
  Ecuadorin busseista voisin kertoa vielä sen, että provinssienvälisillä matkoilla bussissa kiertää lista, johon kunkin matkustajan on laitettava nimensä paikkansa numeron kohdalle. Tämän listan merkityksestä minulla ei ole hajuakaan, enkä tuolla paluumatkalla voinut vastustaa kiusausta olla lapsellinen. Jos joku sattuu joskus tutkimaan bussiyhtiö Patrian arkistoja, saa hän huomata, että sunnuntaina 20.11.2011 kello 12:sta linjalla Quitosta riobambaan paikalla 17 istui Taavetti Hiirenkorva.
  Kuten aiemmin mainitsinkin, oli paluu sademetsän ihmeellisen luonnon keskeltä Riobamban tylsän arkisiin urbaanimaisemiin suorastaan masentavaa, etenkin kun jouduin palaamaan Cecilian luokse vailla tietoa tulevaisuudesta. Yllätyksekseni kaikki oli kuitenkin jo hoidettu ystäväni Sebastianin perheen kanssa, ja pääsin muuttamaan uuteen kotiini jo samana päivänä. Tämä miellyttävä yllätys poistikin paluun kurjuuden kertaheitolla.
  Uudessa kodissani asun kahdestaan Sebastianin ja tämän äidin Magdalan kanssa. Vanhemmat sisarukset Fernanda ja Daniela opiskelevat ja asuvat Quitossa, ja käyvät silloin tällöin täällä vierailulla. Sebastianin kanssa vietämme paljon aikaa myös parin korttelin päässä asuvan isän, Fernandon, kanssa. Fernandolla ja Magdalalla on takanaan riitainen ero, eivätkä he juuri ole puheväleissä. Ecuadorilaisesta ankaruudesta ei perheessäni ole tietoakaan, ja esimerkiksi kun ennsimmäisenä torstainani uudessa perheessäni kysyin Magdalalta, josko voisin mennä Ellenin luokse viettämään kiitospäivää muiden vaihto-oppilaiden kanssa, vastasi hän ykskantaan että totta kai, mutta palaa kotiin viimeistään yhdeltä yöllä, ja ole varovainen alkoholin kanssa. Vastaus tuli minulle suorastaan järkytyksenä, kun edellisen perheeni kanssa jouduin joka päivä palaamaan kotiin viimeistään seitsemältä, ja Ceciliankin kanssa lupaa oli viikonloppunakin hankala saada kymmentä myöhemmäksi.
  Uusi kotini sijaitsee hiukan kauempana keskustassa, muuta kaupunkia korkeammalla olevassa Los Alamos -naapurustossa. Kaksikerroksinen talo on kohtalaisen suuri, etenkin vain kolmelle hengelle, ja kattoterassilta avautuu upea näkymä kaupunkiin, ja sieltä käsin pystyy pilvettömällä säällä bongaamaan kaikki kolme Riobambaa ympäröivää vuorta: Chimnborazon, Tungurahuan ja El Altarin. Uudessa kodissani huoneessani minulla on myös oma televisio, ja olenkin alkanut katsomaan sangen paljon CNN:ää. Kansainvälisiä uutisia kun en saa sen lisäksi muualta kuin hesarin sivuilta. CNN:ää katsellessani olenkin päässyt jo parikin kertaa bongaamaan Olli Rehnin velkakriisiuutisten yhteydessä, ja olipahan Vesterbackan vaimon Angry Birds -pukukin päässyt pieneksi uutiseksi asti.
  Uusin versioni Riobamban arjesta on ehdottomasti tähänastisista paras. Koulun jälkeen olen ensimmäinen joka saapuu kotiin, sillä Magdala työskentelee noin kuuteen saakka joka päivä, ja Sebastianin koulussa tuntejen loppumisen jälkeen kouluun jäädää vielä tekemään läksyt ja lounastamaan. Minun lounaani Magdala laittaa valmiiksi edellisenä iltana jääkaappiin odottamaan. Sen jälkeen vietän aikaani kiipeillen, tai kotona quenaa harjoitellen tai muuten vaan oleskellen. Sebastianin saapuessa puoli viiden aikoihin vietän aikaa hänen kanssaan, ja illalla quenatuntini ovat samaan aikaan hänen englannintuntiensa kanssa. Bänditreenitkään eivät ole mikään ongelma, sillä Sebastian soittaa bändissä rumpuja, ja treenitilamme on täällä kotona. Viikonloput vietän Sebastianin, Andrésin ja Nicon kanssa, tai sitten perheen parissa.

Vuori tulee Tuomon luo ja Tuomo menee vuoren luo
  Sunnuntaina 27.11. 30 kilometrin päässä sijaitseva Tungurahuan tulivuori aloitti purkautumisensa, ja siitä saakka joka ikinen päivä on satanut vettä. Muutamana päivänä myös satoi tuhkaa tänne Riobambaan saakka, vaikka pahimmin on kärsinyt pikkukaupunki Baños, jonka lähiseutuja ehdittiinkin jo evakuoida. Pääasiallisena vaikutuksena täällä Riobambassa on kuitenkin tuntunut silloin tällöin kuuluva jyrinä ja pauke. Tulivuorettoman Suomen kansalaisena odotin luonnollisestikin jo sitä suurta maailmanlopun purkausta, ja vietinkin paljon aikaa kattoterassilla yrittäen bongata vuorta paksun pilviverhon takaa. Savuttavan vuoren onnistuin valitettavasti kuitnekin näkemään vain yhtenä ainoana päivänä, ja silloinkin näkyvyyttä hiukan haittasi lievä sumu.
  Tähän mennessä purkaus tuntuu olevan jo aika lailla loppu, sillä sade on laantunut, eikä jyrinöitäkään enää juuri kuulu.
  Suosikkivuoreni Chimborazokin tuli tutusi viime viikon maanantaina, kun kävimme siellä paikan päällä Fernandon, Danielan ja Danielan poikaystävän, Danielin kanssa. aina Ecuadoriin saapumisestani saakka olen halunnut päästä tutustumaan lähemmin tuohon Ecuadorin korkeimpaan vuoreen, ja innostukseni kasvoikin sitä myötä, kun nousimme autolla mutkittelevaa tietä pitkin kohti pilvien peittämää, lumihuippuista vuorta. Pikkuhiljaa luonto muuttui karummaksi, sää kylmemmäksi ja sumu alkoi paksuuntua ympärillämme kohotessamme pilvien korkeudelle. Villit vicuñat katselivat autoamme tien laidoilla, ja silmät täytyi suojata pilvien läpi paistavalta aurinogolta ja lumen ja sumun häikäisevältä valkoisuudelta.
  Korkeammalle noustessamme lumi alkoi aluksi esiintyä vain pieninä kinoksina siellä täällä, ja pikku hiljaa lumipeite muuttui kattavammaksi ja laajemmaksi. Ensimmäiselle turvapaikalle saakka pääsimme autolla, mutta sieltä eteenpäin matkaa ylöspäin täytyi jatkaa jalkapatikassa liukkaassa lumihangessa kompuroiden. Daniela luovutti jo ensi metreille, ja jäi odottamaan meitä ensimmäiselle turvapaikallle, kun me jatkoimme minun johdollani nousua ohuessa vuoristoilmassa. Paksu sumu esti näkyvyyden paria kymmentä metriä pidemmälle, ja kuivaan kaupunkikäyttöön tarkoitetut kenkäni lipsuivat silloin tällöin liukkaalla ja jyrkällä polulla. Fernando ja Daniel olisivat olleet jo parina hetkenä valmiita luovuttamaan, kun toisesta turvapaikasta ei näkynyt jälkeäkään, mutta minä vaadin itsepäisesti jatkaa etenpäin. Viimein turvapaikan katonharja alkoikin valjeta sumun ja vuorenrinteen takaa, ja hengästyneinä kapusimme voittajina mökin pihaan. Siitä, viidentuhannen metrin korkeudesta käännyimme takaisin, sillä seuraava etappi olisi ollut vasta huipulla saakka, eikä siihen urotyöhön varusteet tai kokemus riittäneet. Jonain päivänä kuitenkin vielä palaan takaisin, ja valloitan tuon myyttisen vuoren.
  Alas palatessamme liityimme Danielan seuraan nauttimaan kokalehdistä haudutettua teetä, ja juttelimme turvapaikan hoitajan kanssa mahdollisuuksista kiivetä huipulle. Oikean oppaan ja varustuksen kanssa matka huipulle tulisi olemaan helppo, mutta moni ylimielinen sooloilija on jäänyt sille tielleen, mistä lähimaastosta löytyvät lukuiset haudat kertoivatkin.
  Vaikka Chimborazo olikin pilvien peitossa, paistoi sen lähiseuduilla kirkas aurinko. Riobambaa lähestyessämme taivas pikkuhiljaa muuttui tummemmaksi, ja tuulilasi alkoi täyttyä sadepisaroista, kun yhden vuoren vaikutuspiiri vaihtui toiseen.

Rock n´ Roll Music
  Bändini kanssa Riobarista on tullut jo jonkin sorttinen vakiopaikkamme, ja saamme siellä aina mitä mainioimman vastaanoton. Viimeisimmällä keikallamme settilistaammekin olimme saaneet jo kokonaiset 10 biisiä, eikä konsertin lyhyyttä enää tarvinnut häpeillä. Soiton huumassa Sebastian onnistui rikkomaan takanaan olevan peilin huitaisemalla siihen särön kapulallaan, mistä paikan omistaja onkin pari kertaa hänelle huomautellut tekstiviesteillä. Maksu peilistä olisi todennäköisesti vain  kahdenkymmenen dollarin luokkaa, muttei miellä ole sitä aikomustakaan mkasaa, sillä olemme joka kerta soittaneet ilmaiseksi täydelle baarille.
  Viime keskiviikkona meillä oli myös keikantapainen kouluni Salesianosin neitsyt Marialle järjestämissä juhlissa. Etukäteen meille sallittiin vain neljä kappaletta, mutta lava oli suuri, äänentoisto huippuluokkaa ja yleisö lukuisa, joten hyväksyimme tarjoituksen.
  Normaalisti koulun juhlissa soitetaan vain romanttisia balladeja, salsaa tai korkeintaan kevyttä poppia, minkä vuoksi soittamamme rockklassikot olivat tapahtumassa jotain aivan uutta. Kuten paikallla olleet Liisa ja Evi minulle myöhemmin kuvailivat, "oli aukio lavan edessä lähes tyhjä, mutta aloittaessamme soiton se hetkessä täyttyi ihmisistä. Lavaa ei selvästikään ollut miedän kaltaisillemme yhtyeille tarkoitettu, ja aloittaessamme Nirvanan smells Like teen Spiritillä tuntui, kuin lattia uhkaisi pettää altani pomppiessani.
  Yleisö oli innoissaan, mutta jo toisena kappaleena soittamamme Dani Californian jälkeen järjestäjät käskivät meitä poistumaan lavalta. Jatkoimme kuitenkin vielä Enter Sandmanilla, jonka jälkeen järjestäjät tulivat joukolla lavalle estämään meitä saastuttamasta arvokasta tilaisuutta enempää.
  Juhlakansan reaktio puolestaan jakautui jyrkästi kahten leiriin; toiset olivat hullaantuneita rajusta ja energisestä livemusiikista, kun taas toiset yhtyivät järjestäjien paheksuntarintamaan raskasta musiikkia vastaan.
  Lopultahan meiltä jäi vain yksi kappale soittamatta, mikä ainoastaan lisäsi tilanteen hienoutta. Minulle, joka olen tottunut Suomessa siihen, ettei musiikilla enää järkytetä ketään, oli mahtavaa huomata, kuinka jossain päin maailmaa vanha kunnon rock n´ roll vielä herättää pelkoa ja pahennusta. Pääsin olemaan mukana sitä legendaarista rockkapinaa vanhoillisia yhteiskuntarakenteita vastaan, vaikkakin vuosikymmeniä sen loppumisen jälkeen.


¡Viva la fiesta!
   Torstaina 24.11.2011 Juhlistimme vaihtariväellä Ellenin toiveesta kiitospäivää hänen kotonaan perinteisin amerikkalaisin menoin. Juhlien valmistelun aloitimme ostamalla tarvikkeet ateriaa varten. Monet perinneherkut kuten karpalohillo ja gravy jäivät puuttumaan, ja muutkin ruuat olivat enemmän tai vähemmän improvisoituja. Perunamuussi oli pusseissta maitoon lisättävää jauhetta, omenapiirakka oli pelkkää täytettä ja kalkkuna oli korvattu kahdella valmiina paistettuina ostetulla kanalla. Lisäksi keitimme Ellenin Minnesotasta tuomaa villiriisiä.
  Ellenin kotona aloitimme aterian valmistelun, ja Ellen kertoi meille kiitospäivän tarinan. Me eurooppalaiset osoitimme kunnioitustamme tätä perinnejuhlaa kohtaan nauramalla makeasti tarinan ironialle, kuinka yhdysvaltalaiset juhlistavat alkuperäisasukkaiden heille osoittamaa kiitollisuutta, vaikka myöhemmin he tappoivat lähes kaikki intiaanit, ja pistivät loputkin asumaan kurjiin reservaatteihin, yleensä kauas omilta kotiseuduiltaan. Ellenkin, joka on hyvin kaukana siitä Euroopassa vallitsevasta jenkkistereotypiasta, myönsi että näinhän siinä tosiaan pääsi käymään. Tähän väliin voisin mainita, että Ellenissä herätti suurta ihmetystä se, että Suomessa on yleistä kutsua kaikkia yhdysvaltalaisia jenkeiksi, sana yankee kun todellisuudessa tarkoittaa pohjoisten osvaltioiden vkeä.
  Jossain vaiheessa Ellen skypetti Minnesotan perheensä kanssa, ja mekin pääsimme kameran eteen esittelemään itsemme. Ellenin äiti kysyi meiltä, että tunnemmeko kiitospäivän tarinan, kuinka siirtolaiset saivat apua intiaaneilta. Tähän Evi vastasi hienovaraisesti, että "yeah, and then they killed them all." Meitä nauratti kovasti, mutta Ellenin äiti ei vaikuttanut aivan yhtä huvittuneelta.
  Ruuanlaiton lomassa harjoitimme toista kiitospäiväperinnettä, ja teimme käsikalkkunoita. Tässä touhussa paperia vasten painetaan toinen käsi, ja sen ääriviivat piirretään kynällä. Sitten peukalolle piiretään nokka, silmät ja kaulapusssi, ja jalkojen jälkeen kalkkuna on valmis.
   Kun pöytä oli katettu, oli toisen kiitospäiväperinteen vuoro. Istuuduimme kaikki pöytään, pidimme toisiamme kädestä, ja sanoimme kukin vuorollamme, mistsä olemme kiitollisia. Seuraavaksi vuorossa oli "kalkkunan" leikkaus. Ryhmän ainoana miehenä tämä kunniatehtävä lankesi minun harteilleni. Aiemmin en siipikarjoja ollut juurikaan leikellyt tarjoiltavaksi, joten kananluita väistellessäni oli tehtävä sangen hankala. Sähläyksestäni sai kuitenkin suuren määrän hupia, ja lopulta jokainen sai kuitenkin lautaselleen eri näköisiä kanapaloja.
  Ellen oli kertonut yhden kiitospäivän "perinteen" olevan, että pöydässä perheen kanssa tapellaan ja riidellään. Tätäkin amerikkalaisuutta pääsimme harjoittamaan, tosin lievemmässä mittakaavassa, kun eräs nimeltämainitsematon belgialainen katsoi asiakseen kritisoida kananleikkaustapaani.
  Vaikka ateria onnisuikin lopulta vähän niin ja näin, oli erityisesti omena"piirakka" jäätelön kera aika herkkua,  ja loistavassa seurassa oli ensimmäinen kiitospäiväni mitä miellyttävin kokemus. Kun Ellen voivotteli, kuinka ateria ei oikein onnistunut, saatoimme me muut todeta, että "Don´t worry. This is the best Thanksgiving we´ve ever had."

  Tästä kiitospäivästä sovimme aloittavamme perinteen, että juhlistamme aina kunkin henkilön kotimaan juhlia tämän henkilön kotona perinteisin menoin. Seuraavana kalenterissa vuoroon tulikin jo Suomen itsenäisyyspäivä. Juhlan virallisen luonteen vuoksi ei mitään itsenäisyyspäiväperinteitä ollut mahdollista harjoittaa, joten sovimme juhlistavamme maani itsenäisyyttä suomalaisella aterialla.
  Vahingossa itsenäisyyspäivä kuitenkin meni ohi minun sitä edes huomaamatta. Minulla kun on tapana tehdä päivittäin merkintöjä tätä blogia varteen kirjaseen, jonka ostin Amsterdamin lentokentältä tänne tullessani. Olin merkinnyt epähuomiossa kirjaan 1. joulukuuta päivämääräksi 31. marraskuuta, minkä vuoksi elin päivää muuta maailmaa jäljessä, ja 6. joulukuuta mennessäni hesarin sivuille tavalliseen tapaani uutisia lukemaan, sain yllätyksekseni huomata sivun olevan täynnä uutisia linnanjuhlista. Uutisia muuten luen paljon mnutia vaihto-oppilaita ahkerammin, ja esimerikis Belgian saadessa uuden hallituksensa onnittelin tämän johdosta kaikkia kolmea Riobamban belgialaista, ja kaikki heistä ihmettelivät yllättyneinä, että ihanko totta?
  Olimme siis suunnitelleet juhlia keskiviikoksi 7. päivä, ja loppujen lopuksi juhlat toteutuivat vasta torstaina, sillä Liisalla ja Evillä oli ongelmia perheidensä kanssa, eivätkä he täten päässeet lähtemään kotoa.
  8. päivä oli siis suunnitelmissa tehdä makaronilaatikkoa ja pullaa, ja ensin piti tietenkin ostaa ainekset. Joitain tarvikkeita löytyi jo valmiiksi kotoa, kuten suurin osa tarvitsemastani jauhelihasta, ja perustarvikkeet kuten sokeri ja kananmunat. Muut ainekset löytyivät enemmän tai vähemmän helposti supermarketista. Lisäjauhelihaksi tosin sai kelvata epäilyttävä klöntti "mystery meatiksi" ristimäämme lihaa, ja hiivan perässä sai ravata ympäri kaupunkia.
   Kiitospäivän tapaan itsenäisyysateriakin onnistui hiukan improvisoiden. Paikallinen maito on todellisuudessa  jotain ihan muuta kuin maitoa, sillä maitopusseja säilytetään kuukausitolkulla huoneenlämmössä. Tämä outo maitojuoma kuplikin makaronilaatikkoa tehdessä vuoan reunojen yli, ja yhteistyóssä kuuman uuninpohjan kanssa täytti koko keittiön savulla. Pullat puolestaan täytyi kaulita limsapullolla, ja uunipeltien puutteessa ne täytyi paistaa voideltuilla uunivuoilla. Maultaan makaronilaatikko oli aika mainiota, ja pullaakin kehuttiin suuresti perheeni ja vaihtareiden taholta, vaikka kaltaiselleni pullaveteraanille ei maku täysin vastannut laatustandardeja, mutta kyllä niit itkemtt silti söi.

Viimeisimpänä viime viikkojen juhlista oli vuorossa Ellenin syntymäpäivät Lauantaina. Tarkoituksena oli tavata Liisan luona  kello 12 ilman Elleniä, ostaa hänelle lahjat ja mennä koko porukalla syömään 12.30. Olimme kuitenkin jo niin hyvin sopeutuneet Ecuadorin kulttuuriin, että kaikki titenkin meni sählingiksi. Miehenä minä luonnollisestikin ehdin Liisan luokse ajoissa kahdeksitoista, mutta Evin ja Liisan aamutoimissa meni niin kauan, ettemme ehtineet minnekään ennen kuin Ellen saapui paikalle kello 13. Lopulta kehittelimme ovelan suunnitelman, ja minä pääsin käyttämään vuosikausien näyttelijänkokemustani. Esitin puhelimeni soivan, puhuin siihen vähän aikaa yksikseni, ja sanoin Sebastianin unohtaneen avaimensa kotiin, ja että minun pitäisi mennä päästämään hänet sisään. Poistuin siis talosta, ja kiirehdin läheiseen turistikauppaan ostamaan Ellenin halajaman käsityövillarepun. Piilotin mytyksi käärityn repun aiemmin itselleni ostamaan villalaukkuun, ja palasin Liisan luo. Ellen ei aavistanut mitään, ja suunnitelma sujui täydellisesti.
  Tai ainakin melkein. Myöhemmin tajusimme näet, että voisimme ostaa hänellle myös eräässä toisessa turistikauppassa myytävän kopion jostakin erään Ecuadorin suosituimman taiteilijan, Oswaldo Guyasamínin, tauluista, Ellen kun rakastaa kyseistä taiteilijaa, ja itsenäisyyspäivänä herätinkin hänessä kateutta taloa esitellessäni, täällä kun roikkuu seinällä eräs kyseisen taiteilijan alkuperäistyö. Joka tapauksessa, toistin saman esityksen puhelimen kanssa, tällä kertaa sanoen, että Sebastian tulisi palauttamaan avaimeni. Kaikessa tässä avainselkkauksessa hauskinta oli se, että kun ennen lounasta nautimme virvoikkeita paikallisessa kahvilassa, soitti Magdala oikeasti minulle kysyen avaimia, sillä hän oli unohtanut omansa taloon.
  Lopulta pääsimme kuitenkin pizzeriaankin saakka, ja juhlat menivät mainiosti hyvässä seurassa hyvän ruuan parissa. Ellenkin oli lahjoihinsa tyytyväinen.

Amazon

Viime viikko kului kauan odotetun YFU:n viidakkomatkan merkeissä, eikä reissua oltu turhaan odotettu.
  Tiistaina kaikkien täytyi saapua Quitoon kokoontumaan, ja Riobamban porukalla lähdimme matkaan jo hyvissä ajoin tarkoituksenamme mennä katsomaan pääkaupungissa pelattavaa Ecuador-Peru -jalkapallo-ottelua. Kaiken matkasähläyksen vuoksi saavuimme perille kuitenkin myöhässä, ja saimme tyytyä seuraamaan peliä pizzerian televisiosta. Ecuador voitti maalein 2-0, ja voitto oli erityisen maukas, sillä Peru on Ecuadorin arkkivihollinen lukuisten maiden välillä käytyjen sotien ja konfliktien vuoksi.
  Meitä ennen paikalle oli saapunut vain Cuencan väki, ja illan mittaan saapuivat muutkin matkalaiset. Meistä kolmesta suomalaisesta matkalla olimme vain minä ja Saana Machalasta, ja pääsin toteamaan toisen vaihto-oppilaskliseen huomaten, että kolmen kuukauden espanjan ja englannin jälkeen suomen puhuminen oli outoa ja hankalaa. Viikon mittaan tunne kuitenkin normalisoitui, ja oli todella miellyttävää puhua pitkästä aikaa omalla äidinkielellään.
  Keskiviikkona saavuimme pitkän bussimatkan jälkee Amazonin sivujoen, Napon, varrelle, josta jatkoimme kanooteilla hotelli Casa del Suizoon. Loppupäivä oli varattu rentoutumiseen villin viidakon keskellä, joen varrella sijaitsevassa hotellissa. Minä jaoin kuuden hengen mökin kahden saksalaisen, yhden norjalaisen, texasilaisen ja ruotsalisen kanssa. Eräiden julkaistavaksi sopimattomien tarinoiden seurauksena tuli todistettua, että suomalaisesta, ruotsalaisesta ja norjalaisesta se ruotsalainen tosiaan on tyhmin.
  Muina päivinä meillä oli erilaisia aktiviteetteja joessa ja viidakossa, ja paljon aikaa oli varattu myös silkalle rentoutumiselle.

Rannalla ruskean joen
  Joensuussa joen vaikutus on aina läsnä, ja vuoriston Riobambassa tätä virtaavan veden läheisyyttä olenkin jo ehtinyt kaipaamaan. Riobambassakin tosin löytyy parikin "jokea", jotka tosiasiassa ovat vain säälittäviä ja likaisia puropahasia. Näiden "jokien" kauneudusta kertoo hyvin se, että tänä maanantaina koulumatkalla yhtä niistä ylittäessäni vedessä kellui kuollut koiranpentu. En kyllä meidän Pielisjoessa ole vastaavaan törmännyt!
  Täten siis minulle oli erityisen miellyttävää päästä viettämään aikaa ihan oikean joen varrelle, etenkin kun kyysessä oli legendaarinen Amazon (tai yksi sen sivujoista). Jokiaktiviteetit olivatkin ehdottomia suosikkejani.
  Koska hotelli sijaitsi viidakon keskellä, oli kaikkialle mentävä moottoroiduilla kanooteilla, ja matkoilla pääsi ihailemaan ympärillä levittäytyvää viidakkoa.
  Torstain pääasiallisten aktiviteettien jälkee pääsin ensimmäistä kertaa todella nauttimaan joesta. Joen penkat olivat paikoitellen sangen korkeat, ja erääseen tällaiseen kohtaan oli joen yli viritetty köysi, jota pitkin pääsimme liukumaan joen keskelle, hypäten tuolloin ruskeana virtaavan veden syleilyyn, josta uimme takaisin rannalle. Tätä varten ranteeseen täytyi solmia joen yli viritettyyn köyteen kytketty toinen köysi, jonka avulla liukumiskapula tuotiin takaisin rannalle. Tämä köysi toimi myös turvallisuuden takeena, sillä virtaus joessa oli todella voimakas.
  Hypyn jälkeen alkoi itse pääasiallinen jokiseikkailu, kun lähdimme uimarenkailla kellumaan jokea pitkin takaisin hotellille päin. Kuten sanoin, oli joen virtaus todella voimakas, joten renkailla pääsi matkaamaan kohtalaisen hurjaa vauhtia. Kelluessani auringonpaisteessa joessa keskellä amazonin viidakkoa vasta todella tajusin, miten paljon jokia rakastankaan, ja matka oli minulle yhtä taivasta. Alkujaan tiivis joukko hajaantui joen virtauksessa pienemmiksi ryhmiksi, ja loppumatkan kelluin yhdessä norjalaisten, ja ryhmämme ainoan tanskalaisen kanssa. Erityistä hupia oli matkan varrelle sattunut pieni koskentapainen, jonka korkeiden aaltojen yllä keikkuminen joen ylle levittyvien puiden oksia väistellessä oli villiä menoa. Kun kanootit lopulta poimivat meidät vedestä oppaiden mukaan vaarallista aluetta lähestyessämme, oli pettymykseni valtaisi, ja koko matkan ajan hotellille haaveilin kelluvani renkaalla aina Atalantile saakka.

Toinen hotellin järjestämä jokitoiminta oli perjantaisen viidakkokävelyn jälkeinen lauttamatka hotellile. Kelluimme pienissä ryhmissä balsapuulautoilla hotellille saakka, ja minusta tehtiin toinen meloja. Lautan edessä tunsin itseni sangen hyödyttömäksi oppaan ohjatessa lauttaa takapäässä, mutta kauhoin kuitenkin vettä tunnollisesti koko matkan, ja tunsin oloni Huckleberry Finniksi. Huckilla ei kuitenkaan tainnut palaa selkä reissullaan.

Muuten joesta pääsin nauttimaan eräällä pienemmällä porukalla tekemällämme uinnilla illan jo hämärtyessä. Rennoksi ajateltu yöuinti kuitenkin muuttui pimeäksi kamppailuksi joen kapeamman kohdan ylittämiseksi, sillä joen hurja virtaus pääsi yllättämään. jopa kolmenkymmenen sentin matalikossa oli mahdotonta pysyä pystyssä, sillä joki vei saman tien jalat alta. Kokemus oli kuitenkin mukava, ja kaksi kertaa joen ylitettyäni oli oloni kuin suurenkin taistelun voittajalla.

Welcome to the Jungle
  Ympärillä levittäytyvään viidakkoon pääsimme tutustumaan parin aktiviteetin kautta. Torstaina kävimme katsomassa pelastettujen eläinten keskusta, jonne tuodaan esimerkiksi salametsästäjiltä pelastettuja eläimiä, jotka on tarkoitus aikanaan vapauttaa takaisin luontoon. Joitain eläimiä ei kuitenkaan voi palauttaa luontoon niiden oman, tai muiden turvallisuuden vuoksi. Tällaisia olivat esimerkiksi joukko apinoita, jotka olivat liian agressiivisia, ja halusivat hyökätä kaikkien kimppuun. Tästä seurasi huvittava tilanne, kun toinen YFU:n vastaavista matkalla meni häkin lähelle lepertelemään apinoille, kuinka söpojä ja suloisia ne ovat,ja samaan aikaan neljä apinaa tuijottivat häntä raivoissaan hampaitaan irvistellen ja silmät murhanhimoa tihkuen.

Toinen, kiinnostavampi reissu oli paikallisen oppaan johtama viidakkokävely, jossa opas selitti kasveista ja hyönteisistä, ja niiden käytöstä. Pääsin myös syömään muurahaisia, ja kiipeilemään liianeissa. Yritin myös kiivetä puuhun paikalliseen tapaan jalkoihin kiinnitettyä liianiköyttä käyttäen, mutta sateen jäljiltä puu oli liukas, enkä päässyt pitkälle. Vaaleat vaatteni myös muuttuivat siinä touhussa ruskeiksi.
  Kävelyllä pääsimme myös ihailemaan kukkulan päältä upeaa maisemaa silminkantamattomiin ulottuvasta sademetsästä, ja auringossa kimmeltävästä Napojoesta.
  Reissun aikana oli myös mahdollisuus päästä heilumaan köyden varassa kallion reunan yli kaukana alhaalla levittäytyvää kasvustoa ihaillen. Oppaiden kertomuksia rotkoon pudonneista turisteista kuunnellen en voinut olla miettimättä, että kuinka sitä ei laskettu YFU:n kieltämiin vaarallisiin aktiviteetteihin.

Deutschland über alles!
  YFU:n Ecuadorin oppilaista puolet on saksalaisia, ja Amazonin matkalla opin enemmän saksalaisista kuin ecuadorilaisista. Aiemmin olin ajatellut saksalaisia aivan normaaleina ihmisinä, mutta nyt tiedän heidän olevan kummallista, omalaatuista kansaa. Esimerkiksi suomalaisten, norjalaisten, ja jopa sveitsiläisten puhuessa kansainvälisessä seurassa kohteliaasti englantia, puhuivat saksalaiset aina vain ja ainoastaan saksaa, ja moni heistä vaikutti suorastaan järkyttyneiltä, jos joku kehtasikin puhutella heitä englanniksi tai espanjaksi.
  Saksalaisilla tuntuu myös olevan veressään halu hyökätä kaikkia muita rotuja kohtaan, ja vallata aina itselleen lisää lebensraumin. Erityisen agressiivisia olivat Latacungan sotilaskoulun kaksi saksalaispoikaa, joita muiden Latacungalaisten mukaan koko koulu luulee pariksi. He jopa saapuivat matkalle yllään koulunsa sotilasuniformut. Uima-altaalla he olivat jatkuvati työntämässä muita vaihto-opppilaita, ja jopa hotellin henkilökuntaa, veteen. Kahden sänkipäisen saksalaisen taluttaessa käsivarsista kiinnipitäen pientä ruskeaa miestä allasta kohden täyttyi mieleni väkisinkin epäsoveliaista natsivitseillä.
  Lautamakatkalla puolestaan näiden saksalaisten lautta oli minun lauttaani edellä, ja joissain vaiheessa nämä kaksi arjalaisurhoa lähtivät uimaan meidän lauttaamme kohti aikeenaan vallata alus. Lautalla he työnsivät kaikki opasta myöten jokeen, ja heidän jälkeensä lautallemme seurasi joukko muita saksalaisia, jotka asettuivat mukavasti puhumaan keskenään saksaa. Tämän ylimääräisen painon seurauksena lautta luonnollisestikin upposi, ja loppumatkan kuljimme lautan ollessa jatkuvasti muutamakymmentä senttiä upoksissa.
  Saksalaisten outoutta todisti myös mökkini hampurilainen Heinrich omalaatuisella ajatuksenjuoksullaan. Vieraillessamme intiaaniperheen kodissa, joka oli paalujen varaan rakennettu ja ilman suljettavia ovia tai ikkunoita, kysyi Heinrich vakavan huolisaan talon emännältä, että eikö häntä huoleta, että joku tulee taloon ja varastaa perheen banaanit. Eräänä yönä hotellilla hänen taas teki mielensä jäätelöä, ja hänen oli hankalaa tajuta, kuinka on mahdollista lukita allasbaarin pakastin. Lopulta hän kuitenkin oivalsi pakastimen ovan lukittuna jäätelöitä varastavien apinoiden vuoksi.
  Hotellin vierestä löytyi pieni kylä, ja eräänä iltana lähdimme koko porukalla kylän yökerhoon. Koko tanssilattia täyttyi täysin vailla rytmiä kummallisia tanssejaan tanssivista saksalaisista, ja me muut viihdytimme itseämme seuraamalla tätä kohellusta sivummalta. Jotkut innostuivat jopa ottamaan videoita.
  Saksalaisten omalaatuisuudesta kertoo myös se, että niistä kahdestakymmenestä saksalaisesta se ainoa normaali oli se, jonka vanhemmat ovat turkkilaisia.

La Casa del Suizo
  Kuten mainitsin, jaoin hotellilla mökin viiden ihmisen kanssa, ja mökki oli jaettu kolmeen kahden hengen huoneeseen. Minun kanssani samassa huoneessa nukkui Norjan Bernhard. Muut viisi käyttivät suurimman osan vapaa-ajastaan mökin kuistilla epämääräisten aktiviteettien parissa, joihin minä en juurikaan osallistunut. Itse vietin suurimman osan ajasta Riobamban jengin kanssa, ja uima-altaasta nauttien muiden vaihto-oppilaiden seurassa.
   Ruoka hotellila oli mainiota, ja erityisesti nautin mahdollisuudesta buffetpöydässä katsoa kanaa ja riisiä, ja valita sitten jotain muuta. Aamiaispöydän kahvi tosin oli aivan kamalaa. Muistan jostain kuulleeni, että Etelä- Amerikan kahvista parhaat pavut myydään Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, minkä vuoksi kahvi täällä ei ole kummoista. Hotelli litku tosin oli kamalaa jopa paikallisesti vertailtuna.

Matka oli loistava, mutta kaikki hyvä loppuu ainakaan, ja lauantaina palasimme Quitoon jatkaaksemme sunnuntaina taikaisin kotikaupunkeihimme. Ihmeellisen viidakon ja Napojoen jälkeen paluu Riobambaan ja kouluun oli suorastaan masentavaa, mutta onneksi pääsin jo sunnuntaina muuttamaan Sebastianin luoksi uuteen perheeseeni, joten se korvasi paluun kurjuuden.

Kuukausikatsaus 3

Tällä kertaa kuukausikatsaus tulee hiukan myöhässä sunnuntaina loppuneen YFU:n Amazonin matkan vuoksi. Tämänkertaisessa jaksossa tarkastelemme hiukan yhteiskuntaa.
  Nyt kolmannen kuukauden jälkeen voin toistaa sen yleisimmän vaihto-oppilaskliseen todeten, että "Ohhoh, miten nopeasti aika onkaan mennyt!" Ensimmäiset kaksi kuukautta menivät ihan normaalia tahtiaan, mutta vanhasta perheestä päästyäni elämäni kohentui huomattavasti, joten aika on suorastaan liitänyt. Samalla olen myös rakentanut uudelleen myytin latinoiden rentoudesta, sillä loppujen lopuksi kireys ja stressaus olikin vain Jannethin höyryilyä. Omalla kohdallani aikakäsitys on luonnostaan vielä suomalainen, ja joudunpakottamaan itseni menemään tapaamisiin myöhässä, ja yleensä olen silti ensimmäinen paikalla.

Politiikkaa
  Kuten suurin osa lukijositani varmaan tietääkin, on politiikka yksi suosikkihupejani, ja yksi asia jota Suomesta kaipaankin, on kunnon poliittinen keskustelu. Täällä politiikkaa olen puhunut kunnolla vain Ellenin kanssa, ja siinäkin tapauksessa pystymme lähinnä vertailemaan Yhdysvaltojen ja Euroopan/Suomen politiikan  eroja.
  Ecuadoria hallitsee toista kauttaan presidentti Rafael Correa, enkä ole vielä tavannut yhtäkään ihmistä, joka presidentistä pitäisi. Presidenttiä on minulle syytetty muun muassa korruptiosta, ahneudesta, tekopyhyydestä, diktatuurista, ihmisvihasta, hulluudesta ja homoseksuaalisuudesta.
  Correan hallituksella on tällä hetkellä menossa "La revolución ciudadana", eli "Kansalaisvallankumous" -niminen kamppanja maan parantamiseksi. Täällä Riobambassa kampanja tuntuu koostuvan muutamasta pienestä remonttiprojektista, joihin itseensä on varmaan käytetty vähemmän rahaa kuin niihin valtaviin mainostauluihin, jotka kiittävät ja ylistävät Correaa projektien toteuttamisesta.
  Politiikka näkyy muutenkin katukuvassa hyvin, kun seinät ovat täynnä Correan mainosjulisteita, ja kesäisien vaalien jäljiltä jääneitä graffitteja hallituksen puolesta ja sitä vastaan.
  poliittisen vakautensa puolesta Ecuador on tyypillinen Etelä-Amerikan valtio, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana maata on hallinnut 10 presidenttiä, joista Correa on ollut vallassa jo poikkeuksellisen pitkään, vuodesta 2007 saakka. Maa on myös erääntasoinen poliisivaltio, sillä hallituksenvastaisista mielipiteistä joutuu vuosiksi vankilaan.
  Kaiken lisäksi maan poliisilaitos on läpeensä korruptoitunut, ja kaikesta selviää rahalla. Kuulemani mukaan poliisi rahastaa mielellään erityisesti gringoja, mistä todisteena voisi pitää jo viime viestissäni mainitsemaani censosalaliittoa.

Suvaitsevaisuus ecuadorilaisittain
  Täälläpäin rasismi ei ole lainkaan niin paha asia kuin Suomessa, vaan pikemminkin normaali osa arkipäivää. Suurimmaksi osaksi ilmentyvät ennakkoluulot ovat aivan harmittomia, eikä niillä ole tarkoitus ketään loukata. Esimerkiksi Cecilia kertoi minulle, kuinka hänen mielestään aasialaiset ovat kammottavan ruma rotu, mutta samassa keskustelussa hän puhui lämpimästi tuntemistaan aasialaisista vaihto-oppilaista, ja ystävänsä kiinalaisesta aviomiehestä.
  Mitä mustaan väestönosaan taas tulee, asuu suurin osa Ecuadorin afrikkalaisen mustista Esmeraldasin osavaltiossa pohjoisessa, mutta läpi maan väestön pigmentti vaihtelee eriasteisten tummuuksien vvlillä. Ylämaa on maan vaaleinta aluetta, ja siispä esimerkiksi koulussa jos porukassa on yksi vähänkin tummempi, on aivan normaalia vitsailla, että "pitäkää kiinni lompakoistanne, tai tuo vielä varastaa ne." Se porukan tumminkin nauraa muiden mukana.
  Mitä taas vakavamielisempään rasismiin tulee, syytetään niitä afrikkalaisen mustia vakavallakin mielellä muita helpommin varkaiksi, mutta suurin vihan kohde on kuitenkin alkupervisväestö. Edellisessä perheessäni Daniela tosiaan kertoi indígenoiden olevan hulluja ja likaisia, kun taas Renato kertoi heidän olevan maan rikkainta väkeä, mutta että he esittivät köyhiä saadakseen rahallista tukea valtiolta ja kansainvälisesti.
  Vihasta alkuperäisasukkaita kohtaan kertoo myös eräs tapaus, jonka näin kerran kadulla kävellessäni. Auto oli törmännyt indígenanaiseen, joka makasi kadulla tuskissaan huutaen muiden alkuperäisasukkaiden häntä rauhoitellessa. Häneen törmännyt autoilija taas huusi kärsimättömänä autonsa ikkunasta, että siirtyisivät hänen tieltään kadulta lojumasta.
  Luonnollisestikin tietynlaista rasismia esiintyy myös gringoja kohtaan, me kun olemme niitä rikkaita paholaisia, jotka vievät Ecuadorin naiset ja aiheuttavat kaikki yhteiskunnalliset ongelmat. Kauppiaat vaativat valkoisilta muita kalliimpia hintoja, joten ostoksia tehdessä kannattaa olla aina joku paikallinen mukana. Minun itseni kohdalla näkyvä rasismi on jäänyt joihinkin ohiajavista autoista kuuluviin huuteluihin.
  Homofobiakin on täällä aivan yleistä, ja seksuaalivähemmistöt ovatkin kenties syrjityin vähemmistö. Harvinaisempaa onkin kohdata joku ilman negatiivisia ennakkosenteita heitä kohtaan.

Suomi Finland que?
  Suurimmalla osalla ecuadorilaisistahan ei luonnollisestikaan ol minkäänlaista käsitystä Suomesta, minkä vuoksi ne muutamat tiedonjyväset mitä ihmisillä on, ovat sitäkin kiinnostavampia.
  Yleisimmin olen törmännyt ajatuksiin siitä, että Suomi on kylmä maa jossa juodaan paljon vodkaa. Tämän seurauksena saankin sitten yleensä selittää neljän vuodenajan ja suomalaisen alkoholipolitiikan iloista.
  Vaikka suuri osa väestöstä kulkee täälläkin nokiat kourassa, ei kukaan tietenkään tiedä puhelimensa suomalaisuudesta. Vain Cecilian veljentyttären mies Mauricio on tiennyt Nokian olevan suomalainen, ja hänen tietonsa yrityksen toiminnasta peittosivatkin sitten minun taloustietämykseni. Hän jopa tiesi Nokian valmistaneen aikoinaan jotain aivan muuta kuin kännyköitä, vaikka hän luulikin kyseessä olleen paperinvalmistaja. Hänen isänsä puolestaan tiesi ketoa Suomen laajasta metsäteollisuudesta.
  Muutama harva on tiennyt Suomen pääkaupungin olevan Helsinki, vaikka kaupungin nimi onkin poikkeuksetta vääntynyt ecuadorilaisten suussa muotoon Herlsinski. Yksi luokkani kolmesta Juanista on jopa käynyt Herlsinskissä, ja hän kertoi nauttineensa muun muassa kuuden euron vesipulloista ja 15 euron voileivistä.
  Muuten näihin tiedonjyväsiin kotimaastani voi törmätä mitä erikoisimmissa tilanteissa, ja esimerkiksi halloweenina yökerhokierroksellamme seurueemme vaaleaverikköjä ahdistellut paikallisjuoppo tiesi Suomen olleen aikoinaan osa Ruotsia.
  Amazonin reissullakin törmäsi muutamaan yllättävään Suomihetkeen. Matkaa varten kaikkien piti ensin saapua Quitoon kokoontumaan, ja bussimatkalla Riobambasta maan pääkaupunkiin Liisa kuunteli iPodistaan Rauli Badding Somerjoen kappaletta Bensaa suonissaan laulaen sujuvasti mukana. Itse viidakossa taas eräs joukkomme lukuisista saksalaisista piti yllään Tiilikkajärven Kansallispuiston t-paitaa.


Tässä kaikki tältä erää, kuukausikatsaus palaa jälleen ruutuun joulukuun puolivälissä.

Leipää ja sirkushuveja

Tähän saakka olen yhä oleillut Cecilian luona uutta perhettä odotellessa, ja aika on kulunut leppoisasti harrastusten parissa ja lomaillessa. Nyt kuitenkin bänditoverini Sebastian on äiteineen valmis ottamaan minut perheeseensä, ja suunnitelmien mukaan olen muuttamassa heidän luokseen maanantaina.
  Koulussa asiat jatkuvat samoilla radoilla, paitsi että viime aikoina olemme harjoitelleet paljon erästä tanssia koulun 120-vuotisjuhlaparaatia varten. Mursin jälleen yhden myytin loistaessani jäykkänä suomalaisena tanssitaidoillani niin, että tanssinopettaja teki minusta ja paristani yhden paraatin neljästä päätanssiparista, eli reilut puolet tanssijoista seurasi meidän esimerkkiämme.
  Elämä on muutenkin olult viime aikoina showtäyteisempää, sillä kaksi viikkoa sitten perjantaina ensimmäinen esiintyminen bändini kanssa, ja siitä syystä lieneekin hyvä kertoa pari sanaa itse orkesterista. Bändissä soittavat minun lisäkseni rumpali Sebastian, kitaristi Nicolas, ja toista kitaraa soittaa Andrés. Tähän menessä meillä ei ole vielä omaa materiaalia, vaan soitamme pelkkiä rockklassikoita, mikä ei ole ongelma, sillä toisin kuin Suomessa, ei täällä vastaavia bändejä löydy juuri lainkaan. Basistia meillä ei vielä ole, mutta neuvotteluja käydään kiivaasti.
  Toissavikoin torstaina siis soitimme pienessä baarissa Riobamban pääkadulla. Paikalle veimme rummut ja vahvistimet Sebastianin luona sijaitsevasta treenitilasta kuormurilla, jonka lavalla minä, Andrés ja Nicolas matkustimme tavaroiden kanssa. Kuormurin lavalla matkustaminen on tosiaan jotain, johon suomalaisena en voi koskaan kyllästyä, ja etenkin Riobamban mäkiä alas kiivetessämme kyyti voitti realistisuuspisteillään Linnanmäen vuoristoradan mennen tullen.
   Baarin täyttymistä saimme odotella jonkin aikaa, ja viimein pääsimme aloittamaan vasta yhdentoista aikaan illalla. Keikka itsessään kuitenkin meni loistavasti. Bändi oli huippuvireessä, ja pikkuinen baari oli täynnä väkeä. Baari omisti myös langattoman mikin, joten pystyin liikkumaan ympäri baaria sen sijaan, että olisin pysynyt vain nurkassa sijaitsevala pikkuisella lavalla. Yleisö tanssi ja lauloi mukana vanhojen klassikoiden tahtiin, ja joka kappaleen jälkeen saimme raikuvat aplodit hurraahuudoin. Valitettavasti keikkatarjous oli kuitenkin tullut vähän puskista, emmekä olleet ehtineet harjoitella kuin viisi kappaletta, joiden jälkeen jouduimme häpeillen jättämään yleisön vaatimaan lisää. Settimme koostui seuraavista kappaleista:
Metallica - Enter Sandman
Red Hot Chili peppers - Dani California
AC/DC - Back In Black
AC/DC - Shoot to Thrill
AC/DC - Highway to Hell
Kuten sanoin, oli yleisö todellakin aivan hurmioissaan, ja menestyksestämme kertoo sekin, että keikan jälkeen eräs nainen kutsui meidät soittamaan Amazonille Tenan kaupunkiin hänen järjestämäänsä tapahtumaan. Pari päivää sitten baarin omistaja myös soitti ja kutsui meidät soittamaan uudelleen seuraavana torstaina.  Valitettvasti kko bänsi oli kuitenkin tuolloin poissa kaupungista, ja jouduimme hylkäämään tarjouksen. Niin helpolla ei hän meitä kuitenkaan päästänyt, vaan kutsu uusiutui tälle perjantaille, ja toivon mukaan pääsemme jälleen nousemaan Riobarin lavalle, tällä kertaa paria kappaletta pidemmällä setillä.
  Tuona samana viikonloppuna Halloweenia juhlistettiin täälläkin, ja menimme Evin, Ellenin, ja Evin ystävän, Riobambassa työskentelevän ranskalaisen lääkärin Fleurin kanssa San Fransisco -opiston järjestämään kauhutaloon, jossa luokkani belgialaiset Diane ja An-Katrien työskentelivät. Jonot olivat valtavia, ja saimme odottaa sisäänpääsyä kokonaiset kolme tuntia, minkä aikana pidimme vuoroissa paikkaa jonossa, osan väestä kierrellen lähimaastoja. Itse taloon oli panostettu valtavasti, ja vaikkei kokemus juuri pelottanutkaan, oli taitavasti somistettuja huoneita ja eläviä näyttelijöitä ilo seurata. Ellen ja Fleur poistuivat talosta pelosta väristen, kun taas minä ja Evi silmät naurusta vetistäen.
  Kauhutalosta lähdimme kierrokselle kaupungin yökerhoihin, ja ilta päättyi poliisien ratsatessa senhetkisen sijaintimme, mikä aiheutti paniikinomaista kauhua nuoren tanssiväen keskuudessa. Gringona paikalta pääsi poistumaan muina miehinä, vaikkei ongelmia muutenkaan olisi tullut, sillä olen täysi-ikäinen, ja kannan aina mukana kopioita passistani ja censostani, joka on ecuadorilainen henkilöllisyystodistus.
  Halloweenia seurasi vainajien muistopäivä, minkä vuoksi yhdistettynä Cuencan itsenäisyyspäivään, oli viime viikko keskiviikosta lähtien vapaana. Ecuadorilainen perinne vainajien muistopäivänä on leipoa leipää ja tehdä colada moradaa, mikä on paksua, purppuranväristä juomaa, jossa on hedelmäpaloja. Juhlaa itsessään vietetään luonnollisestikin suurella sukulaisjoukolla suurien tarjoilujen kera.
  Colada morada tehdään mustista maissijauhoista, yrteistä ja hedelmistä, ja Cecilian versiossa oli ananasta ja babacoa. Herkullinen juoma itsessään tarjoillaan lämpimänä, ja yrttiensä ansiosta maku tuo etäisesti mieleen glögin. Colada moradan lisäksi juhlapöytä notkui porsasta, maissia, makkaraa, kanaa, lammasta, salaattia, perunaa ja erilaisia kastikkeita, ja hyvässä seurassa keskiviikko ja torstai kuluivat nopeasti.
  Juhlimisen paikkana toimi Cecilian omistama maalaistalo Riobamban laitamilla, ja yöksi juhlakansa painui omiin majapiakkoihinsa, eli käytännössä kaikki olivat joko Cecilian luona, tai hänen alakerrassaan asuvan äitinsä kotona. Juhlaväkeä oli kertynyt Cecilian veli Vicente Maria-vaimoineen, heidän lapsensa Carlos ja Mari perheineen, Cecilian äiti, ja Marin aviomiehen vanhemmat. Lisäksi paikalla oli myös kaksi amerikkalaista naista, joista toinen, nimeltään Christine, on Cecilian veljen kolmannen lapsen tuleva vaimo, poika itse vietti juhlansa Guayaquilissä. Christine on jo asunut kuusi kuukautta Ecuadorissa, muttei puhu juuri lainkaan espanjaa, sillä miehensä kanssa hän puhuu pelkkää englantia.
  Toinen naisista, Marie, taas oli tavannut Christinen matkoillaan Buenos Airesissa, ja oli Ecuadroissa vain parin viikon reissulla. Hän on matkaillut enemmänkin Etelä-Amerikassa, ja työskennellyt viisi kuukautta Chilessä, minkä vuoksi hän puhui erinomaista espanjaa paksulla Chileläisaksentilla. Chileläisaksentti oli minulle jo ennestään huikan tuttu erään joensuulaisen chilenan ansiosta, ja koska Riobamban pääkadulla punaisissa valoisa autoiljoilta rahaa jonglööritaidoillaan pyytävät katutaiteilijat ovat pääosin chilenoja. Chileläiset murtavat espanjaa erittäin vahvasti, ja heidän intonaationsa muistuttaa laulavuudessaan riikinruotsia. Ruotissa puoli vuotta viettänyt Ellenkin oli huomannut, että hänen Chilessä aikoinaan asunut siskonsa tuntui puhuvan espanjaa ruotsalaisella aksentilla. Ecuadorilaiset jaksavat aina tehdä pilkkaa Chilen aksentista ja houmauttaa, kuinka kamalaa kuultava se on.
  Chileläisyytensä lisäksi Marie on syntyjään New Yorkilainen, minkä ansoista hän puhu englantiakin vahvalla ja huvittavalla aksentilla, mistä seurauksena hänen kanssaan kommunikointi oli melkoista hupia.
  Christine myös sai minut uskomaan erääseen minulle esitettyyn salaliittoon. Censossani nimeni on nimittäin kirjoitettu väärin, joten olen ecuadorilaisittain Tuamo Salonen. Cecilia oli kertonut minulle kyseessä olevan poliisien kiero juoni riistää minut rahoistani, sillä nimen korjaamiseksi pitäisi hankkia uusi kortti Quitosta asti, ja tämä lysti maksaisi 60 dollaria. Aiemmin en uskonut moisiin juttuihin pätkääkään, mutta Christinenkin nimi oli kirjoitettu censossa väärin. Lisäksi kyseessä oli hänen espanjalainen sukunimensä, joten sattuma vaikuttaa liian ihmeelliseltä ollakseen sattumaa.
  Kuolleita juhliessamme pääsin myös toteuttamaan yhden pitkäaikaisen haaveeni. Ylämaan amsiemaa nimittäin hallitsevat muusta maastosta kohoavat kukkulat, ja kiipesin Carloksen kanssa nvistä Cecilian maalaistaloa lähimpänä olevan huipulle. Kukkula vei minut muutamaa sataa metriä normaalia vuoristomaata korkeammalle, joten samalla rikkoutui myyttinen 3000 metrin raja merenpinnasta mitattuna. Kukkulan huipun näkymiä valokuvatessani tuli testattua toimivaksi kamerani panoraamatoiminto ja sieltä maailman huipulta käsin alhaalla levittyvää Riobambaa, ja kauempana siintävää Chimborazoa katsellessani mieleeni muistui Jari Tervon aikoinaan lausuma kommentti: "Ihminen on onnellinen nähdessään kauas."
  Samalla reissulla Carloksen kanssa jutellesani hän kutsui minut mukaansa Guayaquiliin, jonne hän lähtisi olemaan yön yli töidensä vuoksi. Vastasin luonnollisestikin myöntävästi, ja maalaistalolle palattuamme Maria ja Vicente tarjoutuivat majoittamaan minut sunnuntaihin saakka, joten loppuviikon suunnitelmat olivat sillä selvät.

Lähdimme Riobambasta illan jo hämärtyessä, joten perille saavuimme myöhään yöllä. Olen jo tottunut ecuadorin holtittomiin ajotapoihin, joten yllätykseni oli suuri, kun Carlos pyysikin minua laittamaan turvavyön kiinni vuoristoteitä kulkiessamme.
  Metropolissa aikani sujui mainiosti. Isäntäni olivat mainiota seuraa, ja pääsin näkemään hiukan enemmänkin tuota rannikon jättiläistä kuin edellisellä vierailulla, jolloin kokoemukseni rajoittui kenkäkojuihin. Lauantaina lähdin Carloksen veljen Andrésin ja tämän perheen kanssa rannalle, joka sijaitsee noin kahden tunnin ajomatkan päässä Guayaquilista. Menimme Andrésin serkun Mauricion luokse, joka asuu suljetulla asuinalueella, jolla on yksityisranta. Paikalla oli myös ranskalainen matkaaja Max, joka oli juuri aloitellut yhdeksän kuukauden Etelä-Amerikan kiertueensa.
  Tähän saakka olen karsastanut ajatusta rannalla löhöilemisestä ajanviettotapana, mutta täytyy myöntää, että Andrésin kattoterassilla hyvästä seurasta, hyvästä musiikista ja tuoreista ostereista nauttiminen oli aika hedonistista, etenkin kun ainoa kylmyys lähimaillakaan huokui rommikolan jäistä. Turisteista tyhjä yksityisrantakaan ei ollut hassumpaa.
  Kaikki hyvä kuitenkin päättyy aikanaan, ja sunnuntaina minun oli palattava Riobambaan valmistautumaan maaanantaina jatkuvaan arkeen. Matkaan täytyi lähteä aikaisin aamulla ruuhkien vvlttämiseksi, ja Cecilian veljen vaimo Maria saatteli minut bussipysäkille toivottaen tervetulleeksi kvymään uudelleenkin. Seura oli mianiota ja matkani sen verran hyvä, että mielelläni palaisinkin heidän luokseen, jos tilaisuus siihen tarjoutuu.

  Koulun jatkuessa jatkuivat myös tanssiharjoitukset kulkuetta varten, ja tiistaina olikin jo itse esiintymisen aika. Koululta saimme asusteet kulkuetta varten, mikä miesten osalta tarkoitti vain hattua ja liivejä, itse paikalle oli tuotava mustat housut, mustat kengät ja valkoinen kauluspaita. Vuokratuista asusteista ei tietenkään löytynyt minulle sopivaa hattua, ja miniatyyripäähineeni jäi keikkumaan päälaelleni. Juuri kukaan muukaan ei ollut hattuihinsa tyytyväinen, joten lopulta tanssimme kaikki pitäen hattujamme oikeassa kädessämme.
  Itse kulkueeseen kuului luonnollisesti paljon muutakin, ja mukana oli muun muassa marssiorkesteri, tulennielijöitä, pellejä, ja aimo joukko muita tanssiryhmiä. Pari kulkuelavaa oli myös mukana. Meidän joukkoamme siirrettiin jatkuvasti kulkueessa taaksepäin, kunnes lopulta tanssimme aivan paraatin hännillä. Tästä huolimatta kadunvarret olivat täynnä hurraavaa ja taputtavaa yleisöä, ja Riobamban öisten katujen halki tanssiminen olikin aika maaginen kokemus. Paraatin jälkeen juhlat jatkuivat koulullamme, jossa tarjolla oli musiikkiesitystä ja ilotulituksia. Täälläpäin ilotulitusten turvallisuus ei luonnollisestikaan ihan vastaa Suomen normeja, ja juhlakansan niskaan satoi melkoinen kasa paikoitellen kovaa ja kuumaakin raketinjätettä. Muutamista raketeista myös putoili yhä hehkuvia kekäleitä, joita Andrésin kanssa kilpaa yritimme napata hattuimme. Lopulta minä olin ainoa, joka sain napattua yhden näistä paloturvallisuusriskeistä päähineeseeni. Hattu kuitenkin pysyi ehjänä.
  Ilta sai surullisen lopun, kun kotiin palatessani astuin kannettomaan likaviemäriin, johon vasen jalkani upposi lähes lantioon saakka. Toinen koulukenkäni haisee edelleenkin lievästi viemäriliejulta.

Muutosten aikakausi

Maanantaina sain englanninopettajaltani lainaan uuden kirjan, ja tällä kertaa vuorossa oli Isabel Allenden Petojen Kaupunki. Tunneilla kirja tuli luetuksi jo kolmessa päivässä, mikä on huimaa edistystä, kun ottaa huomioon, että edelliseen kirjaan, Jäähyväiset aseille, meni kokonaiset kaksi viikkoa. Kuten aiemmin sanoin, puhun jo sangen sujuvaa tönkköespanjaa, enkä lukiessanikaan tarvitse enää juuri lainkaan sanakirjan apua. Päivä päivä puheenikin on hiukan vähemmän tönkköä.  Tänään sain luettavakseni Steinbeckin romaanin The pearl eli La perla, ja sen jälkeen pitäisi vuorossa olla Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys.
  Kuten aiemmin kerroin, sovin tiistaina Cecilian kanssa perheeni viahdosta, mutta jouduin kuitenkin asumaan edellisen perheeni kanssa vielä perjantaihin saakka. Tänä aikana libyalaiset ehtivät tappaa Gaddafin, minkä johdosta koko maailma maailman johtavan rauhanjärjestön johtajaa Ban Ki-moonia myöten tuntui iloitsevan. Minun kuitenkin oli vaikea iloita katsellessani valokuvia 69-vuotiaan miehen verisestä ruumiista, oli kyseessä sitten minkälainen diktaattori tahansa.
  Perjantaina lounaan jälkeen siis muutin väliaikaisesti Cecilian luokse, ja koko päivä kuluikin autellessa Ceciliaa ja Alea Cecilian makuuhuoneen uudelleenjärjestelyssä. Mukana auttamassa oli myös Alen ystävä Francis, ja joukolla kanniskelimme patjoja ja sängyn osia ympäriinsä toisessa kerroksessa sijaitsevassa asunnossa ja pihan ja asunnon välillä. Roudarinkokemuksenikin tulivat käyttöön, kun vanhan laatikoston laatikot täytyi sitoa kuormurinlavalla ja viedä Cecilian omistamalle maatilalle Riobamban laitamilla. Köyttämäni kuorma kesti värähtämättä Riobamban kuoppaiset kadut ja vieläkin kuoppaisemman maalaishiekkatien tilalle.
  Lauantaina minun piti saada uusi perhe, mutta perheen isä päättikin haluavansa vain tytön. Siitä asti siis olen asustellut edelleen täällä Cecilian luona, eikä uuden perheen saamisajankohdasta toistaiseksi ole tietoa.


Ambato city
Lauantaina lähdin yhdessä Evin, Ellenin ja Liisan kanssa läheiseen Ambaton kaupunkiin viikonlopupa viettämään. 150.000 asukkaan Riobambassa kun ei Löydy sellaisia Ambaton luksuksia kuten ostoskeskusta tai elokuvateatteria.
  Tarkoituksenamme oli lähteä matkaan kello kymmenen aikaan aamulla, joten ecuadorilaiseen tapaan tapasimme noin 10.40 kapungilla. vähän vaille kymmenen, kun olin syömässä vielä aamiaista Cecilian ja Alen kanssa, soitti Liisa ilmoittaakseen, että hän myöhästyy viidellä minuutilla. Ecuadorilaisen Alen mielestä tämä oli jotain aivan käsittämätöntä, ja sainkin selitellä hänelle, että Euroopassa tapaamisiin yleensä saavutaan sovittuun aikaan.
  Bussiasemalla kaaoksen vallitessa saimme jonkin aikaa etsiä Ambatoon menevää bussia, joka löytyikin sitten viimein koiranpentuja täyteen sullottujen häkkien, ja kanoilla täytettyjen säkkien lomasta. Hilpeyttä herätti myös bussin juuresta löytynyt, veritahrojen tuoreuden perusteella aivan vastikään irtileikattu kananpää.
  Tunnin kestävän bussimatka itsessään taittui mukavasti jutellessa ja Andien upeita maisemia katsellessa, ja puoltatoista tuntia myöhemmin saavuimme Ambaton bussiasemalle, josta mukaan tarttui paikallisia virvoikkeita. Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata kookospähkinöistä törröttävät pillit.

Pähkinät oli imetty tyhjiksi pian ostoskeskukseen saapumisen jälkeen, jolloin ongelmana olikin löytää sopivan kokoinen roskis valtaisille hedelmille. Lopulta sopiva jätesäiliö kuitenkin löytyi ostoskeskuksen kahvilasta, jonka antimista minä nautin tyttöjen shoppailessa vaatekaupoissa. Loppujen lopuksi kukaan ei tosin ostanut mitään, joten siirryimme katselemaan elokuvateatterin tarjontaa.
  Elokuvateatterissa ei kuitenkaan ollut englanninkielisenä tarjolla muuta kuin pari kauhuelokouvaa, joita Ellen ja Liisa eivät halunneet mennä katsomaan, joten se suunnitelma jäi sille tielleen. Minut oli ylivertaisten espanjantaitojeni vuoksi valittu matkan viralliseksi tulkiksi, joten minä sain kunnian soittaa Ambaton aluevalvojalle kyselläkseni paikallisten vaihto-oppilaiden numeroita. Ambaton kolmesta oppilaasta ainoa, jolla oli oma kännykkä, oli saksalainen Heinrich, joten sovimme tapaamisen hänen kanssaan erääseen Ambaton keskustan puistoista..
  Ennen tapaamista ehdimme kuitenkin leikkiä turisteja hyvän aikaa, josta käteen jäi aika joukko valokuvia Ambaton puistoista ja kirkoista. Heinrichin kohdattuamme suuntasimme paikalliseen pizzeriaan, sillä kuten olemme puolivakavissamme vitsailleet, tässä vaiheessa sitä syö hyvällä ruokahalulla mitä tahansa muuta kuin kanaa ja riisiä. Heinrich oli juuri päässyt sairaalasta, jossa hän vietti aikaa ruokamyrkytyksen johdosta, joten hän tyytyi pelkkään jääteehen meidän muiden nauttiessa pizzoistamme hyvällä ruokahalulla. Aterian jälkeen olikin sitten jo aika suunnata kohti Riobambaa, ja paluumatka taittui mukavasti jutellessa.

Lähtöselvitys

Tarkoituksena oli kirjoittaa kuukausikatsaus toisenkin kuukauden jälkeisistä tunnelmista, mutta sattumalta juuri tämän merkkipaalun päivänä menin Cecilian luokse sopimaan perheen vaihdosta. Siispä korvaankin tämänkertaisen kuukausikatsauksen tällä lähtöselvityksellä.
  Aiemmin olen kertonut olleeni tyytyväinen perheeseeni, ja kirjoitusteni hetkellä se olikin totta. Kun saavuin perheeseeni, en puhunut juuri lainkaan espanjaa, ja tästä syystä emme puhuneet paljoakaan. Olin kuitenkin onnellinen, sillä tiesin tämän olevan normaalia, ja ajattelin parissa kuukaudessa jo juttelevani paljonkin.
 Ainoa vähänkään riitaa muistuttava, joka minulla perheeni kanssa oli, syntyikin kun kaksi viikkoa sitten perheeni puhui siitä, etten puhu paljoa, enkä täten osallistu perheen elämään. Sen jälkeen ajattelin vain puhuvani aina kun se on mahdollistya, ja olin onnellinen, sillä ajattelin kaiken olevan kunnossa tällä.
  Sain kuitenkin huomata, että minulla oli hyvin vähän yhteistä perheeni kanssa, enkä täten voinut puhua heidän kanssaan juuri mistään. Aluksi ajattelin yhä, että puhumattomuutemme johtui vain puutteellisesta espanjastani, mutta aloin huomata juttelun olevan helpompaa ja luonnollisempaa lähes kenen tahansa muun, kuin perheeni kanssa, ja että pystyin jo juttelemaan sangen sujuvasti ja paljon. Perheestäni ainoa, jonka kanssa saatoin jutella vailla ongelmia, oli Mario.
  Tajusin myös olevani täysio erilainen kuin sisarukseni Renato ja Daniela. Heille koulu oli koko maailma. Heidän lähes koko vapaa-aikansa kului läksyjen ja marssiorkesteriharjoitusten parissa, Daniela kun soittaa jonkin tyyppistä lyömäsointinta San Felipen orkesterissa, ja Renato puolestaan harjoittelee cachiporreron osaa. Cachiporrero on se heppu, joka marssii orkesterin edessä värikästä keppiä heilutellen. Myös luokkatoverini, Renaton serkku Alex on cachiporrero. Cachiporrerona heilui aikoinaan myös Jannethin veli Juan.
  Perheeni keskustelut pyörivät täten lähes ainoastaan San Felipen ja sen marssiorkesterin ympärillä. Minä kun en paikallisesta koulusta tai etenkään marssiorkestereista ja cachiporreroista juuri mitään ymmärrä, oli osallistuminen näihin kesksuteluihin sangen vaikeaa. Jos taas itse yritin viritellä keskustelua jostain minuun liittyvästä, saatoin onnistua vaihtamaan pari sanaa Renaton tai Danielan kanssa, mutta Janneth poikkeuksetta vastasi minulle vain yhdellä sanalla, jos edes silläkään.
  Janneth muutenkin oli sangen merkittävä tekijä lähdössäni.

Lähikuvassa: Janneth Vinueza
Janneth vaikutti alkuunsa hyvin mukavalta ja miellyttävältä, joskin ankaralta äidiltä. Pian kuitenkin hän lakkasi tyystin hymyilemästä minulle, ja puhui minulle hyvin vähän, yleensä vain käskiäkseen tekemään jotain, ja hän tuntui olevan aina vihainen. Tästä kysyessäni hän vakuutti sen vain olevan hänen ankara persoonallisuutensa, ja että tosiasiassa hän ei ollut vihainen, vaan sydämeltään lämmin persoona.
  Viimeisinä viikkoina hän lukuisista yrityksistäni huolimatta ei keskustellut lainkaan kanssani, vastaten vain sanoilla kuten "kyllä" tai "ei". Hän ei myöskään osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa minua tai harrastuksiani kohtaan, vaikka hän aina innoissaan kyseli Renaton ja Danielan koulu- ja orkesterikuulumisia.
  Kun olin päättänyt vaihtaa perhettä ja läksin Cecilian puheille, sain kuulla jannethin yrittäneen soittaa useaan kertaan aluevalvojalleni edellisenä päivänä. Muuten kuin minuun liittyen Janneth ja Cecilia eivät toisiaan tunne, joten soittojen luonteesta ei ollut epäilystäkään. Minulle janneth ei luonollisestikaan ollut etukäteen sanonut yhtään mitään, kuten normaalia. Ja kaikki tämä naiselta, joka vain pari viikkoa aiemmin kehoitti minua puhumaan enemmän ja ilmaisemaan tunteitani selvemmin.
  Loppujen lopuksi uskoisin Jannethin ongelman olleen siinä, että perheensä pienissä piireissä ainoat nuoret miehet ovat Renato ja Alex, jotka ovat keskenään hyvin samanlaisia, ja minun kanssani hyvin erilaisia. Hän odotti täten minunkin olevan samanlainen. Hän halusi cachiporreron, enkä se ollut minä.


Tapaus Alex
  Ainoa lähtööni selkeästi viakuttanut konflikti liittyi luokkatoveriini, entiseen serkkuuni Alexiin. Hän kun on yksi ärsyttävimmmistä koskaan tapaamistani ihmisistä, eikä meillä ole sitten mitään yhteistä. Kun koulussa tunneilla luin kirjoja oppiakseni espanjaa ja viihdyttääkseni itseäni muiden keskittyessä opiskeluun, koki Alex usein tarpeelliseksi jakaa minulle elämänviisauttaan: Kirjat ovat tylsiä. Sinä olet tylsä, Tuomo.
  Jos hän halusi jutella kanssani, oli aihe yleensä se, että minun pitäisi mennä hänen kanssaan salille, jotta tytöt pitäisivät minusta. Saman hengenvetoon hän muisti kuitenkin yleensä huomauttaa olevansa minua paljon parempi näissä saliharjoituksissa, ja että hän takuulla voittaisi minut kaikessa.
  Kokeissa taas kun sain olemattomia tuloksia koska en ymmärtänyt sanaakaan opettajien selityksestä, osoitti Alex ymmärtäväisyyttään tilannettani kohtaan osoittamalla minua sormella nauraen.
  Kaikki tämä ei sinäänsä ole eikä olisi ollut ongelma, sillä moisten inhotusten kanssahan ei tarvitse viettää aikaa. Mutta Alex sattuikin olemaan perhettä, joten Janneth ja Mario jaksoivat vaatia, että viettäisin koulussa aikaa hänen kanssaan kavereitteni sijasta, vaikka hienovaraisesti selitinkin, ettei meillä ole juuri mitään yhteistä, emmekä täten voi tehdä tai jutella paljoakaan yhdessä.

Lähdön hetki
Kaikesta huolimatta jäähyväiset eivät kuitenkaan olleet helpot. Olin kuitenkin jakanut heidän kanssaan kodin lähes kahden kuukauden ajan, ja Marion ja Abuelitan, jota tästedes lienee sopivampaa kutsua señora Teresaksi, kanssa olin tullut jo hyvinkin läheisiksi. Eikä edes Janneth loppujen lopuksi ollut paha ihminen, ymmärtämätön ja ennakkoassenteinen vain. Mutta parempi se oli kuitenkin jättää jäähyväiset lämpimän surullisissa tunnelmissa, kuin täynnä vihaa valtavien riitojen jälkeen.
  Perjantaina kello yhden aikoihin sitten lähdin laukkuineni Españan ja Boyacan kulmasta lopullisesti. Siitä asti olen asustellut täällä Cecilian luona, ja huomenna sunnuntaina minun pitäisi päästä uuteen perheeseeni. Perheen Garcés-Vinueza kanssa ehdin viettää 57 päivää, joihin mahtui loppujen lopuksi aika paljon hyviäkin hetkiä. Vaihto kuitenkin oli ainut mahdollisuus, ja nyt voin hyvillä mielin suunnata katseeni tulevaisutueen.